Hae tästä blogista

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Kulkukoiran valssiaskeleet

Kävellessäni Espanjan Mijaksessa muutama viikko sitten, näin maassa tällaisen katulaatan. Onko se tahallaan vai vahingossa saanut jonkun tassunjäljet – sitä en tiedä.

Tästä tuli mieleen tehdä kesällä pihaan betonilaattoja, joissa on talon asukkaiden jälkiä. Kenties myös ihmisten ja kanin. Undulaatit saavat pysyä erossa tästä touhusta.

Signeerattu katulaatta Espanjassa

tiistai 26. helmikuuta 2013

Hokin polkema jalassa

Pehmeän lumisessa tarhassa tallin pirteä vanhus polkaisi itseään hokkikengällä etujalkaan tässä pari viikkoa sitten. Sitä se tekee, kun vanhat rouvat pistää jalalla koreasti ja pää vetäisi enemmän kuin jalat kykenee. Pääasiassa, että irrottelevat. Vahinkoja sattuu nuoremmillekin.

Haava ammotti aluksi verisenä, mutta oli tarkemmassa tutkimuksessa kuitenkin siisti. Tein pikakyselyn tilanteesta tallimme luottoeläinlääkärille ja lähetin ylimmäisen kuvista eläinlääkäriaseman sähköpostiin kännykälläni. Elämää helpottaa nykytekniikka, sillä kuvista kävi ilmi, että eläinlääkäriä ei tarvita paikkaamaan haavaa. Riitti, että seuraavana aamuna hän tuli antamaan antibioottia ja haavanhoito-ohjeita.

Pikapaikkaus hokin tekemään haavaan onnistui tarrateipillä. Lumella viilensin haavaa ja yritin saada verenvuotoa tyrehtymään. Jatkohoitona oli viisi päivää antibioottia ja tarrateippipäällysteinen kääre jossa oli vanunauhaa ja sen sideharsotaitos ja hunajatyyny kohti haavaa. Näppärä keksintö, joka sideharson sisällä estää harsoa tarttumasta haavaan. Luonnontuote kaiken lisäksi.

Haava tuoreeltaan tarkastelussa.

Ensiapua oli ulko-oven takana monta tonnia.

Painoin lunta haavan päälle ensin vähän aikaa.

Musta tarrapinteli viimeisteli tekemäni paketin haavan päälle.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Häkkilinnun elämää Espanjassa ja Suomessa

Lintuhäkkiaihe on juuri ollut käsillä, kun hankin linnuilleni uuden häkin. Niinpä lintuhäkit Espanjassa käydessäni pistivät silmään. Ja pistivät ja pistivät. Niiden valokuvaamisesta alkoi tulla jo jonkinasteinen häiriö minulle. 

Suomessa eläinten pitoa tarkkaillaan ja siitä ollaan äärimmäisen tarkkoja. Tietyt kriteerit pitää täyttyä ja ne on Suomessa määritelty joka eläinlajille tarpeiden minimirajoiksi. Haluan näillä kuvaesimerkeillä kertoa, että meillä huonosti tai ahtaasti pidetty eläin elää useassa tapauksessa paljon paremmin, kuin matalamman eläimenpitomoraalin kulttuureissa.

Lintuhäkit olivat Espanjan aurinkorannan kaupoissa kauniin värisiä ja jopa muotoisia, mutta pieniä. Käsittämättömän pieniä. Järjettömän pieniä. Yleensä matkaillessani sanon, että "maassa maan tavalla", mutta se harvoin tarkoittaa eläimenpitoa.

Lintuhäkeissä on Suomessa Maa- ja Metsätalousministeriön asettamat vähimmäismitat. Tämän taulukon löysin Lemmikkilinnut Kaijuli ry:n sivulta. 

Linnun pituus* (cm) Pinta-ala (m2) Ryhmissä pinta-ala/lintu (m2) Lyhyimmän sivun pituus (m) Korkeus (m) Esimerkkilajeja
alle 160,310,030,400,6Ruusukaijanen
16 - 200,310,040,450,6Undulaatti
21 - 250,450,060,500,6Senegalinkaija
26 - 350,750,100,550,8Neitokakadu
36 - 451,200,300,601,0Siniotsa-amatsoni
46 - 551,600,500,701,2Valkokakadu
56 - 652,000,800,801,4Isokauluskaija
66 - 752,501,000,901,6
yli 753,001,501,001,6Isot arat
* Mitattuna linnun nokasta pyrstön päähän


C5 kirjekuoren kokoinen häkki kirpparilla. Koriste vai käytetty? Jäljistä päätellen käytetty.



Katossa roikkuvat hieman isompia, mutta hyllyllä miniatyyrihäkkejä. Kauniissa väreissä kuitenkin.


Jälleen jostain kaupasta löydetty häkki, johon mahtuu kaksi kananmunaa.

Eläinkaupan seinällä muutamia "linnunkidutushäkkejä" – vai miksi näitä kutsuisi. Vrt. koiran flexitalutin.

Eläinkaupan seinällä nämäkin.

 Isomman koon häkit olivat suoraan papukaijoille eli isolla pinnavälillä.

Tavallisen marketin häkkejä. Näissä saattaisi juuri ja juuri mahtua litran maitopurkki pystyyn.

Kirpparilla näkyy hyvin lasten läppäriä vasten häkin koko.

Tämä lintu oli yhden kaupan seinällä. Toivottavasti sillä ei ole ahtaan paikan kammoa.



lauantai 23. helmikuuta 2013

Mitä mielessä?

Elän ihanaa ja rauhallista aikaa, kun juuri mitän ei tapahdu. Siis konkreettisesti jokapäiväistä eläinhuoltoa lukuunottamatta. Päässä suhisee ajatuksia kyllä sitäkin enemmän ja tässä kohtaa tehdään sitä ajatustyötä, jota ei ehkä ehdi kevään touhussa tehdä yhtä huolella.

