Hae tästä blogista

perjantai 4. lokakuuta 2013

Maaseutu hyötykäyttöön – Talikkoterapialla

Onko sinulla stressiä, harmitusta, kerääntynyttä aggressiota tai muuten vaan pännii?  

Tarjoan tilanteestasi vapautumiseen – Talikkoterapiaa. Musiikin soidessa ja koko ruumiin liikkuessa sivuttaisesti, ylösalas-liikkein sekä edestakaisin, vapautuu paha energia ulos ja korvautuu uudella.

Porcivetin (ent. hirvensarviöljy) tai hyönteiskarkotteen kaltaisen tuoksun hajussa päätä voi alkaa särkeä, jolloin ajatukset kiinnittyvät siihen huolien sijasta. Se on tilapäistä ja vähenee päästyäsi kotiin. Terapian kuluessa hartiat rentoutuvat, hengityksesi syvenee ja tunnet rentoutumista. Alkuvaiheessa myös väsymys on tuttua, mutta vähenee terapian kuluessa.

Terapiaa tarjotaan yksiköissä 3x3 metriä (yksikön kutsumanimi karsina). Voit ostaa terpaiaa karsina kerrallaan tai 10 karsinan korteissa. Yksittäinen karsina maksaa 25 euroa + alv. 10 karsinaa 200 euroa + alv. Voit myös ostaa koko viikonlopuksi useita karsinoita tai tehdä kesälomaksi viikkovarauksen hoitopaikan kanssa.

Terapiapaikkoja löytyy ympäri Suomen, mutta mitä lähempänä pääkaupunkiseutua ja yleisiä kulkuyhteyksiä, sitä kysytympää ja kalliimpaa terapia on.  Tämä on yksi vaihtoehto maaseudun autioitumisen estämiseen, sillä moni kaupunkilainen on vailla hyvää terapiapaikkaa. Terapian tarjoajat, joita kutsutaan myös tallinpitäjiksi, voivat esimerkiksi järjestää yhteiskuljetuksia kaupungilta maalle ja samalla majoituspalvelut maaseudulla lisääntyvät.

Terapiaan tarvitaan vain pieni ohjeistus jonka jälkeen sitä voi suorittaa itsenäisesti. Se toimii parhaiten joko täydessä rauhassa tai mieleisen musiikin soidessa. Myöhemmin voi esimerkiksi terapiaa suorittaessa keskustella mukavia hyvässä seurassa, mutta tällöin tulisi perustekniikka olla jo hallussa.

Tekniikka vaatii pientä käsivoimaa, eikä sovellu pahasti liikuntavammaiselle. Pienet psyykiset esteet eivät ole haitta jos toinen terapian saaja on seinän toisella puolella tai eri aikaan suorittamassa omaa terapiaansa. Myös fyysinen voima ja hapenottokyky kasvavat terapian edetessä. Moni on kokenut uutta eheytymistä henkisesti tämän terapian muodossa.

Terapiaa on suositeltava käyttää vain ulkoisesti, vaikka se harvoin sisältää muuta kuin puhtaita luonnon tuotteita.

Tämä terapia varmasti toimii, sillä päivittäisiä käyttäjiä on miljoonia ympäri maailman!

Satsaa itseesi – olet itse tärkein voimavarasi. 




tiistai 30. heinäkuuta 2013

Hiuspidennyksiä hevosilla

Hevosilla on kautta aikojen pidetty hiuspidennyksiä. Kärpästen häititessä silmiä on nailoninen otsatukkalisäke oiva apu. 

Pilkkuponi sai Hangon Sea Horse -tuliaisena sini-mustan lisäkkeen. Kärpäsotsapanta taitaa olla ihan virallinen nimi, mutta samapa tuo. Ja sama asia.

Kerrankin otsis oli sopiva leveydeltä, mutta pituus huima. Niinpä lisäke kävi parturissa, ettei se mene kokoajan suuhun. 

- Tarjoilija!! Heinissäni on otsatukka!

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Vesileikkejä koirankupissa





Jokainen lapsellinen koiranomistaja törmää asiaan, että taaperoita kiinnostaa koiran vesikupit. 

