Marian heppakoulu osa 2

 Marian Heppakoulu jatkui tässä iltana muutamana harjauksen merkeissä. Maria oli kätevänä emäntänä ostanut halvennuksesta kivan harjasetin, mitä piti päästä testaamaan. Nyt on Centalla ihan omat harjat jotka ovat söpöä vaaleansinistä sävyä.

Laatikosta löytyi pitkäjouhinen pölyharja, lyhytjouhinen ja pehmeä pölyharja, kovempipiikkinen kuraan sopiva harja, pääharja, kumisuka ja hikiviila. Pikkisuan pitää Marian vielä hankkia, jotta saa putsattua jouhet ja karvat harjoista. Samoin kamman Centan pitkää harjaa varten ja kaviokoukun. Se toimenpide vaatii tosin vähän vielä rohkeutta ja luottamusta heppatytöltä.

Toki kunnon heppatytöllä pitää olla nimi laatikon päällä ja mieluiten myös sydänkuvioita. Niinpä autoin vähän Mariaa taiteilussa tussien kanssa.

Jokaista harjaa piti kokeilla ja yhdessä käytiin läpi milloin on syytä käyttää mitäkin harjaa. Ja mihin suuntaan pitää mistäkin harjata. Myötäkarvaan vaan joka kohdasta, arvasi Maria ihan oikein.

Nykyisessä kevätsäässä kura on ehtymätöntä luonnontuotetta ja sitä löytyi Centankin pinnasta kiloittain. Niinpä harjat Marian käteen ja liikkumaan karvan pinnalla rivakasti.

Centa sai nuokkua rauhallisesti käytävällä harjauksen aikana ja muut heposet kadehtia tätä huomionosoitusta.

Harjauskoulun lopuksi havaitsimme kevään ensimmäisen hyttysen kiiltävän karvan pinnalla! Juhuu! Nyt ne ovat taas täällä ilonamme. 

Lopuksi moiskahti kiitospusu keskelle pehmeää turpaa. Nyt Centan jouhet kiiltävät ainakin hetkisen, kunnes se taas piehtaroi pihalla. Mutta sittenpä Maria pääsee taas heppaharjalaatikkonsa kanssa hommiin.

Luova tauko

Joskus on hyvä pitää treenaamisesta ja työstämisestä taukoa, vaikka menisi miten hyvin. Ihan sama onko kyseessä kouluratsastus, verijäljen treenaus koiralla tai upean esitteen tai lehden suunnittelutyö. Kun pitää pienen tauon ja tekee välillä jotain ihan muuta, voi katsoa asiaa uusin silmin. Siinä tulee huomattua, miten hevonen tai koira on edistynyt, omat solmut koulutuksessa on auennut tai työn jälki parantunut.

Jos siis koirallasi tulee haava tassuun, nenäpunkki tai juoksuaika kesken parhaan treeni tai kisakauden, käännä se voitoksi. Hevosen pieni jalkavamma, joka tulee juuri parhaimpaan treenivaiheeseen, voi vain parantaa sen motivaatiota levon aikana. Samoin itselle tekee hyvää katsoa töitään ja miettiä tekemisiään pienen välimatkan päästä.

Treenasin kerran yhtä saksanpaimenkoiraani palveluskoirien jälkikokeeseen. Se oli tosi herkkä, sähäkkä ja nopea liikkeissään. Se teki vauhdilla sivulletulot hyppäämällä edestä suoraan vasemmalle sivulleni, istui sadaosasekunnissa, tipahti maahanmenoon suoraan ilmasta ja lähti eteenkäskyn saatuaan aina täysillä. Sen kanssa oli ilo treenata ja se palvoi minua koko olemuksellaan. Jouduin silloin opiskeluajan kesätöiden vuoksi pitämään sillä kaksi viikkoa taukoa ja a vot! Tajusin, miten piippuun sen olin treenannut. Se oli vielä entistä parempi. En ollut huomannut sen innon laskua ja tottelevaisuuden muuttumista konemaiseksi. Sen ilo oli jälleen ylimmillään, työmotivaatio kova ja saimme upeat pisteet tottiksen osalta kokeista. Se koira opetti minulle, että meidän suomalaisten perisynti eli laiskuus on välillä hyvästä. Kutsutaan sitä vaikka luovaksi tauoksi, niin sen antaa itselle paremmin anteeksi.

Tänään loppuu luova tauko Miss O:lta, koska sen vasempaan takajalkaan tarhassa telmiessä tullut haava on kunnolla parantunut. Itselläni on ollut tuskaista seurata viikko auringonpaistetta ja lumen sulamista, kun ei ole voinut nauttia siitä ratsain. Hoblaa!

Viimeksi kun ratsastin, oli vielä lunta jonkin verran maassa.

Eläimet erotilanteessa

Koira on ihmisen paras ystävä,
mutta toinen ihminen pahin vihollinen.

Ihmisillä on vastuu eläimistään ja useimmat sen myös ovat sisäistäneet. Mutta entäs vastuu omaa puolisoaan kohtaan. Tai hänen tunteitaan.

Ihmiset pelaavat monesti melkoista peliä keskenään ja kumppanin tunteilla.  Mikä sopisikaan paremmin välikappaleeksi satuttamiseen, kuin rakas lemmikki. Koira. Siihen on monasti kummallisuuksiin asti meneviä tunteita. Se on tärkeämpi, kuin isoäiti tai puolison lapset.

Hyvin julma esimerkki on erossa viedä kumppanin rakastama ja enimmäkseen hoitama lemmikki vain kostoksi. Tai antaa se kokonaan pois vieraalle. Vain jotta pystyy kostamaan oman pahan olon eron hetkellä kumppanille ja maksimoimaan kumppanin tuskan.