Juuri nyt ei ole yhtään narttua astutettuna. On vielä hiukan auki ketkä koiristani astutetaan ja millä. Paljon sanoo se, kenellä alkaa ensin juoksu. Yksi sijoitusnartuistani on varma astutettava, mutta muu paletti on sekaisin, kunnes alkaa rytinällä tapahtumaan. En muista aikaa, että olisi tullut juoksuja nätisti parin kuukauden välein niin, että voi astuttaa ensin yhden ja kun pennut on lähteneet, tulee seuraava. Ei, yleensä juoksut alkavat viikon välein, jotta on yhdeksän viikon päästä synnytysaikaan pää sekaisin perättäisistä valvomisista ja muutaman viikon päästä keität kahvia liukuhihnalla pennunkatsojille.

Jos astutat vain yhden nartun ja ajattelet "satsata kaiken ajan ja energian tämän pentueen hoivaan ja seuraamiseen" – narttu jää aivan varmasti tyhjäksi. Tai saa vain yhden mutkahäntäisen pennun. Jos astutat kaksi tai kolme, kaikki tulevat tiineiksi ja tekevät jokainen 7-8 pentua, jotta olet todella kusessa. Murphyn lait ovat nämä. Kokeiltu on tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi monen kasvattajan toimesta.

Olen kuullut hirveän monelta parin nartun omistajalta, kuinka he tietävät viikon tarkkuudella, milloin juoksu alkaa milläkin koiralla. En usko. En todellakaan usko, sillä ainut varma asia juoksujen kohdalla on se, että ne alkavat silloin kuin ei pitäisi. Tai kun ei niitä odoteta. Tai aivan liian aikaisin, jos on tarkoitus käyttää urosta, joka tulisi johonkin tiettyyn aikaan Suomeen. Tai kun olisit itse sopivasti ulkomailla. Näin ei valitettavasti käy, vaikka olen kuullut tällaisista suunnitelmista satoja kertoja. Se, että sanot ääneen jonkun toiveen juoksun ajasta, vakuuttaa kohtalosi siitä, että silloin ei juoksu ainakaan ala. Ja ilman juoksua ei ole astutusta. Ilman astutusta ei ole pentuja. Niin se vaan menee.

Eli kun nyt odotan tälle sijoitusnartulle A juoksua, alkaa juoksu luultavasti koirillani N ja E. Tällöin ehkä arvon jotain niiden pään menoksi ja seuraavassa hetkessä onkin A juoksussa niin, että tulee pentuja yhteen rysäykseen. Ja ei – se ei ole kivaa. Ei-koirankasvattajat luulevat – hyvin hyvin virheellisesti, että koiranpentujen tekeminen on kivaa. Ei, se ei ole kivaa. Siinä on kivoja hetkiä, mutta sitä ei tehdä siksi, että pentujen kanssa leikitään aamusta iltaan. Siinä on monasti leikki kaukana, kun p...ka haisee ja puhelin ei soi.

Eikä sitä todellakaan tehdä rahasta. Se on toinen yleinen harhaluulo. Toinen vahvistettu Murphyn laki on, että jos ajattelet saavasi vähän reissurahaa pennuista, tulee märkäkohtu, sterilointi päivystyksessä ja parin tonnin lasku. Ei ole, eikä tule pentuja sille nartulle. Koskaan. Never ever. Punkt slut.

Siinä meni sekä tuhannet ja tuhannet seuraavatkin pentueurot, sekä kaikki tulevat haaveillut loistohetket Maailman Voittaja -kehässä juhlien sen koiran jälkeläisten kanssa. Puhkeaa unelmat, kuin jättikokoinen purkkapallo keskelle naamaa. Jää vain nolo ja tahmea olo.

Minulta on kysytty pentulaatikon äärellä muutaman kerran, että "Teetkö tätä työksesi". Vastaus on tullut pienen hymyn kera, että "En vaan teen hitosti leipätyötä, että saan elätettyä tämän kirppusirkuksen".

Siellä leipätyössä taasen kysytään, että "Montako pentua syntyi?". Kun vastaat nilkkoihin asti syvät silmäpussit mustana rankan yön jäljiltä että "viisi", alkaa laskukone raksuttaa.. "Viisi tonnia", kuulet mielessäsi kateellisen työkaverin aivokuoren laskevan.

Tähän vaaleanpunaiseen unelmakuvaan työkaverin päässä ei mahdu aamulla makuuhuoneen nurkasta siivotut veriset pyyhkeet, jälkeisen ja napanuorien retaleet, tyhät neulat ja ruiskut sekä oksitosiinipullot. Paperiin kääritty kuollut pentu tai tuhannen kilometrin astutusmatka arki-iltana ja yönä. Satalappuset, jotka suhahtelevat terveystutkimuksiin, uroksen omistajan ja Kennelliiton tileille sekä mikrosiruttajalle ja pentutarkastajalle. Halvemmalla myydyt pennut, sijoituskoirat tai kotiin jätetyt, joihin oikeasti vain menee rahaa sen sijaan, että toisivat niitä tonneja.

Ja se työ. Jos "tienaat" tällä esimerkiksi tuhat euroa kulujen jälkeen, se on maksu kahden kuukauden työstä leipätyön päälle. Tässä työssä ei ole sunnuntait vapaat, eikä sairaspäivät. Se on lähinnä siivous ja ruokintatyötä. Puhelimessa puhumista ja nettisivuja päivitellen. Työtä väsyneenä hektisen työpäivän jälkeen kotona ja mahdollisesti yöllä kuihtuvaa pentua valvoen. Siinä menee varta vasten tähän säästetyt kesälomat samalla, kun työkaveri maistelee mansikka margariittaa Kanarialla.

Koirankasvattaja istuu lomaviikon, kuten seitsämän sitä seuraavaakin tienaamassa sitä tonnia, jolla ruokkii ja eläinlääkitsee ne seitsemän muutakin koiraa ehkä kolmestä kuuteen seuraavaa kuukautta. Siinä jää Karibiat näkemättä ja Chryslerilla ajamatta. Näyttelymatkoista puhumattakaan.