Niin meidän vauvauimariakin. Kupissa jos toisessa on uitu käsipohjaa. Tänään oli kanasta tehty vesilintu ja Anteron vesikuppi sai leikkiä ankkalampea. 






keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Etu- ja takakaaren välistä: Kouluratsastusmietteitä

Tänään oli kolmannen kouluratsastusurani toinen päivä.

Lasken ensimmäiseksi sen koko ajan, mitä ratsastin nuorena ennen kymmenen vuoden taukoa. Toinen tuleminen alkoi siitä, kun tauon katkaissut Odessa sai minut selkäänsä ja oppimaan asioita, joita itsekään en osannut ennen. Toinen hyvään vauhtiin ehtinyt ura katkesi hiipuen ollessani raskaana tai oikeastaan vasta sitten, kun syntynyt lapseni joutui sairaalaan 80 päiväksi.

Raskauden jälkeen kuntoni oli kuitenkin hyvä ja lihaksia riittämiin ison mahan kantamisen jälkeen. Pikkuvauva-aikana oli helppoa ratsastaa, kun vauva nukkui usein ja pysyi vaunuissa. Päästiin etenemään jo taas ihan kivasti eteenpäin.

Autossa ja sairaalassa neljännesvuoden ajan istuminen on lähes rampauttanut minut, mutta vielä jostain virtaa intoa väsymisen tuskan yli. On turhauttavaa "alkaa vääntämään koulua", kun tiedostaa, että jaksaminen loppuu juuri samaan hetkeen kuin alkuverryttely on suoritettu.

Tänään ryhdistäydyin toista kertaa hevosen selkään tällä viikolla. Pidin selän suorana, itseni "paketissa" antamatta Odessan vetää minua raaja kerrallaan epätasapainoon ja heiluvaksi. Pidin kädet ylhäällä, nostin Odessan pään ylös, jos se yritti valua pitkäksi kuin juna ja vatsan sekä selän tiukkana.

Tuo hevonen on oppinut vetämään minut etukumaraan tai muuten epätasapainoon. Olen tietysti kaikki sen metkut itse sille aikaansaanut taitamattomana  alkuopetuksellani. Se tuntee minut vielä paremmin, kuin minä sen. Iskee kerta toisensa jälkeen tasapainoni ja kehonhallintani arinpiin kohtiin.

Niinpä tänään yksin ratsastaessani kertasin mielessäni kaikki mielikuvat valmennusyhteistyön alkuajoilta Mian kanssa. Ensin pysäytin Odessan ja tunnustelin että hevosta on allani yhtä paljon etupuolella ja takapuolella. Käynnissä en päästänyt Odessaa notkahtamaan etupainoiseksi vaan kannattamaan itse etuosansa. Tunnustelin allani olevaa "jumppapalloa" ja sitä, että olen täysin keskellä sitä. Sitten yritin ajaa yksipyöräisellä kaatumatta itse eteen tai taakse ja pitää hevosen suorana myös kulmissa.

Laukassa yritin muistaa pitää oman paikkani satulassa, en antaa hevosen vetää minua mukaansa vaan olla pystyssä ja pitää keskikehoa tiukkana. "Pääkin vielä ylös, äläkä aja aidasta läpi", muistutin itseäni. On sitä paljon ajateltavaa, kun hiekkaa vilisee silmissä katseen valuessa taas maahan ja hampaat pureutuu yhteen.

Sain kuitenkin muutaman kivan tunteen siitä, että selvisin tästä sessiosta ehkä viejänä, eikä vikisijänä. Odessa kuunteli muutaman hetken minua kivasti, joten ehkä tästä vielä nautintoa alkaa taas tulemaan.  Odessa ainakin oli hyväntuulinen kun olin taas tallissa ja nautin suunnattomasti sen kanssa yhdessä touhuamisesta.

Päätin, että jos vihdoin tapahtuisi kisastartti ennen kuin täytän 40-vuotta. Täten aikaa on starttiin reilu puoli vuotta. Edellisestä taitaakin olla jo 19 vuotta, kun rataharjoituksia ei lasketa kisaksi. Eipä jännitä enää tällä kilometrimäärällä. Nolottaa ehkä enemmän. Mutta tällä kertaa motivaationa onkin saada tulos alusta asti itse kouluttamallani hevosella. Se on eniten itselleni tunnustus, että olen saanut jotain aikaiseksi.