Olen myynyt koiria monille pariskunnille. Eihän siinä ole mitään erikoista. Nykyään nuorten avoparien kohdalla teen kauppakirjan vain yhden henkilön nimiin. Yleensä sen, joka koirasta on soittanut, keneen olen luonut luottamussuhteen ja ollut aktiivinen yhteydenpidossa. Toki myös toisinpäin on käynyt, mutta periaate on pitänyt. Ei niinkään ketään sorsiakseni, mutta nuoren parin mahdollisesti erotessa ei koirasta tarvitse juridisesti tapella. Kauppakirja vahvistaa viimekädessä omistussuhteen ja ratkaisee tilanteen. Miksi?

Olin alle parikymppinen, kun minulta ostettiin koiranpentu vuonna 1993 mukavaan perheeseen. Pentue oli vasta toinen kasvattamani, mutta sain nopeasti kokea kasvattajana ja myyjnä olemisen raadollisuutta. Minut kutsuttiin hakemaan perheestä avioeron vuoksi koira pois. Koirasta pidettiin hyvää huolta, se oli ollut miehen metsästyskumppanina ja lasten paras kaveri. Olin myös kuullut siitä melko säännöllisesti. Mikä sitten oli vikana?

Ihmisen ilkeys ja kiusa toiselle erotilanteessa. Tajusin sen, kun perheen mies istui olohuoneen sohvalla vuolaasti itkien seisoessani koira sylissä ulko-ovella. Vaimo oli soittanut minulle ja kertonut miten heidän on luovuttava koirasta. Kauppa oltiin tehty vaimon ja hänen tyttärensä nimissä. En silloin puhelimessa kysynyt tarkempaa, vaan sovein ajankohdasta ja hain koiran pois. Tässä kohtaa tosin mentiin täysin kauppakirjan mukaisesti.

Viikon mietein soittavani miehelle, jonka metsästyskumppani tuo mainio koira oli, että tule hakemaan tämä koira itsellesi. Olin nähnyt, miten tätä miestä loukattiin koiraa välikappaleena käyttämällä. Mitä lie mies tehnyt ennen eroa, mutta läksynsä hän sai ainakin kokea eron sekä koiran menetyksenä. Olin nuori, vielä melko arka ja ajattelin, ettei minulle kuulu ihmisten riidat. Eikä tietysti kuulukaan. Koira sai ihanan uuden perheen ja eli pitkän hyvän elämän.

Saattaa olla, että joillain erossa tulee enemmän ikävä perheen lemmikkiä, kuin sitä tanssilavalta riiattua morsianta. Koira ei sano koskaan vastaan, vaikka muija nalkuttaa. Koira on aina ovella iloisena vastassa vaikka mies mököttää. Koira myös lohduttaa itkevää ja antaa turvaa lapselle, joka ei osaa käsitellä vielä tunteitaan. Eläin on silti aina eläin, eikä se saa olla järjestyksessä ihmistä tärkeämpi. Tunteilla leikkimisellä on silti oltava jotkut kohtuulliset rajat.

Kun olin nuori, ihmettelin, miksi kaikki vanhat kasvattajat olivat suorapuheisia ja lihavia. Lihavuutta vastaan taistelen kyllä jatkuvasti, mutta suorapuheisuuden olen tässä hullunmyllyssä oppinut. Ihmisille ei kertakaikkiaan voi puhua hienovaraisesti "rivien välistä". Jos koira on sikalihava, on sanottava, että se on sikalihava. Samoin huomautettava, jos rakki ei ole enää ollenkaan hallinnassa, vaan muuttumassa kovaa vauhtia terroristiksi. Pelkkä "onpas Sessellä vähän ylipainoa" tai "ompa Sesse pikkaisen vallaton" ei tarkoita Sessen omistajalle yhtään mitään. Se korkeintaan hymyilyttää vähän, ja tuo mielihyvää, koska lemmikki huomioidaan. Sanoma ei välity perille, saati aiheuta toimenpiteitä.

Tänäpäivänä en varmaankaan puuttuisi edelleenkään ihmisten toisilleen aiheuttamiin sotkuihin. Uskaltaisin silti tarttua vastaavassa tilanteessa sen verran asiaan, että kysyisin molempien kesken, onko tilanne nyt todella tämä, vai koira pelkkä eroriidan välikappale. Enkä epäröisi sekuntiakaan sanoa että, "hävetkää nyt vähän, isot ihmiset!"

Arvotaan seuraava kuva...

Taidankin tehdä niin, että valitsen kuva-arkistoista aina välillä joitain kuvia ja kerron niistä. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta mitä jos minä kerron tuhannella sanalla kuvasta.

Juon tämän tyhjäksi.

Olen innokas kuvaaja ja dokumentoin kaiken näkemäni mielenkiintoisen. Täten arkistoon on päätynyt kymmeniä tuhansia kuvia. Ne kertoo elämästä ja niissä on – ei nyt ihan kaikissa, mutta melkein – eläimiä.

Tämä kuvasarja kertoo vierailusta Tanskaan ystäväni luo.

Ystäväni Sanna järjesti häävastaanottonsa uudessa kotimaassaan Tanskassa. Minä ja hänen lapsuudenystävänsä hyppäsimme siis autoon ja ajoimme alas. Mukana myös Spede-koirani. Pitkäkarvainen mäyräkoirauros.

Speden kanssa oltiin juuri kesäleirillä aloitettu harjoittelemaan vesiriistakokeeseen, jossa noudetaan vedestä vesilintua ja harjoitellaan vesihakua ilman lintua.