Mutta ne, keitä on tämä jalostuksen ja kynologian kärpänen purrut, tekee tätä silläkin uhalla, että naapurit ja työkaverit luulevat sinun tienaavan kuin Hjallis. Tai no, naapuri on jo parin pentueen jälkeen huomannut, että pentujen aikaan mustat jätesäkit lisääntyvät ulko-oven takana, silmät painuvat syvemmälle mustaan aukkoon ja tukka päässä ränsistyy viikkojen kuluessa. Sitten tulee hetki, kun piha on illasta toiseen autoja täynnä ja savupiipustakin tulee jo kahvin tuoksua.

Tämän kahden kuukauden jälkeen ei talosta lähde perhe etelään matkalaukku seteleitä turskahdellen, mutta mies on saattanut lähteä viemään roskapussia jo puolivälissä takaisin palaamatta.

Mutta näitä. Näitä on nytkin mielessä. Millä kenetkin astutan ja mikä on järjestys ja taktiikka, jos ja kun juoksut alkavat ajateltua päinvastaisessa järjestyksessä. Toiveissa vaan on, että rahat riittää siinäkin tapauksessa, että tulee keisari. Se ei tarkoita nyt minkään valtakunnan keisaria tahi loisteliasta koiraa vaan keisarinleikkausta, joka vie viimeisetkin pesästä. Joka astutus on yhtä jännittävä siksi, että se on peruuttamaton tapahtumaketju, joka on vain otettava vastaan.

Kun hommaan on lähdetty ja narttu astutettu, ei voi vetää hätäjarrusta tai lopettaa kun ei ole kivaa. Siitä huoahtaa helpotuksesta vasta neljän ja puolen kuukauden päästä, kun pennut on saatettu maailmalle. Ja senkin jälkeen on vielä pennut mielessä viisi tai viisitoista vuotta. Miten ne elämästään selviytyvät.

Täydellisen koiran tavoitteluun on valmis uudelleen ja uudelleen. Stressi, valvominen ja p...anhaju unohtuu, kun jokin pennuista joskus aikanaan saa sertin tai tulee metsästä jälkitulos plakkarissa. Järjetön uurastus muutaman tuloslapun ja tyytyväisen perheen vuoksi. Sitä se on. Muurahaisen työtä maailmankaikkeudessa. Mutta jotainhan se on ihmisen tehtävä, jotta tuntee olevansa tyytyväinen eloonsa vanhainkodissa. Minulla se on tätä ja niinpä elän elämäni kulta-aikaa. Ja jälleen pian ja taas uudelleen ja uudelleen. Sanomalehtien ja pennunruokakuppien välissä. Se on rikkautta, jos mikä. Aineetonta rikkautta.



perjantai 22. helmikuuta 2013

Tuunaa kypärä!

Espanjasta löysin itselleni ja poikaselle uudet ratsastuskypärät. Ne oli ihan kivat, mutta hauskaa oli, että kypäröihin myytiin tarrasarjoja, joilla ne voi tuunata tyylikkääksi. 

Graafiselle suunnittelijalle tietysti on ihanteellisinta, että kypärän merkit ja tekstit saa itse asemoida ja asetella haluamallaan tavalla. Nämä on visualistille tärkeitä juttuja. Ja aiheuttaa helposti myös sen, että sitten vaihtoehdoista ei osaa valita, miten tarrat laittaisi. Päätin siis lätkiä tarrasarjan melko nopeasti ennen luovuuden tuskan puuskaa. Yksi sarja riitti hyvin meidän molempien päähineisiin. Nyt on tyylikkäät potat. Image is everything.








keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Urheilukauppa aurinkorannikolla ratsastajan makuun

Löysin vain yhden kaupan Espanjan aurinkorannikolta, jossa oli hevostarvikkeita. Enpä oikeastaan etsinyt hevostarvikkeita sen kummemmin – joten se yksikin kauppa riitti tyydyttämään sen puolen shoppailuhimon.

Matkaan tarttui sopivasti ja tarpeeseen kypärät itselle ja poikaselle, 90 cm ratsastushousut, harjoja, söpö vaaleansininen raippa ja lasten ratsastushanskat.

Tämä oli todellakin kauppa, jossa ratsastushousuja löytyi joka ainoasta senttikoosta ja vielä eri väreissä. Housujen hinta oli 12,95 euroa, joten tästä lastenkoon erikoisuudesta ei tarvinnut maksaa itseään kipeäksi. Hinta on oikeastaan aivan käsittämätön, sillä Suomessa sillä hinnalla ei lapselle saa juuri edes tavallisia housuja.

Lasten ratsastusvaatteet on niin syötävän suloisia, että niitä haluaisi hamstrata, vaikka pikku poikanen ei edes vielä kävele. Onneksi sentään hevoset hiukan kiinnostavat, niin tuskin kaikki varusteet menevät täysin hukkaan.

Kypärät oli hauskoja blancoja muovisia, joihin myytiin tarrasarjoja, josta voi itse päällystää kypärän joko tyylikkään yksinkertaisesti tai aivan täyteen.

Kypärät eivät myöskään maksaneet paria kymppiä enempää, joten päätin tehdä uhrauksen meille molemmille. Itselle ruskea tottakai. Vaaleanpunaisia oli tarjolla tytöille, mutta vaaleansinisien puuttuessa poikanen sai mustan.

Tarvikehyllyjä tarkastellessa saa hyvin kuvan, mitä eniten kulutetaan. Loimia ei tässä lämpimässä maassa ollut myynnissä kuin pari fleecestä tehtyä ja ötökkäloimia. Suitset oli tekonahkaa, mutta lapsille oli sitäkin hauskempia monivärisiä ohjia ja satulahuopia.

Ratsastushousuja perheen pienimmille.

Sporttisia ratsastushousuja myös vähän isommille.

Tytöille oli näin makeita kypäröitä myynnissä.

Itselleni valitsin ruskean.

Moniväriset kumiohjat lapsien ratsuille.

Yksi urheilukaupan hyllyväli molemmin puolin hevosten ja ratsastajien varusteita.

Vaatekaupasta poikasen asu täydentyi 23 numeroisilla jodhpureilla.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Hevosta ruokavaliossa

Tiedotusvälineet puhuvat paljon nyt hevosenlihan löytymisestä eineksistä. Talouselämä otsikoi "Hevosenlihan etsintä Suomessa alkaa". Uutisointi vie huomiota väärään suuntaan. 


Eläessään hieno ja uljas eläin.

Puhutaan pistokokeista, lääkejäämistä, elintarvikeiden tuoteturvallisuudesta jne. Aivan, kuin hevonen olisi myrkyllistä ja sitä ei missään nimessä saisi syödä. Uutisoinnin humussa unohtuu, miksi hevosta päätyy salassa ruokiin. Hevonen on nykypäivän ongelmajäte, joka sisältää kuitenkin yli 200 kg naudanlihan veroista hyvää lihaa. Hyvää ja hyvinhoidettua eettistä lihaa.

Toki on erittäin tärkeää, että ravinnoksi käytettävät tuotteet sisältävät sitä, mitä paketissa lukee. Hevosta käytetään hyvin harvoin Suomessa ravinnoksi ja sen syöminen on tabu. Hevonenhan on lemmikki ja ystävä. Tämänpäivän maailma on tekopyhä, jossa eläimiä inhimillistetään ja niiden käyttäminen kuoleman jälkeen on pyhäinhäväistystä. Kuitenkin samaan aikaan lautaselta syödään halpaa possua, joka on luultavimmin elänyt ulkomailla. Ehkä olosuhteissa, joita ei päivänvalo valaise.

Kun possu on paketissa marketin hyllyssä, se on elintarvike. Hevosen pitäisi nousta ilmaan lailla Pegasoksen kuollessaan. Ja hävitä. Mutta sellaisia siipiä ei olekaan, joka nostaisi 500 kiloa ilmaan ja kuljettaisi kuin tuhkan tuuleen. Jonnekin on hevonen kuollessaan loppusijoitettava. Ja asiaa mietittävä jo ennen lopetuspäätöksen tekemistä.

Hevosia ja poneja on Suomessa Hevosjalostusliittojen mukaan 75 000. Päätöksiä sateenkaarisillalle laukkaavista hevosista ja poneista tehdään joka ikinen päivä useassa tuvassa. On helppoa viherpiipertäjänä moralisoida, kun ei itsellä ole 500 kg ontuvaa tai puuskuttavaa ongelmajätettä, jonka kuukausihoito täysihoitotallissa maksaa 300-1000 euroa. Yksikään hevonen ei ole kuolematon, joten ne päätyvät jonnekin. Ei taivaaseen, vaan maahan.

Omasta mielestäni on eettisempää laskea hevonen maahan kerran käytyään ihmisen läpi, kuin polttaa tuhkaksi tai kaivaa maahan mätänemään. Hevosen saa haudata, mutta ei aivan minne tahansa. Evira suosittelee olemaan yhteydessä kunnan ympäristösihteeriin ja kunnaneläinlääkäriin asiaa suunnitellessaan. Kaivinkonekuskille joka tapauksessa on jokunen seteli annettava kuopan kaivamisesta ja lupa kuopalle saatava maanomistajalta. Mitä jos tällaista kultasielua ei ole tuttavapiirissä, joka antaisi kaivaa rantasaunan kokoisen montun mailleen?

Hevosen lihasta maksetaan teurastamolla 0,30-0,50 euroa kilolta hevosen omistajalle – jos maksetaan ollenkaan. Tämä on alle 100 euroa/hevonen riippumatta siitä, oliko hevonen ostettaessa 2000 vai 150 000 euron hintainen. Hevosen kuljettaminen teuraaksi maksaa myös, varsinkin jos itsellä ei ole kuljetuskalustoa tai ajokortissa tarpeellisia kirjaimia.

Hevosen ja ratsastajan varusteet 5 000–10 000, hevosen arvo lihana 75 euroa.

Jos taas haluaa lopettaa hevosensa eläinlääkärin toimesta lääkkeillä, hommaan uppoaa useita satoja euroja. Eläinlääkärille hupenee pari sataa ja sen lisäksi kuolleen hevosen ruho pitää hävittää. Luonnollisesti tätä myrkytettyä lihaa ei voi käyttää ravinnoksi. Keskikokoisen hevosen tuhkaus maksaa 870 euroa, ponin tuhkaus on satasen halvempaa. Myös ongelmajätelaitos hävittää eläinperäistä jätettä, mutta ruhon kuljettaminen laitokselle maksaa varmasti myös vielä jonkun satasen ja hävitys myös.

Moni hevonen on arvokkaimmillaan juuri tuolloin. Kulkemassa omistajansa seteleinä eri toimijoiden taskuun vain siksi, että sen ruho on iso ja sen kadottaminen on hankalaa. Ruho, joka on eettisintä lihaa heti riistan jälkeen. Ruho, jonka hyvinvointiin ja liikuntaan on joku satsannut kaiken energiansa ja rahansa.

Voin sanoa oman mielipiteeni: aivan järjetöntä! Jos hevonen ei ole syönyt lääkkeitä, sen teurastus ja käyttäminen ihmisen tai eläinten ravinnoksi on paljon järkevämpää. Koiraharrastajat suosivat hevosenlihaa sen vähärasvaisuuden vuoksi. Luineen kahteen kertaan jauhettu hevonen on ollut myös minun koirien ruokalistalla, kun oli mahdollisuus saada sitä. Näillä kerroilla olen itse onnekkaana syönyt jauhettavan hevosen sisäfilettä, koska se nyt vaan on liian hyvää koirille jauhettavaksi.

Ensimmäinen kerta oli minullekin ajatuksia herättävä. Rakastan hevosia, mutta kauan alaa seuranneena tiedän pelisäännöt. Kun en tiedä syömäni hevosen nimeä, nautin vain sen naudanlihaa paremmasta mausta. En kysy S-marketissakaan onko paketissa Nisseä vai Nassea tai Mustikkia vai Mansikkia. Tuskin tiskillä myytävillä lihajalosteilla onkaan ollut muuta kuin numero, joten hurskasteluun ei ole kaupasta ruokansa ostavalla lihansyöjällä varaa. Olen sitäpaitsi syönyt itse kasvattamani lampaan lihaakin, joten miksen silloin tuntematonta hevosta.

Muistan ajan, kun olin aloittanut ratsastusharrastusta ja hevoset olivat arvokkaita teuraseläiminäkin. Keskikokoisesta hevosesta sai jopa 3000 mk teuraana.  Se tekee noin 15 markkaa kilolta (200 lihakiloa) ja se on sentään 2,5 euroa nykyrahaa. Nykypäivän valuutalle muutettuna teurashevosen hinnaksi tulee 500 euroa ja inflaation kera tarkasteltuna jotakuinkin toista tuhatta euroa.

Hevoset eivät vain laukkaa vihreille laitumille.
Ne syödään, kaivetaan maahan tai poltetaan.
Ei aavistustakaan, minne lihat tuolloin päätyivät teurastamoilta. Ymmärrykseni ja lehtien mukaan EU:n teurastamoille asetettuihin säännöksiin aikanaan tyssäsi hevosten teurastus Suomessa pitkäksi aikaa. Nykyisellään Suomessa on vajaa 20 teurastamoa, jotka ottavat vastaan hevosia. Hyvä sekin, vaikka määrä on aivan liian vähäinen maamme 75 000 hevoseen nähden.


Tämä taasen aiheuttaa eläinsuojelullisia ongelmia. Hevosia saa jatkuvasti ilmaiseksi, 100 eurolla tai mitä suostuu maksamaan. Hidas tai jalkavikainen ravihevonen ei ole minkään arvoinen. Nämä päätyvät sitten kiertelemään eläinrakkaille hyväsydämisille ja pikkutytöille. Mahdollisesti kivusta kärsivinä. Onko tämä ollut tarkoitus säädöksiä tehdessä? Ei taatusti, mutta kun maailmasta yritetään tehdä "täydellistä" ja jokaiseen asiaan vedenpitäviä EU-säännöksiä – joita suomalaiset eivät riko missään tilanteessa – katoaa järki. Tilalle tulee eläintensuojeongelmia.

Hevosia teurastavat kuitenkin metsästäjät ja kylän miehet, jotka syövät hevosen sitten itse tai ainakin heidän koiransa. Tällöin lihaa ei kukaan tarkasta ja koska sitä ei saa virallisesti myydä, sitä saavat tuttavat. Tällaista lihaa olen itsekin syönyt. Eettistä olisi järjestää jakelukanava lihalle, niin että se tulisi virallisesti ja tarkastettuna kauppaan lihaa syövien ekoihmisten ostettavaksi. Se olisi parasta eläinsuojelua.

Tämä olisi win-win-tilanne sekä hevosille, niitä rakastaville, että vihreästi maailmaa katsoville. Hevonen on hieno eläin ja se on myös monta sataa kiloa rakkaudella hoidettua ja eettistä ruokaa.






torstai 14. helmikuuta 2013

Ei ole ystävää karvoihin katsominen

Vielä juuri ennen vuorokauden vaihtumista haluan toivottaa kaikille eläinrakkaille ystäville ja lukijoille Karvaista Ystävänpäivää!


Lentokentällä, lentokentältä, lentokentälle

Lentokenttäalue alkaa olla jo toinen kotimme. Tänään siellä hoidettiin vienti- ja tuontitoimintaa. Koirien, kuinkas muuten.

Jos poikanen jo osaisi puhua, hän varmaan tänään olisi kysynyt, että "minne nyt lähdetään?". Kuukauden sisällä ollaan oltu lentokentällä neljä kertaa.

Kuskasin ystävääni jo toistamiseen Finnairin Cargoon. Kävimme kuukausi sitten jo kääntymässä lentokentällä saman pennun kanssa. Tuolloin cargo soitti juuri lentokentälle kääntyessämme, että Englanti ei ota ystäväni kasvattamaa koiraa vastaan.

Maahantuontimääräykset ovat helpottuneet valtavasti aiemmasta, mutta Englanti lyö edelleen kaikki muut maat laudalta nipotuksellaan. Heillä ei saarivaltiona ole monia sairauksia, mitä Euroopassa, joten he varjelevat niitä asettamalle tiukat ja ehdottomat maahantuontisäännökset. Koirat ja muut eläimet saavat saapua Englantiin vain cargolla, eli rahdilla, vaikka omistaja olisi samassa koneessa.

Koiran tulee lentää Heathrow:n lentokentälle. Rahti maksaa pikkukoiralta noin 350 euroa ja vastaanottajan pitää maksaa 250 puntaa vielä Englannin päässä. Mitään halpaa lystiä se ei siis ole. Eikä tapahdu vahingossa huomaamatta, sillä niin paljon tuskaa ja hikeä saa vuodattaa koiran lähdön eteen.

Papereita pitää täyttää jo lentoa varatessa. Passin sivut pitää lähettää Englantiin hyväksyttäväksi. Vain Finnair Cargo hyväksytään Suomesta tällä hetkellä, jos lähettäjä on yksityishenkilö. Muuten pitää olla huolintaliike hoitamassa lähtöä ja hintaa tulee lystille noin 800 euroa.

Koiran rabieksen pitää olla 21 päivää aiemmin vähintään annettu, mutta ei vuotta vanha. Tänään lähteneellä pennulla viimeksi matka katkesi siihen että sen saamaa rabiesrokote-merkkiä ei saanut antaa alle 12 viikkoiselle. Pentu oli saanut sen vähän ennen tuota ikää. Pennun epäonneksi kaikki muut valmisteet hyväksyttäisiin siinä iässä, mutta ei juuri tätä. Tätä ei tietysti oltu ohjeistettu DEFRAn (Englannin Eviraa vastaava viranomainen) sivuilla. Tämän tapauksen johdosta jatkossa on, siitä on nyt pidetty huolta.

Nyt toisella lähtöyrityksellä paperit hyväksytettiin jo meidän toimesta etukäteen Heathrown Animal Centerissä ja uudelleen vielä Finnair Cargon taholta. Mutta ette uskokaan, miten meille kävi, kun pääsimme rahtiterminaaliin? Finnairin virkailijat torppasivat boxin, jossa pentu oli lähdössä. Ulvahdin jo tuskasta, että ei ole totta! Ystäväni on kasvattanut koiria 40 vuotta ja ei missään nimessä laittaisi pentua liian pieneen boxiin. Mutta ei auta viserrys, kun virkailija jotain sanoo. Me lähdimme ostamaan uutta boxia ja minä laskin mielessäni kolmeen triljoonaan.

Tietysti oli kolmastoista päivä, mutta että onko tämän koiran tarkoitus koskaan mennäkään Englantiin? Tai ylipäätään mikä on sen kohtalo? Ensin oli nimittäin täysin mahdotonta saada tälle pentueelle rekisteripapereita milloin minkäkin liitteen puuttuessa Kennelliitosta ja väärästä informaatiosta johtuen. Ensimmäinen tuskahiki valui ja nippu rautalankaa kului siis jo tässä vaiheessa.
 
Vihdoin uudelle boxille näytettiin vihreää valoa. Juomakuppi kiinni oveen, oven kunnollisuuden tarkistus ja paperit teipillä boxiin. Pentu hetkeksi ulos boxistaan, boxin läpivalaisu ja uudelleen oven tarkastus. Pikkuinen mäyräkoira "Finn" olisi valmis lähtemään. Tätä kirjoittaessani olen juuri saanut tekstarin Englannista, että se on jo perillä ja kaikki hyvin. Oli siis tarkoitus, että se päätyi sinne.

Päivän ensimmäinen lentokenttärasti suoritettu ja yksi koira lähetetty maailmalle. Vatsa huutaen suuntasimme lounaalle ja hetkisen kuluttua ajaisimme uudelleen kentälle vastaan Norjasta tulevaa koiraa. Tämä mäyräkoira puolestaan on ollut Norjassa jalostuslainassa ja se tuli ihmisen kanssa lentokassissa. Tilanne siis paljon selkeämpi. Norja on EU:n ulkopuolinen maa ja koirasta pitää maksaa tullimaksut kun se viedään sinne tai ostetaan sieltä. Tämä koira palasi omistajalleen, joten tullimaksua ei tullut.

Vielä tämänkin tapaamisen hoidetuamme lähdimme undulaattikaupoille. Koska viimeviikkoinen onnettomuus vei Tuukalta kaverin, piti sille hankkia uusi. Nyt istuu Santtu häkissä Tuukan kanssa ja hyvin tuntuu menevän. Otan valoisalla parempia kuvia Santusta ja Tuukasta. Iloinen viserrys soi jälleen.


Kolme virkailijaa boxin kimpussa. Kyllä se on liian lyhyt. Tätä ei hyväksytä.


Juomakupin siirto uuteen halpaboxiin ja koira sisään. Laadusta viis, kunhan mitat täyttyy.


Boxiin lisättiin tarroja ja lopulta asiakirjat muovitaskussa myös päälle.


Tarrassa merkitä miä eläin boxissa on. Koko rahan edestä virkailijat tekivät kyllä töitä lähetykseen.


Finn katselee iloisesti boxista tietämättä tulevaa kotimaataan.


Monta virkailijaa tarvitaan pienenpienen koiran turvatarkastukseen.


Tämä pikkuherra löysi asemapaikkansa Englannista.


Viimeinen päivän etappi oli undulaattien kasvattaja, josta tuli vasemmanpuolimmainen Santtu meidän iloksi.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Maneesissa, maneesilta, maneesille..

Meillä on kouluvalmennus maneesissa ja sen pohja muistuttaa perunapeltoa. Viime yönä keksin, miten saada maneesia kasteltua. Sitten vaan aamulla tuumasta toimeen.

Kuvastaa hyvin tätä muurahaisasetelmaa, jossa nyt elän. Herään siihen, että mietin, miten saan vettä muutaman tuhat litraa siirrettyä parinsadan metrin matkan. Yksissä naisin. Jos ei vuori mene mooseksen luo, mooses menee vuoren luo, läpi vai miten se meni.

Ensin kaivoin hevosten kesäisiä juomatynnyreitä auton perään ja täytin ne. Voi sitä veden loisketta, kun ajoin autolla maneesiin tynnyrit kyydissä. Nopeutta oli alle 5 km/tunnissa, mutta pieni alamäki ja epätasainen luminen tie eivät olleet kohtaloni puolella. Vettä oli onneksi pienet tilkat myös tynnyreissä, kun pääsin perille.

Heinäladosta olin kaivanut pätkän vesiletkua, jolla lappotekniikalla (toinen pää ämpäriin, toinen suuhun ja IMUA!) sain veden valumaan. Siten ruiskin metristä letkua, että vesi lentäisi edes muutaman sentin autosta ja jaloistani poispäin. Loput vedet valui työtraktoriksi muuttuneeseen autooni aina kaikissa mahdollisissa väleissä. Koska seisoin vesilammikossa, tarttui kenkiin puolet maneesin hiekoista ja autoa siirtäessäni hiekka seurasi ohjaamoon.

Sinänsä helppoa, kun hiekka vähenee, niin on vähemmän kasteltavaa. Ja miksikö hiekkaa pitää sitten kastella? Koska maneesiin ei sada, niin hiekka kuivuu liikaa ja pian se pölyää ylös hevosten ja ihmisten hengitysteihin asti. Samoin löysä, kuiva hiekka on kuin suo. Tai rantalentis-areena. Raskasta mennä ja siinä on hevosten jänteetkin jo kovilla, kun hiekka on upottavan pehmeää.

Napakka pinta olisi paras hevosten juosta. Samoin kuin ihmisille urheilukentän juoksuradalla on kimmoisa kumipohja. Lännenratsastuksessa halutaan pehmeä hiekkapeti, mitä pitkin on hyvä tehdä liukuvia jarrutuksia. Este- tai kouluratsastuksessa pitäisi voida luottaa, että pohja pysyy liukumata alla, eikä kaarteessa kompastuta kuoppaan. Siispä vedellä hiekkaa tiiviimmäksi ja estämään sen pehmeyttä.

Hiekkarannallahan se veden huuhtelema rantahiekka on napakkaa ja pitävää. Vesi haihtuu pakkasessa ja helteessä maneesistakin, niinpä seuraavaksi tarvitaan suolaa vettä sitomaan. Sitä saa laittaa monta sataa kiloa. Tonni suolaa olisi paras. Nykyään parhaat pohjat tehdään niin, että "kuitua" eli kuitukangassilppua tai kumirouhetta on myös hiekan joukossa sitomassa sitä paikalleen. Eli ei riitä, että on katto pään päällä, sen jälkeen alkaa pohjan kanssa taistelu, kunnes sekoitussuhteet on kohdallaan. Eikä maneesi ole huoltovapaa koskaan. Lanaus ja tiivistys on myös tärkeää kastelun ja suolauksen väleissä. Monissa maneeseissa se tehdään päivittäin.

Ulkokentillä ongelmana usein on se, että vettä on liikaa sateen jälkeen ja kenttä on kuraliejua, joka on liukas. Hyvä pohja rakentuu eri kerroksista mursketta, soraa ja hiekkaa. Jopa asvalttia voidaan laittaa alimmaiseksi. Kentässä pitää olla alla salaojat sadevettä nopeasti pois ohjaamaan. Huippukentissä on jo altakastelujärjestelmä, joka pitää kentän kosteana sisältä käsin. Teknologia ja hifistely on tullut tähänkin lajiin – ja ei ihme, sillä riittää vain yksi "naps", kun kymmenien tai satojen tuhansien eurojen hevosilta on jänteet katki ja ne ovat käyttökelvottomia.

Meillä yritetään vielä pelkän veden ja suolan avulla. Onneksi pian on kevät, jotta pääsee ulkokentälle. Miten sitä ennen on selvitty ilman maneeseja?


Autoon johtaa vesiletku. Mitä ei neuvokas nainen keksisi kun yksin pitää tehdä raskasta työtä.


Kolme isoa saavia mahtui takalaatikkoon kerralla. Tämä lasti oli kuin pisara saharaan. Ei tuntunut missään.


Poikanen voi pian perustaa hiekkalaatikon autoon sisään.


Pari reissua ja vaatteiden vaihto. Joku kaveri tähän touhuun olisi ollut paikallaan.


Vaatteidenvaitotauon jälkeen uudelleen maneesiin hevosen selässä. Maneesitunteja tälle päivälle lisää.


Pienokainen satulahuovan ja fleeceloimen välissä unilla.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Elämä on kuolemista

Juice lauloi aikanaan, että "elämä on kuolemista". Siinä meni kyllä harvinaisen hyvin sanat kohdalleen. Kolme lähiaikoina kuollutta eläinystävääni saa pienen kiitoksen olemassaolostaan. Ja minut miettimään eläinten kuolemaa – ja elämää.
Jokainen eläin ja jokainen ihminen kuolee joskus. Ilman kuolemaa, ei voi olla elämää ja ilman elämää ei voi olla kuolemaa. Kuolema on meille suomalaisille näkymätöntä ja tabu, sillä emme hyvästele sukulaisiamme avoimen arkun luona. En ole nähnyt kuollutta ihmistä, kuolleita eläimiä kylläkin varsinkin riistaeläimiä. Minun koiristani yksikään ei ole kuollut vielä kotiin. Ne ovat saaneet kuolla eläinlääkärillä siististi ennen suuria kärsimyksiä, kun loppu on selvästi ollut käsillä.

Lemmikkieläimet ovat onnekkaampia, kuin ihmiset. Kun niillä on rakastava omistaja, hän päästää rakkaan lemmikkinsä pois kun elämänilo ja terveys ovat kokonaan loppuneet. Ihmisvanhuksilla on huonompi ennuste. Ne saattavat maata vuosikausia kehnossa laitoshoidossa ja sairaina. Mahdollisesti vieä täysissä järjissään. Luonnossa elämä taasen on hyvin raakaa. Luonto ei säästä ketään säälistä ja siellä vain vahvimmat selviytyvät. Siellä syödään toisia ja tullaan syödyksi joka ikinen sekunti. On meidän ihmisten ja monen eläimen elinehto, että toinen eläinlajin edustaja kuolee. Me lajityypillisesti käytämme lihaa ravinnoksi.

Useimmiten lemmikkieläimen kuolema tuntuu pahalta. Tapauksesta riippuen enemmän tai vähemmän. Joskus kuolema voi olla helpotus, jos eläimen elämä on ollut kärsimyksestä toiseen kamppailua. Itselläni lemmikieni kuolemaan on hirvittävän vaikea valmistautua, vaikka on aivan varmaa, että jokainen niistä tulee kuolemaan. Erilaiset ihmiset tuntevat asian eri tavoin.

Itse pyrin luottamaan omaan vaistooni. En halua nähdä rakkaan koirani kärsivän kykenemättä liikkumaan kunnolla. Eläimellä pitää olla elämäniloa ja kun se sammuu ja päivät on kamppailemista normaaleista toimista selviämisestä, on eläimen aika päästä pois. Silmät ovat sielun peili tässäkin. Eläimen kärsimys sekä elämän into näkyy silmistä.

Olen joutunut useita kertoja seuraamaan sitä, että selkeästi kärsivä eläin kituu omistajan kiintymyksen vuoksi. Sen sairauksiin on sokeuduttu ja selkää kärsiymystä vähätellään ja selitellään. Tämä on eläinlääkärien myöntämä ongelma nyky-yhteiskunnassa. Suuresta rakkaudesta ja irti päästämisen kykenemättömyydestä lemmikkiä ei saa lopettaa. Joskus sairasta lemmikkiä ei ehkä hoideta enää tai haluta lääkitä. Joskus halutaan hoitaa, vaikka hoidolla ei saavuteta enää mitään ja se aiheuttaa kärsimyksen pitkittymistä.