Kerroin kunto-ongelmastani valmentajalle, ja hän lupautui pitämään taas muutamia tunteja niin, että ratsastamme puoliksi. Hän aloittaa Odessan kanssa ja jatkan puolivälin jälkeen. Saan alle hevosen, joka on valmiiksi pehmeä, verrytelty eikä oma energiani ole lopussa jo heti alussa. Näin tunnista jää itsellenikin jotain onnistumista ja päästään harjoittelemaan paremmin. Tämä jos mikä on tiimityötä! Saan olla onnellinen kivasta hevosesta, hyvistä puitteista ja saumattomasta valmennusyhteistyöstä.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Kesäkatos ponille


Pilkkuponi asui ensimmäiset pari kuukautta hankkimisen jälkeen 5 kilometrin päässä kotoani ponitallilla., Käytännössä se osoittautui viideksi kilometriksi liikaa. Pilkkuponi olisi saanut majailla siellä koko kesän, mutta kuka nyt lähtisi merta edemmäs kalaan. Halusin ponin "kotiin" kesäksi. 

Naapurissani, tien toisella puolella on kunnon puitteet hevosille kenttineen, maneeseineen ja pitävine tarhoineen. Mutta niin kauan, kuin pikkuponilla on kaksi pientä, mutta ratkaisevaa ruumiinosaa olemassa, se ei sinne voi mennä. Kivekset.

Hevosia ei pidetä niin vaan, kuten koiria – oreja ja tammoja ydessä. Hormoonit sitäpaitsi aiheuttavat melkoisen määrän stressitekijöitä kaiken hauskanpidon vastapainona. Siksi ruuna on paras hevonen, vaikka sillä ei voiteta kuninkuusraveja. Tai jatketa sukua. Siihen ei ole pilkkuponinkaan tarkoitus ryhtyä, joten se saa majailla meidän kotipihassa, kunnes on helteet ohi ja tulehdusvaara pienin ruunausoperaatiolle. 

Koska ponilla pitää olla säänsuojana katos, sen rakentamiseen ryhdyttiin. Aidan olin jo tässä kohtaa sähköistänyt sisäpuolelta paimenlangalla. Ja jakanut pihamaan kristillisesti kahtia lapselle ja ponille. Kummallekin oma siivunsa. 

Sain apuun rungon tekoon ystäväni miehen. Olen innokas nikkaroimaan kaikkea, mutta ymmärrän rajoitteeni. Ja ponin turvallisuuden. Halusin katoksen joka on paikallaan myös ensimmäisen tuulenpuuskan jälkeen.

Rungon alkaessa nousemaan, lähdimme puolestaan minä ja ystäväni talutusretkelle. Maria talutti lastenvaunuja ja minä pilkkuponia. Muuttomatka sujui kaikenkaikkiaan helpommin, kuin ajattelimme. Viisi nopeaa kilometriä reilussa tunnissa jutellen, paarmoja huitoen ja välillä tien poskeen pysähtyen. Turvaliiveissämme olimme varsinainen tieoperaatio, joka ainakin sai monet autoilijat hymyilemään. 

Katos sai muotonsa, ja pilkkuponinsa ja me joimme pihassa kahvit ponia tuijottaen. Viikkoa myöhemmin jatkoin katoksen muotoilua lautojen ja toisen ystävän kera. Katokseen, tai myöhemmin ponikioskiksi tai bussipysäkiksi ristittyyn hahmotelmaan osallistui vanha työkaverini Kirsi. Yhdessä myöhäisillassa ja yhdessä päivässä oli tehokaksikkomme naulannut, nakuttanut ja nauranut kopin kasaan. Syntyy se kahdelta mainostoimistoyrittäjältä, myös raavaskin työ. Testosteroiinia höyrysi ilmassa, kun naulaa upposi puuhun.

Kirsi sai lyhyen oppimäärän ponikuiskauksesta, joka tarkoitti ponin työntämistä takapuolesta pois, kun se tuli varastamaan vasaraa tai kaatamaan naulalaatikkoa. Kirsi yritti ensin selvittää asioita keskustelemalla ponin kanssa. Tajusi kuitenkin pian, että jotain muutakin tarvitaan, jos ei halua tavaroita varastelevaa ponia lähelleen.

Meillä ei ollut sinänsä etukäteen mitään ajatuksia kopin muodosta, eikä niitä pahemmin syntynyt teon aikanakaan. Katsoimme mihin laudat sopivat mahdollisimman pienellä sahaamisella, ja siihen sitten kiinni. Apuna oli onneksi sirkkeli, joka auttoi siinä, että sahausjälki oli suoraa. 

Kyllä käsillä tekeminen on parasta terapiaa ihan mihin asiaan tahansa. Vielä parempi lopputulos on, jos sen voi tehdä hyvässä seurassa. Nauramisen avulla meille molemmille tuli kymmeniä vuosia lisää elinaikaa. Jahka pilkkuponi muuttaa kivesten hävitessä tien toiselle puolelle oikeaan talliin, on ponikopin jatkoelämä varmistettu halkovajana ja polkupyörän sekä ruohonleikkurin talvisuojana. 

Nyt vietämme laatukesää kotona. Koko hullunkurisen perheeni ollessa samalla tontilla. Joka päivä ponipysäkkiä katsoessani, nousee ryhtini ainakin kaksi senttiä. 








tiistai 9. heinäkuuta 2013

Kasa kärryjä

Viime viikon teemana oli hevoskärryt. Niitä tuli haettua pitkin Uudenmaan lääniä erikokoisiin tarpeisiin.

Ensin ajelimme ystäväni kanssa Porvoon Pellinkiin, jonne matkaa taitettiin myös lossin kanssa. Kärryt oli lähes sataprosenttisesti jo luvattu ostaa, eikä lupausta tarvinnut pettää. Ne osoittautuivat kivan kokoisiksi ja sopivan laadukkaiksi pilkkuponille.

Jännitystä aiheutti kärryjen kiinnitys liinoilla, mutta kolmeen naiseen saimme tehtyä sen hyvin. Samoin peräkärryn kanssa ajamiseen tarvin henkisen tuen. Koukku autossa oli ollut tuossa kohtaa aika tasan viikon.

Kauniina kesäpäivänä kävimme rannan kesäravintolassa myös syömässä. Pois lähtiessämme huvitimme terassin mieshenkiöitä peruuttamalla kärryä hieman linkkuun, mutta ei liikaa. Peräkärryn kanssa kannattaisi harjoitella hieman paremmin peruuttelemaan, jos aikoisi pysähtyä hiukkaakaan tiukempaan kohtaan.

Vetokartun kiinnitystä varten tarvittiin teline kärryjen eteen, joten ne jäivät vielä paluumatkalla Kirkkonummelle hitsausverstaaseen.

Kaksi päivää myöhemmin matkasin kohti Mäntsälää ja jälleen kärryjä hakemaan. Kärryt itsessään eivät olleet erityisen hienot, mutta arvoa nosti kovasti kuultuani, että ne on Riitta Väisäsen vanhat ja tulleet omistajalle hevoskauppojen mukana aikanaan. Tulen istumaan aikanaan penkille arvokkuudella tietäen, että vuoden -76 Miss Eurooppa on ajellut samoilla kärryillä.

Näiden kärryjen hakureissulla tuli eteen myös auton ja peräkärryn kääntäminen hiekkatiellä ympäri. Onneksi Porvoon retki toimi harjoituksena ja ensimmäistä kertaa peruutus 90 asteen kulmaan tienpätkään onnistui ja auto kääntyi kapealla tiellä.

Näitä isompia kärryjä hakiessa tulivat valmiiksi korjatut pikkukärryt paluumatkalla verstaalta. Niinpä peräkärryssä oli jo kaksi hevoskärryä, kun saavuin kotipihaan. Kasa kärryjä kärryssä.

Seuraavat kaksi päivää maalasin pikkukärryjä. Pohjamaalilla kaikki metalliosat ja puunsuojalla jalkojen alla olevat laudat. Vain penkki ja etuosan vesivaneri säästyivät maalaukselta. Tuskin maltoin iltaisin odottaa poikasen nukahtamista, että pääsin maalaushommiin pihalle.

Vihreän kulahtaneista kärryistä muotoutui kahdessa illassa ruskean ja kullanhohtoiset ponikärryt, joissa oli nyt myös toimiva vetokarttu. Näillä tullaan menemään niin pitkään, kuin pilkkuponi talosta löytyy. Kestää äidiltä pojalle ja vielä pojanpojalle näillä maaleilla. Testausta odotellessa!






perjantai 5. heinäkuuta 2013

Hevostaidetta ihailemassa

Sitä johkaantuu monasti yllätyksellisiin paikkoihin. Jälleen kerran löysin itseni henkeä haukkomasta – tällä kertaa en mistään eläinten joukosta, vaan taiteen parista.

Tiistaina kävin ostamassa kärryt pilkkuponille ja samalla matkalla lupasin ottaa kouluratsastusvalmentajalleni yhden hänen tilaamansa hevosmaalauksen mukaan. Luulin hakevani taulun joltain taiteilijalta ovensuusta. Astuimme kuitenkin sisään ulkorakennukseen, joka toimi sekä ateljeena, että pienenä näyttelytilana.

Dace Strausan elävät maalaukset ihastuttivat valtavasti. Hän on Suomeen muuttanut ja Porvooseen studionsa asettanut latvialainen. Hevoset ja eläimet kiehtovat häntä ja sen näkee tauluista. Liike, ilmeet, eleet, anatomia – kaikki on maalauksissa kohdallaan. Melkein voi nähdä höyryn nousevan hevosen lihaksista.

Ihailkaa kuvaamiani tauluja. Ne ovat luonnossa vielä paljon elävämpiä. Niin ja kaunis valmentajani taulu on alimmaisena. Odottaa kehyksiä ja paikkaa kodin seinällä. Kuvassa valmentajani kaksi aiemmin omistamaa hienoa kouluhevosta ikuistettuna kauniiksi muistoksi.













keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

"Lapsiin tottuneita"

Koirien myynti-ilmoituksissa on paljon fraaseja, jotka ovat sanahelinää, todellisuutta värittävää tai tarkoittaa joitain muuta, mitä ostaja ajattelee. Aina myyjäkään ei hahmota, missä markkinat omalle koiralle on. Tai onko niitä.

Jos koira on myynnissä 8–15 kk iässä "allergian vuoksi" se mitä luultavimmin myöskään ei osaa kävellä remmissä, rähjää ja tekee tuhoja. Lähes varmasti tekee myös asiansa sisälle. Juuri tuossa iässä nuoren ja energisen koiran ongelmat alkavat muodostua niin suuriksi, että jos ei ole resursseja, taitoa tai halua, homma karkaa käsistä. Allerginen ei pysty elämään 8–15 päivääkään koiran kanssa, jos ongelma on todellinen.

Mieti mitä haluat. Valmiiksi sisäsiistiä koiraa, joka on koulutettu juuri sinun tapojasi vastaavaksi? Tämä ilmoitus ei ole sinulle. Harvoin kukaan luopuu kivasta, täysin koulutetusta, rauhallisesta ja sisäsiististä koirasta. Sen ottaa perheen ystävä tai sukulainen ilomielin allergian puhjetessa, koska se on perheelle varmasti hyvin rakas.

"Mieluiten maalaistaloon" on jotenkin romanttinen idea. Koira luultavasti karkailee tai pitää niin järjetöntä meteliä, että kenties olisi hyvä listata myös hehtaarimäärä, joka olisi oltava maata ympärillä, jotta meteli ei tee naapureita hulluksi.

Myyjä tuskin tietää, että maalaistaloissa ei siedetä koiria, jotka riekkuu enemmän naapurissa, kuin kotona. Hengestään pääsee heti arvokkaan karjan kiusaajat, varsinkin jos karja on naapurin. Maalla osataan myös viedä navetan taakse ne, jotka eivät osaa olla eläimiksi.

"Pienestä kotikennelistä" on ehkä romanttisin, mitä voi pennunostaja ajatella. Pennut kasvavat olohuoneen sohvalla ja niitä ruokitaan keittiön pöydällä. Osta jos uskallat! Kokemus puuttuu ja monasti paljon muutakin ihan perusasioista lähtien. Hyvä ohjesääntö on, että jos olet kokematon, osta kokeneelta. Jos olet kokenut, tiedät kyllä jo itsekin, mistä ostat.