Siitä oli tullut kuluvan kesän 2008 aikana oikein innokas uimari. Se jopa ulvoi kun olimme lenkillä joen rannassa. Niinpä Sannan ja Perin takapihan uima-allas oli Spedelle vastustamaton paikka.

Meillä oli hauskaa, kun se kiersi allasta, nuuhki, nuoli ja kurkotteli, mutta ei onneksi hypännyt. Sen touhua oli kiva katsella ja sain siitä monta upeaa kuvaa. Ilman vartioimista Spedeä ei voinut takapihalle luonnollisestikaan jättää.

Ylettyyköhän jalat pohjaan?

Tämä oli ihana aamupäivä ja sopivan lämmin. Vietettiin häitä edeltävää aamua kaikessa rauhassa altaalla porukalla ja nautittiin olosta. Iltapäivällä tehtiin pitkä lenkki lähelle rantaan ja pieneen metsään.

Spede on tosi kokenut matkustaja ja sen kanssa tällainen matka Tanskaan on "pikkujuttu". Meillä oli tosi hauskaa mennen tullen autoillessa Marikan kanssa. Näihin kuviin oikeastaan kulminoituu koko matka. Ihanaa, aurinkoista, lämmintä, raikasta ja mukavaa.

Odotan lintuja laskeutuvaksi lammelle minä hetkenä tahansa.

Pusuja vaan Suomeen!

Kirjatietoa: Kissat for Dummies

Olen tiedonjanoinen ja imen kaikenlaista tietoa ihan huvikseni ja uteliaisuuttani. Eläimet ja niiden käyttäytyminen ja kaikki niihin liittyvä kiinnostaa. Jaan tätä uteliaisuuttani teille tai varsinkin sitä, mitä saan itse ongittua irti eri tietolähteistä. Älkää siis turhaan luulko, että tiedän kaiken eläimistä tai ylipäätäänkään paljon mitään. Etsin tietoa ja jaan sitä samaa rataa lukijoille ja aiheista kiinnostuneille.

Kissat on mulle edelleen mysteeri. Pidän niistä kovasti, joten lainasin kirjan "Kissat for Dummies TM".  Se on hauska käsikirja. Tässä vastauksia joihinkin asioihin, jotka minua itseä on täysin kissoista ymmärtämättömänä kiinnostaneet.

Tarvitseeko ulkona käyvä kotikissa hiekkalaatikkoa?

Kyllä vaan. Ulkoileva kissa pitää myös opettaa sisäsiistiksi. Se tekee mielellään tarpeensa hiekkalaatikkoon kunhan se on siisti ja miellyttävässä paikassa.

Miksi kissa nuolee itseään?
Se hoitaa turkkiaan, eikä tee sitä vain turhamaisuuttaan. Nuolemisella on monta funktiota: Säänkestävyys, se levittää nuolemisella nahasta rasvoja turkkiin. Haju, se levittää omaa hajuaan koko keholleen (samoin kuin ihmiseen puskiessaan sitä). Loistartunta, se tekee parhaansa pitääkseen loiset kurissa ja nyppii niitä hampaillaan. Sosiaalisuus, jos talossa on useita kissoja ne näin vahvistavat siteitä perheeseensä.

Taitto on selkeää ja mukana on piirroskuvia ja valokuvia. Tosi mukava lukea ja etsiä tietoa.

Kissan ruokinta on niin eriskummallinen osio minulle, että kirjaa luettuani alan jo epäilemään, josko osaisin ruokkia kissaa ollenkaan. Tosin teoriassa kaikki kuulostaa aina monimutkaiselta ja arjen pyörityksessä erilaisiin kissankuppiin laitettaviin ruoka-aineisiin tulee varmaankin oma rutiini.

Tiesitkö, että ihminen voi elää ilman eläinkunnan proteiineja, mutta kissa ei? Kissa on ehdoton lihansyöjä ja saalistaja. Sen elimistö vaatii lihaa tai muuten sen terveys on vaarassa.

Kissat on tarkkoja ruuastaan. Sen pitää olla huoneen lämpöistä ja ruuan koostumusta pitää säännöllisesti vaihdella puolikosteasta kosteaan ja kuivaan. Toisin kuin koirat ja ihmiset, kissa voi näännyttää itsensä nälkään. Jotkut eivät suostu syömään kuin jotain tiettyä ja odottavat niin kauan, että sitä on tarjolla. (Tämähän on hurjaa!!)

Myös noin 40 % kissan päivittäisestä energiantarpeesta täytyy tyydyttää rasvoilla. Kissa ei kauaa eläisi koiranruualla, sillä koiranruuan rasva ja proteiinipitoisuudet on kissalle aivan liian alhaisia. Koiran elimistö pystyy muodostamaan tarvittavat rasvahapot eläinkunnan tuotteista, mutta kissa ei. Kissan ruoka samoin on liian rasvaista ja proteiinipitoista koiralle. Tiedän, että monilla koirat rakastavat kissanruokaa, mutta se ei ole niille hyväksi.

Myös vesi on yhtä tärkeää kissalle, kuin se mitä se syö. Kissan ruumiin painosta lähes 70 % on vettä, joten se tarvitsee paljon raikasta ja puhdasta vettä lähes kaikkiin elintoimintoihinsa. Kissan veden raikkaus on tärkeää ja toiset haluavat juoda vettä suoraan valuvasta hanasta.

Olen aivan kyllästetty jo tähän ruokinnasta kertovaan osioon. Rokotukset, sairaudet ja muu käytös jää tällä kertaa odottamaan kirjan sivuille avarampaa aivokapasiteettia ja uutta kissainnostuksen puuskaa.

Tähän loppuun laitan kuvan yhdestä lempikissastani, jotka asuu koirankasvattaja-ystäväni eli Ullan luona. Rotu on Cornish Rex.

Scotty paistattelee lämpimän akvaarion valopaneelin päällä. Vedestä kajastuva valo tekee hauskan hohteen alaviistosta.

Pääsiäistä odotellessa puputtaa

Luonnonharmaa poikanen, joka näyttää enemmän hiireltä.

 Kevät tulee kohisten ja pääsiäistä odotellaan. Pääsiäiseen kuuluu olennaisena osana PÄÄSIÄISPUPUT!

Nyt niitä taas on. Tai on jo oikeastaan 3 viikon ikäisiä. Pian ne juoksevat lujaa, mutta makoilevat vielä aika paljon olkipesän suojissa.

Kani kantaa vain 30 päivää poikasiaan. Se tekee karvoistaan ja heinistä, oljista tai muusta saatavilla olevasta materiaalista pesän.

Tältä näyttää kanin pesä, jossa on poikaset sisällä.

Päinvastoin, kuin esimerkiksi koirat, kani ei makaa poikasten kanssa kokoaikaa. Se pysyttelee poissa pesästä ja täten petoeläimen tullessa lähelle, se harhauttaa sen pois pentujen luota. Tuntuu niin erilaiselta seurata näiden kahden eri lajin poikimista ja pentujen hoitoa. Toinen on saaliseläin ja toinen saalistaja. Käyttäytyminen ja suojautumsimekanismit on aivan erilaiset.

Erivärisiä hermeliinipalloja.

Koiraemo puolustaa itse olemuksellaan tunkeutujia ja saattaa haukkua ja murista vieraille pentulaatikosta. Mutta pysyttelee visusti pentujen luona.

Kanin poikasista ei aluksi ole varmaa tietoa, onko niitä häkissä, jos pesä on umpinainen. Eikä pesää ole sörkkiminen heti ensimmäisen viikon aikana, ettei emä tapa poikasiaan.

Tässä aivan pieniä poikasia varovasti kurkattuna edellisestä pesueesta.
Ikää noin viikko.

Kyllä ne sitten ehtii nähdä, kun se aika tulee. Jälleen päinvastoin kuin koiranpennut, kanit ovat alussa vikkeliä ja säikkyjä pesästä tullessaan. Ne osaavat heti varoa petoja. Koiranpennut taasen kompuroivat ja konttaavat vailla huolen häivää ja nuolevat heti ihmisen sormia kun niitä koskettaa.

Pääsiäiseksi pitää ottaa oikein pupupotretti. Ehkä silloin jo undulaattien munamiehet ovat kuoriutuneet. Myös borderterrieripoikasia tulee saman pyhän aikana, joten eläinmaailman pienokaisia on kevät täynnä!

Reissusarja alkaa!

Selasin kuviani läpi etsiessäni jotain sopivaa kuvaa tänne blogiin koiran (lentokoneella) lentämisestä kertovaan juttuun. Sitäpä ette saa, koska jäin katsomaan kaikkia kuvia eri reissuista. Tiedäthän, kun pitäisi siivota kaappeja, hyllyjä tms. ja jääkin vaan lueskelemaan vanhoja lehtiä, nauramaan jotain vanhoja juttuja jne.

Itselaukaisimella Latvialaisella P-alueella otettu kuva pioneeriporukasta joka ensimmäisellä
asuntoautoreissullaan ajoi suoraan Puolaan. Hengissä selvittiin ja paljon koettiin!

Luulen, että tulette lukemaan useasta hauskasta reissusta vielä. Itseasiassa, kun noita kuvia katsoo, niin tajuaa sen, että meidän harrastus on yhtälailla matkailu, kuin koiranäyttelyt. Koiranäyttely on syy lähteä matkaan. Kukaan tästä porukasta, joka yhdessä reissaa ei matkaile etelän lomilla, vaan haemme seikkailumme autoillen tai lennellen pitkin Eurooppaa – koirien kera. Siksi toiseksi, kun ottaa reissun jo alusta matkailun kannalta, ei haittaa sitten tippaakaan, jos niitä sertejä ei tule.

Vuonna 1999 kävin ensi kerran Virossa näyttelyssä, sen jälkeen pohjoismaiden kaikki kolkat on koluttu. Samoin Baltia alkaa olla tuttu. Venäjä, Espanja, Puola, Saksa, Slovakia ja Englanti on myös käyty. Portugalissa olen ollut lisäksi tuomarina. Ensi kesänä on vuorossa Ranska ja Pariisi. En malta olla housuissani siihen asti!

Nämä ovat vain plussaa. Pelkästään tittelit kiikarissa
matkanteosta tulee turhan vakavaa. Relax!

Matkalla on joka kerta yöunet vähillä, hermot silloin tällöin myös kireällä (en tunnutsta), itku usein lähellä (auton rikkoontuessa nykyisin liian usein) ja nauru aina herkässä. Mutta koirat on säilyneet ilman ongelmia, kop kop (koputtaa päähänsä). Huumori pitää tiellä!

Kertaanpa tähän ensimmäiseen blogin matkailuosioon jotain itsestäänselvyyksiä, joiden kanssa selviää hengissä pisteestä a pisteeseen b tai c.

Hyvä suunnittelu on kaiken a ja o. Näyttelyyn on ilmoittauduttu usein 3-6 kuukautta ennen, laivaliput varattu toista kuukautta ennen, samoin hotelli. Jos matkaan lähdetään lentäen, on kyseessä yleensä iso näyttely ja silloin pitää varaus olla tehty ainakin puolta vuotta ennen. Raitti ja matkan karkea aikataulutus on tehtävä jo tuolloin varausten vuoksi.

Rajavartija bussissa katsomassa
kaikkien passit. Paperit kuntoon!

Koiranäyttelysäännöt on tavattu alkuperäiskielellä ja selvitetty, mihin luokkiin koirat voi osallistua jos haluaa kilpailla serteistä. Rokotuksien voimassaolojen maakohtaiset säännöt ja esim. Venäjän leptospiroosivaatimus pitää myös huomioida ajoissa.

Vain Ruotsista ja Norjasta voi tulla takaisin Suomeen ilman heisimatolääkitystä tänä päivänä. Eli varmista milloin näyttelypaikalla on eläinlääkäri, ota omat drontalit mukaan ja merkintä EU-passin sivulle heti rokotusten tarkastuksen yhteydessä. Varaa merkintään myös paikallista valuuttaa käteisenä. Kotiin tai ainakaan tulliin ei ole asiaa ilman asianmukaisia merkintöjä. Niin EU-passi otetaan pennulle jo ensimmäisestä rokotuksen yhteydessä!

Ruotsiin ja Norjaan lähtijöillä pitää olla myös Rabies vasta-aineet testattuna ja rabiesrokotus ollut voimassa jokaikinen päivä verikokeen jälkeen. Tämä maahan tulo ja eri maihin meno -viidakko on sekavaa ja se muuttuu ainakin puolivuosittain. Katso Eviran sivuilta määräykset vaikka joka kerta, niin ei tule ikäviä yllätyksiä.

Kaikki pitää olla paperilla mukana: hotellivaraus, kartta hotellin ja näyttelyn alueesta printtinä, laivaliput, koirien ilmoittautumisten hyväksynnästä ja maksukuitista on hyvä ottaa myös printti. Lisäksi hanskalokeroon katsaus, että auton paperit on siellä ja ennakkoon hankittu Green Card, matkavakuutus kortti lompakossa. Vaikka sinulla on navigaattori, osta myös kartta. Itsellä on autossa ollut jo monta vuotta varalla Euroopan karttakirja. Jos matkakuume vaikka iskee kesken kauppamatkan...

Unohda glamour ja sopeudu – vaikka hotelli olisi kapinen luukku!
Siellä ei nukuta kuitenkaan 4-5 tuntia enempää...

Ota suvaitsevaisuutta, asennetta ja huumoria mukaan. Luottokortti on kanssa aika hyvä kapistus myös. Glamourin ja kaikki luxuksesta unelmoinnit kannattaa jättää pois, sillä matkanteko koirien kanssa on väsyttävää, roudaamista aamuyön ja illan tunteina, nälässä, vaatteet ja tukka paskaisena ja illalla on hotellissa valittavana 5 tunnin yöunet tai 4 tuntia ja suihku. Siinä ei auta äiti eikä taivaan isä, vaikka miten potkisit seiniä.

Tässä matkustaa 11 koiraa ja 3 naista päiväretkelle Viipuriin.
Saaliina 11 sertiä ja kaikki palkinnot tuliaisineen mahtui vaivatta.

Tässä kohtaa en voi korostaa auton hyvää huoltoa. Ja tässä samaisessa kohtaa kaikki mun kanssa reissussa olleet ja niistä kuulleet purskahtavat nauruun. Niinpä, puhun kokemuksesta, uskokaa! Autossa ei ole pahitteeksi olla kaikenlaista tarviketta. Sadevarusteet, yöpymisvarusteet tai ainakin peitto, kertakäyttö-astiat, korjaustarvikkeita, öljyä, lasinpesunestettä, RATTILUKKO, VESSAPAPERIA, ylimääräisiä muovikasseja ripuloiduille koirien pedeille ja kaikelle muulle, mitä vastaan sattuu, käynnistyskaapelit, vetoköysi, ylimääräinen pyyhe, kakkapusseja, vesikanisteri koirien ruokia ja juomista varten, ensiapulaukku, vaahtosammutin, taskulamppu, puukko, varasulakkeita ja polttimoita. Siihen kun lisätään koirien boxit, omat matkavarusteet, koirien matkavarusteet, trimmipöydät, vetoalustat, teltta ja kaikki kymmenet tuliaispussukat, ette enää naura minun autovalintaani. Yksikään tavara ei ole jäänyt autosta pois tilan puuteen vuoksi. Eikä shoppailulle ole ollut rajoituksia. Koirista on mahtunut aina kaikki, mitä on haluttu näyttelyyn ilmoittaa.

Viamichelin.co.uk reittipalvelu on ehdottomasti paras! Katso matka-ajat ja bensan kulutus siitä budjettia ja aikataulutusta varten. Lisää aikatauluun tunti jokaista 300-400 kilometriä kohti koirien kusetustauko-ekstraa. Ja lopuksi päivään tunti tai kaksi joustovaraa tietöiden, ruuhkien ja katastrofien varalta. Usko tätä! Kertaakaan ei olla myöhästytty laivasta, vaikka lähellä on ollut lähes joka kerta.

Autonkorjauskokemuksista eri maissa tulee yksi juttu
aivan varmasti. Tässä autossa on sisällä 8 koiraa hiiren hiljaa,
koska ne ovat tottuneet olemaan autokorjaamossa matkoilla!
Hitsaaja ei tässä kohtaa tiedä koirista mitään.

Valehtelin, viimeksi myöhästyttiin Tallinnan lautasta, kun autosta tippui pakoputki jo 15 kilometriä kotoa lähdön jälkeen. Ehdittiin näyttelyyn silti, koska oltiin varattu 3 tuntia shoppailuaikaa. Ehdittiin seuraavalla laivalla ja vielä shopattiin tunti...

Maassa maan tavalla - maassa. Venäjällä ei ole välttämättä
pöytää kehässä, mutta siihen ei itku auta. Alas polvilleen vaan
nöyrästi, niin tuomari, sihteeri kuin omistajakin!

Tärkein ohje kaikista: "Maassa maan tavalla!". Kun jätät Suomen tomut taaksesi, jätät kaiken hyvin organisoidun, kaikki meidän miljoonat säännöt, tutut rutiinit ja ohjeet. Älä oleta mitään, vaan ota selvää etukäteen. Älä ajattele, että "kun meilläkin Suomessa, säännöt menee näin...". Joka kerta näkee maailmalla ensikertalaisia tai muuten noviiseja, joilla on homma sekaisin ja suuret pettymykset. Suurin syy on siinä, että ei olla otettu selvää tai kysytty koneneemmilta miten tulee toimia vaan on "oletettu, ajateltu ja luultu". Ei tuonne maailmalle kannata mennä opettelemaan kantapään kautta tai luulemaan. Sen verran se kuitenkin maksaa ja vaaroja on olemassa.

Kysy, lähde kokeneen matkaan tai käytä valmiita bussimatkoja. Mutta älä jää kotiin ja katkeroidu niille, kenellä on ulkomaisia valionarvoja ja voittajatitteleitä. Niitä saa vain hakemalla ulkomailta, ne ei tule kotiin!

Bon Voyage!

Hyppäävä lehmä

Ilta-Sanomien artikkeli itsepintaisesta tytöstä, joka käytti kaksi vuotta opettaakseen lehmän esteratsuksi.

Näin videon Ilta-Sanomien nettiversiossa saksalaisesta tytöstä, joka koulutti lehmän hyppäämään esteitä, kun vanhemmat eivät antaneet hänelle ponia. Toivottavasti IS pitää videon sivuillaan mahdollisimman kauan, jotta pääsette linkistä sitä katsomaan. Mieletön, eikö vaan?

Lapsen nerokkuus, mielikuvitus ja elämän rajattomuus on ihailtavaa. Ei ole tietoisuutta rahan vaikutuksesta mahdollisuuksiin, omien kykyjen rajoista tai pessimististä asennetta joka on tullut aiemmista epäonnistumisista. On vain maailma täynnä valtavia mahdollisuuksia ja pilvenpiirtäjän kokoisia haaveita. Leikin varjolla voi kokeilla olevansa vaikka presidentti, intiaani, virkamies tai eläinlääkäri. Kaikki on mahdollista.

Talutusratsastuksessa Särkänniemessä.
Onnen täyttymys.

Olen haaveillut ratsastuksesta niin pienestä, kun muistan. Alle kouluikäisestä. Asuimme kerrostalossa, kaupungissa ja mitään erityistä linkkiä hevosiin tai eläimiin ei ollut. Silti minulla oli selvä visio – haluan maalaistalon emännäksi. Mistä ihmeestä se ajatus on voinut pieneen lapseen tulla? Mistä joku lapsi voi tietää vaikka 5 vuotiaana, että hän haluaa lääkäriksi? Tai saa vision olla balettitanssija? Tai lentokapteeni?

Mummolan navetassa maalla suunnittelin miten sen voisi muuttaa talliksi ja minne karsinat kannattaisi rakentaa. Ja mitkä osat perunapellosta muutettaisiin ratsastuskentäksi ja mitkä tarhoiksi. Ne suunnitelmat, kun vaan nyt saisin käsiini, riittäisi niistä hupia pitkäksi aikaa. Joskin omakohtaisesti tiedän, että niitä suunnitelmia on tehty vuosia ja harkittu vakavemmin, kuin montaa muuta asiaa elämässä.

Seuraavaksi haaveilin milloin irlanninsetteristä ja milloin mistäkin koirasta. Pidin koiravihkoa, johon liimasin Kodin Kuvalehden koira-artikkelisarjasta koiran kuvia sivuille. Vihon lopussa oli myös TOP 10 lista roduista, koiran hankinnan varalle, kun siihen asti päästäisiin. Siellä on pitkäkarvainen mäyräkoira myös listassa, vaikka rodun valinta myöhemmin olikin enemmän kohtalon sanelema juttu.

Ekaluokkalaisen energialla vedin oranssista lähikaupan muovikassia pitkin asuntoalueen pyöräteitä narussa ja leikin, että se on koira. Välillä narun päähän pääsi beagle-rotuinen koiranalle, mutta se ei kulkenut yhtä nopeasti. Isäni hankki kyllä ajokoiran puoliksi metsästyskaverinsa kanssa, toisen luokkani aikoihin. Mutta koska niitä ei voi pitää puolikkaina eikä kokonaisinakaan kerrostalossa, se asui reilun 10 kilometrin päässä. Mutta saatoin sinnekin pyöräillä hetken mielijohteesta sitä katsomaan.

Naapurin punainen hevonen
kuvattuna jo ennen
parempaa tutustumista.

Isäni vakaumuksesta johtuen muita, kuin metsästyskoiria (joilla on siis käyttötarkoitus) ei voi hankkia, joten olimme ilman koiraa vielä monet vuodet. Jouduin tyytymään hamsteriin ja marsuihin – joihin en tietenkään saanut lupaa, mutta ostin ne salaa.

Pääsin ratsastustunneille vihdoin 10-vuotiaana ja ratsastin aktiivisesti reilut 15 vuotta, kunnes työt ajoivat minut tänne pääkaupunkiseudulle ja hevosiin ei jäänyt aikaa.

