Kun pääsin lentoasemalta ulos, löysin helposti S-bahn aseman rappuset ja lippuautomaatin. Automaatin luona oli muutama muukin matkustaja, joten kysyin yhdeltä nuorelta naiselta apua lipun osamiseen. Hän tilasi minulle valmiiksi näytöltä lipun Friedbergiin ja maksoin sen automaattiin. Kiitin ystävällisesti ja siirryin katsomaan linjakarttaa.
Tässä kohtaa minulle valkeni koko S-bahn karmeuden laajuus. Olin menossa matkalaukun, käsilaukun ja rintarepussa majailevan yli 10 kiloisen kengurunpoikaseni kanssa junalabyrinttiin, joten hiki nousin pintaan jo nyt. Pariisin metrossa joskus kulkeneena tietää, miten jalkapohjissa tuntuu pienikin raiteiden vaihto. Portaita, käytäviä ja junan odottelua.
 |
| Etsi ensin missä olet ja sen jälkeen Friedberg... Epätoivo ja huokaus. |
Tämä minua auttanut nainen kirjoitti ystävällisesti minulle reitin vaihtoehtoiset junat lipun päälle. Ei muuta kuin junaa etsimään alas raidealueelle. Näyttötaulun mukaan meillä olisi 28 minuuttia aikaa junan tuloon. Melko paljon, mutta eihän meillä ole kuin aikaa...
Sitten tapahtui jotain, mitä ei tapahdu Suomessa. Nuori nainen ilmestyi viereeni raiteiden toiselta puolelta olleelta laiturita ja kehoitti tulemaan perässä. Laiturille, jonne hän oli lähtenyt tulisi yksi sopivista junista nopeammin. Hänhän muisti, minne olin menossa ja mitkä junat minulle sopisi seuraavalle vaihtoasemalle. Eli hän oli kiertänyt rappusia pitkin raiteiden yli vain tätä minulle kertomaan! Sitten vielä hän auttoi minua nousemaan portaat matkalaukkuni kanssa, koska minulla oli vauva rintarepussa. Olin häkeltynyt, mutta kiitin häntä ja kerroin, että hän on erittäin ystävällinen.
Nyt sitten peilin eteen jokainen suomalainen: Kun seuraavaksi näet vanhuksen, raskaana olevan, vauvan kanssa kulkevan tai pienen lapsen yksin liikenteessä – mene ja auta. Älä mieti ja häpeä kysyä saisitko auttaa. Saat kyllä, ja todella iloisen mielen pienestä huomiosta, joka vie sinulta alle minuutin. Suomalaisten välinpitämättömyys ympäröivistä ihmisistä on typerää. Ole fiksu ja huomioi muut!
Sitten tarina jatkuu... S-bahn oli tosi siisti ja helppo. Minua vastapäätä istui laitapuolen kulkija, jolla oli koira matkassa. Koira murahteli poikaselleni, joka siis edelleen oli rintarepussa kun istuin penkillä. Tyyppi puhui puhelimeen ja kielsi muutaman kerran koiraa murisemasta. Tämä juopon ja narkkarin sekoitukselta näyttävä pelottava tyyppi alkoi puhua saksaksi minulle. Ounastelin jo vaikeuksia. Kun sanoin etten puhu saksaa, hän käänsi silmänräpäyksessä englanniksi.
Kulkijalla oli muovikassillinen kaljaa Lidlin pussissa jaloissaan. Sain kuulla, että tämä hänen koiransa oli kokenut kovia. Kulkija kertoi ottaneensa koiran löytötarhalta ja sen taustasta ei tiedetä. Ehkä se on kokenut kovia lasten kanssa. Mietin, että onkohan nykyinen vai edellinen elämä koiralle rankempaa.
Mies oli todella pelottavan näköinen, mutta kun hän kaivoi kassistaan kaljojen ja koiranruuan välistä lihaliuskapaketin ja antoi koiralleen niitä, minunkin sydän heltyi. Hän kuitenkin oman ruuan sijasta oli ostanut tälle koiralleen ruokaa. Uskon, että jokainen ihminen omaa jonkun lempeän puolen.
 |
| Tässä koirassa oli pointteria tai bokseria ja jotain muuta. |
 |
| Pentuaitaus oli puhtaampi, kuin ympyröivä lattia, joten poikanen sinne. |
 |
| Priimaa tavaraa. Nämä pennut me otetaan mukaan ja katsotaan mitä niistä seuraa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti