Havuja, havuja!

Tässä katoaa parempiin suihin umpihangessa yksi pikkukuusi.

Vähän vanhempi sukupolvi muistaa Marjo Matikaisen hiihdon, jossa hän huutaa Havuja, havuja. Ja väitettiinpä siellä voimasanoja kuuluneen myös.

Meillä ei hevosten tarvitse päristää ärränpäitä, sillä hankeen tupsahti pari harvennettua kuusta "omasta joulukuusimetsästäni". Riittää kun hevoset alkaa pureskelemaan vinkiksi aidantolppia tai vaikkapa pureskelee yhden niistä katki. Nämä pian 10 täyttävät "varsat" ovat tottuneet olemaan laitumella kesät-talvet, niin joutilaana olo on niille tuntematon käsite. Jotain pitää saada syötäväksi ja kaluttavaksi.

Tienvarren harvennus tulee seuraavaksi tehtäväksi ja pajut saavat kyytiä. Pari vuotta sitten katkoimme vesakkoa samalla tavalla hevosille laitumelle. Äkkiähän oksat oli syöty ja ranka hautautui lumeen sitä tullessa lisää. Hangessa huostessaan yksi vähän rannetta ohuempi jäi Odessan jalkojen väliin ja katkesi lumen sisällä voimakkaasti. Odessalle tuli vaakasuoraan ruiskuttava haava polven sisäpuolelle etujalkaan.

Siitä selvittiin puristussiteellä, mutta ystäväni joka oli kylässä muistaa sen vieläkin. Tallin omistaja kun soitti minulle, että "tuutko katsomaan, kun Odessalla on haava jalassa". Kylälssä ollut ystäväni lähti mukaan talliin, kun luulimme, että kyseessä on joku pikkunaarmu. Verta pulppusi kaaressa ja
vauhtia tuli kinttuihin minun juostessa etsimässä kaikenlaisia ensiapuvälineistöjä.

Taas selvittiin säikähdyksellä. Koputan päätä eli puuta.