Nykyiseen asuntoon muuttaessani, ihastuin heti naapurin läsipäiseen punarautiaaseen nuoreen tammaan, jonka arvelin olevan hieno jaloverinen yksilö. Pari vuotta ihailtuani selvisi, että tuo siro tamma olikin "vain sekarotuinen" – lv-ravuritamman sekä arabiorin rakkauden hedelmä ja täysin joutilaana. Mutta saisin kyllä hoitaa sitä. Bingo!

Ensimmäinen vuosi meni sitä harjaillessa, talutellessa ja hyvän suhteen luodessa. Puhtaasti nauttiessa jälleen hevosen hajusta. En haaveillut mistään sen suuremmasta. Sain sovittia hevosen omistajan kanssa, että saan opettaa sitä satulaan varovasti, sillä se oli jo 6-vuotias ja hieman liian vanha sekä itsetietoinen luopumaan itsemääräämisoikeudestaan.

Historiallinen hetki tallennettuna kännykkään. Satula ensi kertaa selässä tammikuussa 2009.

Oli upeaa nähdä ja tuntea, miten se oppi ensin liinassa juostessa pelkästään äänimerkein siirtymään raviin ja nostamaan laukan. Sain opetettua tamman myös pysähtymään vain ääntä käyttämällä. Olo oli kuin sirkushevosen kouluttaneella.

Vihdoin vappuna 2 vuotta sitten lapsuudenystäväni auttoi minut roikkumaan mahallaan ja poikittain tamman selkään painoksi. Tuolloin sen pukittaessa, mursin satulan etukaareen yhden kylkiluuni, mutta riemu ja uusi askel koulutuksessa sai hymyn huulille kivusta huolimatta moneksi viikoksi.

Turvaremmi kaulalla ensi kertaa ilman taluttajaa.
Heinäkuu 2009.

Juhannuksena 2009 istuin jo selässä ensi kertaa kunnolla ja pitkin kesää ja vuotta yhteensä parikymmentä kertaa. Ahmin hevoskirjoja ja tenttasin ystävääni, joka toimii nuorten hevosten ammattiratsuttajana. Muistelin 10 vuotta uinuneita kokemuksiani kouluratsastuksesta ja ylipäätään hevosista.

Tästä tulikin rodeoratsu.

Maailman vaarallisin yhdistelmä: aikuiseksi päässyt hevonen ja kaikki asiat unohtanut, mutta yli-innokas ja itsepäinen ratsastaja. Näillä eväin on menty juurikin kaksi vuotta ja nyt uskallan jo luvata, että laukka nousee lähes siinä pisteessä, kun toivon, ravi sujuu kaahaamatta ja ohjauskin toimii. Väliin on mahtunut epävarmuutta matkan suunnasta, paljon pukkeja ja kiukkuisia pysähdyksiä, itkunsekaista raivoa, mutta kuitenkin paljon enemmän onnistumisen elämyksiä, mitä en ole koskaan ja missään muussa lajissa kokenut. Luottamus ja suhde hevosen ja ihmisen väliin on kasvanut, vaikka se onkin välillä viha-rakkaus-suhde. Paras palaute, jonka olen projektista saanut, on ratsuttajaystäväni lausahdus "en olisi ikinä kaksi vuotta sitten uskonut, että tuokin näyttää joskus tuolta." Olin onnistunut!

Nykyään ratsastus on sekä minun,
että Miss O:n  yhteinen harrastus.

Kenties Miss O ei koskaan tule näkemään kouluratoja tai ainoatakaan estettä, mutta suurimman esteen olemme jo ylittäneet. Itsemme. Miss O on minun hyppäävä lehmäni, jonka koulutin ratsuksi, koska halusin touhuta taas hevosten kanssa. Palata juurilleni ja tehdä sitä, mistä lapsena unelmoin.

Haaveista pitää tehdä mahdollisia. Ihmiset unelmoivat useimmiten sellaisista asioista, jotka olisi myös mahdollisia toteuttaa. Eikö silloin kannata satsata siihen ja toteuttaa unelmat tässä elämässä, sillä seuraava elämä on hieman epävarmaa. Tai jos syntyykin vaikka siksi lehmäksi, jolla joku tyttö haluaa ratsastaa, niin haave itserakennetusta omakotitalosta, uudesta tai unelma-ammatista, hyvästä todistuksesta, kasvihuoneesta, maailmanympärysmatkasta tai omasta hevosesta on parempi toteuttaa vielä nyt, kun se on mahdollista.

Miss O. paremman puutteesta täydelliseksi.

Silmätarkastuksessa ja vähän tulevaisuudessakin

Monella koiralla on silmät. Ja niillä pitää nähdä myös, vaikka hajuaisti toimii koiralla paljon paremmin.

Jalostuskoirille tehdään silmätarkastus vähän samoin, kuin meille ihmisille, jos haluaa ruveta ulkomuototuomariksi tai ajaa ajokortin. Sähkömieheksi ei myöskään pääse värisokea.

Per Axelsson tutkii cocerspanielin silmiä.

Koirilta etsitään erilaisia perinnöllisiä silmäsairauksia, kuten etenevää verkkokalvon surkastumaa (PRA), kaihia, linssiluksaatiota, retinopatiaa, districiasista, keratitiä, PHTV:lää jne. Kaikenlaista nippelitietoa on silmien raketeesta tullut opittua tämän 19 vuoden koirankasvatuksen aikana.