Joskus maallisen vaelluksen loppu tulee yllättäin terveelle ja nuorelle eläimelle. Se on ikävää ja epäreilua. Koiraharrastusta kauan seuranneena minusta tuntuu, että huippulahjakkaille koirille sattuu muita useammin jotain kohtalokasta.

Rumpali-kani tuli minulle noin kolme vuotta sitten sen silloisen perheen allergian vuoksi. Se oli aito hermeliini ja pienen pieni. Vain kilon painoinen. Viime kesänä se lähti ystäväni perheen iloksi ja jäi lopulta heille asumaan. Se kuitenkin menehtyi viime viikolla influenssaan saamaansa lääkepiikkiin. Kanit ovat herkkiä lääkkeille ja tällä kertaa hyvää tarkoittava lääke vei koko kanin hengen. Pieni ja seurallinen Rumpali on poissa. Kaipaamaan jäi monta sen ystävää, eikä vähiten sen lajitoveri Pinjetta.

R.I.P. Rumpali (2010–2013).

Ystäväni ihana ja erittäin kaunis mäyräkoiran pentu Rommi kuoli alkutalvella saatuaan ruskeasta koirapunkista ikävän sairauden. Se oli mukana ulkomaanmatkalla ja joko mennessä tai tullessa siihen oli tarttunut punkki. Punkit levittävät monia eri sairauksia. Ruskea koirapunkki varsinkin. Sitä ei vielä löydy Suomesta, mutta se päivä tulee ilmaston lämpenemisen myötä ihan varmasti.

Rommia hoidettiin monta päivää virtsatulehduksen vuoksi, kunnes selvisi, että vika ei ollutkaan virtsateissä. Kun tämä selvisi, oli nuori koira jo todella heikko. Sitä hoidettiin vielä toista vuorokautta Yliopistollisessa Eläinsairaalassa, mutta sen eteen ei voitu tehdä juuri mitään. Tulehdus aivoissa oli jo tehnyt sen muun muassa sokeaksi. Tulehdustilan vuoksi siltä oli irronnut jo verkkokalvot silmistä. Tämän pienen ja pilkullisen mäyräkoiran taival loppui aivan liian varhain. Sitä ei pystynyt kukaan korjaamaan tai pelastamaan. Se ei ollut ehtinyt vielä vuottakaan täyttää. Vieläkin on kurkkua kuristavaa ajatella sitä ja sen viime hetkiä.

Sanomattakin on selvää, että Rommi oli erittäin kiltti luonteeltaan ja uskomattoman kaunis.

R.I.P. Rommi. (2012-2012). Viimeisellä matkallaan eläinsairaalassa.

Undulaattini Tessa ja Tuukka ovat pitäneet kesän tuulahdusta yllä raikkaalla viserryksellään. Tessa oli vasta kaksivuotias, mutta Tuukan ikää ei tiedetä tarkkaan. Se oli tuotu eläinsuojeluyhdistykseen kolmisen vuotta sitten.

Lintuhäkistä oli tippunut uima-allas keskiviikkona lattialle ja luukku oli siten sen jäljiltä auki. Linnut olivat pyrähtäneet vapauteen avonaisesta luukusta ja kun palasin kotiin asioilta, ne liihottelivat ympäriinsä koirahuoneessa. Ovesta sisään astuessani, pelästytin ne lentoon. Muutaman pyrähdyksen ja hirvittävän koirien haukun jälkeen, molemmat olivat laskeutumassa koira-aitauksen reunalle. Juoksin ja huidoin niitä takaisin ilmaan, ettei kävisi kalpaten. Lyhytkarvainen mäyräkoira Napsu oli juuri hyppäämässä ylöspäin, kun Tessa kaarsi matalalta. Napsu sai sen kiinni ja puraisi lujaa.

Huusin ja karjuin, mutta en voisi millään pelastaa undulaattia, jota koira on purrut. Tessa kuoli silmänräpäyksesä, mutta se oli inhottavaa nähdä se omin silmin. Vaikka koira toteutti luonnollista viettiään ja lintu oli sen saalis, tätä luontonäytelmää ei olisi tarvinnut tapahtua omassa kodissa. Jäljelle jääneen Tuukan kutsuva viserrys on ollut surullista kuunneltavaa. Olen jo tilannut uuden undulaattiystävän Tuukan iloksi.

Eläintä ottaessaan pitää olla valmis kestämään myös eläimen lopetus, menetys tai kuolema. Se, miten se tapahtuu ei ole koskaan entuudestaan tiedossa. Olkaa kilttejä eläinystävillenne joka päivä siihen asti!


Rakkaat kaverukset Tessa (sininen oikealla) ja Tuukka (limenvihreä). R.I.P. Tessa (2011–2013).

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Aidankorjaus pikavauhdilla

Talvi ja sähkölangat ei ole paras yhtälö. Lumi tai huurre siinä päällä vähentää sähkön tuntua. Loimet päällä lankojen läpi kulkee helposti hevonen huomaamatta mitään. Harmillista.

Meidän tallilla on onneksi nyt myös pitäviä lautatarhoja. Kuitenkin sähkölangalla ympyröity laidun on käytössä. Siinä olisi yllin kyllin hevosille tilaa liikkua, mutta mitä tekevät. Järsivät aidantolppia, kunnei ole heinää ihan koko päiväksi ja sitten pienenkin korren toivossa kurkottelevat yli portin.

Korjasin portin kohdalta katkenneen aidan helposti, kun pidikkeen saa niin helposti siipimutterista löysytettyä. Hyvä keksintö tuo langanpidin. Kestää tietenkin kun noita ruuvaa tolppiin, mutta sitten kun se on kerran tehty ja kunnon tolpat maassa, niin aidan muokkaus ja korjaus on helppoa.

Kaunis auringonpaiste lämmitti samalla pakkaspäivää. Talvella on kivaa silloin kun on vain vähän pakkasta ja aurinko paistaa. Muulloin haikailee vaan lämpöä ja lumettomuutta.

Problemos i hevostarha.


Pikakorjauksella vaan mutterit auki, langat päällekkäin ja mutteri kiinni.


Huurre tekee auringossa ruman pajupuskankin kauniiksi.