Onneksi silmät vain aniharvoin vaivaavat koiria. Esiintymisprosenttia en osaa sanoa, mutta veikkaan sen olevan reilusti alle yhden prosentin, vaikka laskettaisiin kaikki silmäsairaudet yhteen mäyräkoirissa. Mutta parempi tutkia, kuin hutkia, sanoi joku muinoinen kreikan jumala.

Niinpä mekin matkasimme seitsemän koiran voimin joukkosilmätarkastukseen. Innokkaana raahasin paikalle myös Kepan, joka on alle 1-vuotias ja täten silmätarkastus on voimassa vain vuoden. Yli vuotiaille mäyräkoirille se hyväksytään 2 vuotta jalostusta ajatellen. Ruotsissa silmät suositellaan tarkastettavaksi 3, 6 ja 9 vuotiaina. Tanskassa ja Norjassa ei silmätarkastuksia tehdä yhtä säännöllisesti, mutta suositellaan kuitenkin jossain koiran elämän vaiheessa.

Nyt on silmäsairauksiin jo DNA-testejä, joten odotelkaamme sitä päivää, kun koiranpennusta riittää että otetaan putki verta ja sen koko loppuelämä sairauksineen on meillä A4 printtinä "tuoteselosteena".

Sinä päivänä geenitestein terveeksi todettu koira tulee maksamaan veikkauksieni mukaan jotain 10 000-20 000 euron paikkeilla, rodusta riippuen jopa 100 0000 tai vieläkin enemmän. Sellaista jättipottia tuskin montaa tulee.

Näissäkin pennuissa on varmasti sairauksien geenivirheitä.
Kukaan ei vaan tiedä kenessä ne puhkeaa.

Koirarotuja on noin 400 joista harvat on kovin suurilukuisia populaatioltaan. Koiriin on saatu jalostettua noin 1000 erilaista sairautta. Tai tuskin niitä itse sairauksia on pyritty jalostamaan. Koiralla on 78 kromosomia ja noin 25 000 geeniä. Koiran, kuten ihmisenkin geeniperimä on kartoitettu ja erilaisia sairauksia aiheuttavia geenivirheitä on tunnistettu vino pino.

Jokaisella koiralla – kuten ihmiselläkin on geeniperimässään useiden sairauksien geenit. Se, miten ne tulevat ilmi on paljon kiinni itse kunkin elintavoista. Monet geenivirheet pitää tulla sekä isältä että äidiltä jotta ne puhkeavat sairautena itse yksilössä. Koirilla tehdään systemaattista jalostusta, jotta ne olisivat entistä terveempiä. Jossain roduissa, ja sairauksissa siinä onnistutaan, ja toisissa ei sitten millään.

Mitä pidemmälle tiede meitä vie ja tietoa geenitasolta tuo, sitä vaikeammaksi tulee koiranjalostus. Vai tuleeko se sittenkin helpommaksi? Varmasti sekä että.

Minulla todettiin nuorena kasvuhäiriö, joka ei nyt
aikuisena vaikuta minun elämääni ollenkaan.
Onneksi sen alttiutta ei tiedetty vastasyntyneenä,
sillä olen ihana ja rakastettu seurakoira.

Tuskaa tulee aiheuttamaan geenivirheiden olemassa olemisen totuus, jotka koirasta voidaan jo sen syntymähetkellä saada tietoon. Miten se tulee vaikuttamaan koiranpentujen myyntiin jatkossa? Pitääkö vastuullisen kasvattajan lopettaa systemaattisesti kaikki tai osa pennuista, joilla "DNA-tuoteseloste" antaa liikaa punaisia rivejä. Kelpaako sellainen edes kenenkään eläkeläisen parhaaksi ystäväksi? Tai tuottaako se lapsiperheelle enemmän surua kuin iloa. Sen kun osaisi joku myös ennustaa.

Nykypäivänä sairauksien kohdalla pitää odottaa, että se tulee ensin ilmi.  Joku koira saattaa juosta auton alle ennen, kuin sen geeneissä makaava epilepsia ehtii puhjeta. Tai koira voi kuolla vanhuuteen,  ennen kuin sen PRA-geenit sokeuttavat sen. Tai toinen koira raadella kappaleiksi ennen kuin sydämen vajaatoiminta huomattaisiin. Geenitestissä povattu tulos ei aina olekaan niin dramaattinen, mitä oikea elämä voi olla.

Nämä ajatukset jäävät odottamaan sitä, että pennun syntyessä voin printata niistä geeniselosteen jokaisen ostajan matkaan. Nyt ne saavat vain eläinlääkärin lausunnon 7 viikon ikäisen terveydentilasta sekä "täyttö- ja käyttöohjeen" ja rutkasti onnea matkaan. Vielä on sillä pärjätty ja kädet ristissä toivottu, että kenellekään ei tule sairauksia. Vaikka tiedän sairauksien olevankin osa jokaisen elollisen elämää.

Alkuperäiseen aiheeseen. Kaikille tuli silmätarkastuksessa puhtaat paperit ja hyvä mieli. Jos sairauksien geenejä koirissa on, ne pysyttelivät tällä kertaa vielä meiltä piilossa ja saamme jatkaa rauhaisaa eloamme ilman huolen häivää.

Tästä tulikin mieleen, että pitäisikö naimisiin mennessä miehille tehdä silmätarkastus, tai vuosittainen näöntarkastus, jos he mainitsevat vaimonsa vaikuttavan rupsahtaneelta. Vai olisiko autuaampaa, jos miehiin kehitettäisiin hitaasti etenevä näköhäiriö joka puhkeaa 50 vuoden iässä... Ehkäisisi villityksiä ja montaa muuta hullutusta. Se onkin jo toisen blogin aihe, eikä liity eläimiin, vaikkakin vähän biologiaan.