Pieniksi kutsuvat itseään kennelit, joissa on yksi tai kaksi narttua. Hankalaa on kasvattaa laatua, jos ei voi pitää tarpeellista määrää jalostusmateriaalia voidakseen karsia jalostukseen vain parhaimmat. Voi olla tilanne, että kaikki silloin astutetaan mitä kotona on. Vioilla tai ilman.

Joillain pienemmillä kasvattajilla on vaikea jättää perinnöllistä sairautta kantavan tai sairastava koira käyttämättä jalostuksessa. Kasvatus on vaikeaa, jos koirat on vain keskitasoa tai eivät täytä rotujärjestön minimivaatimuksiakaan jalostuskoiran vaatimuksista.

Näitä termejä kuulee vain suullisesti, koska näitä ei enää kehdata edes mainostaa. "Ammattilaisen käsiin" tai "jos joku ongelmakoirakouluttaja vaikka ottaisi tämän". Tämä koira on jo lopetuspiikkiä vaille kuollut. Miksi joku muiden ongelmia ratkova ottaisi itselleen jonkun toisen ongelman? Joskus kun koira on sekoitettu totaalisesti päästään erilaisilla ristiriidoilla, tulee mieleen olisiko sille armollisempaa päästä lepoon, eikä kietoa suurta umpisolmua vielä tiukemmalle uusien innokkaiden ongelmanratkaisijoiden kanssa.

"Metsästystakuut" on kaikin puolin houkuttelevia. Mikäs sen parempi, kun että tulee uusi koira jos ensimmäinen ei toimi. Kuka antaa takuuta, että jos F1 auto annetaan mattmeikäläiselle, se tulee sillä maaliin. Tai saa edes liikkeelle.

Tässä sopimuksessa kättä lyöviä hölmöläisiä on sekä myyjä, että ostaja. Mutta onpahan tähän naimakauppaan ryhtyvät onnellisa molemmat. Kunnes sen ostajahölmöläisen koira ei toimikaan toivotulla tavalla. Lähde vaikka jäniksenajoon suoraan auton oven avauduttua ilman kerrankaan harjoitusta.

Tätä kauppamuotoa varten on käräjäoikeus ja lakimiehet. Pysyy makkara leivän päällä monella lakiammattilaisella.

Kysymyksistä legendaarisia on esimerkiksi "Onko mitään halvempaa, vaikka pikkuvikaista", tähän esitän joskus huumorilla vastakysymyksen, että "mitä vikoja saisi olla?". Siitä saadaan yleensä ihan hauska keskustelu, sillä kysymyksen kärki on monesti ajateltu väriviaksi tai häntämutkaksi. Lemmikkikoiraa ei valkoinen liian suuri läntti haittaa tai liian kippura häntä. Otatko vaikka sairaan koiran, jos saat satasen alennusta? Tai kaksi? Siinä sitä rahaa vasta tarvitaankin.

"Luonnetestatut vanhemmat". Pelkkä testi ei tee vielä hyvää luonnetta. Onko vanhemmat päässeet testistä myös läpi? Mitkä on eri ominaisuudet? Pelkkä testin tulos pisteinä ei ole mikään tae, että ostaja pärjää pentujen kanssa ilman puoliammattilaista osaamista.

"Terveistä vanhemmista" – kunnes toisin todetaan. Mikään elävä eläin ei ole täysin terve. Jokainen elollinen kantaa kymmenien perinnöllisten sairauksien geenejä perimässään. Se, mitkä siihen itse puhkeaa näkyviin, riippuu monista ulkoisista asioista. Itse väitän, että kun mitä tahansa koiraa tutkitaan tarpeeksi, siitä saadaan esiin asioita, jotka estäisivät sen jalostuskäytön. Samoin ihmisistä.

Pelkät vanhemmat ei riitä, jos vanhempien täyssisaret vaikka on sairaita. Tai isovanhemmista tarpeeksi moni. Monet ostetun jalostuseläimen omistajat eivät edes tiedä, elävätkö koiran vanhemmat, sisarukset tai kukaan ylipäätään suvusta. Itse kasvatetun emän tai isän omistajat yleensä tietävät vähän enemmän.

"Kaupat kennelliiton lomakkeella". Itse paperi ei taaskaan paranna yhtään pentua, mutta antaa paremmat mahdollisuudet selvittää tilannetta, kun niitä ongelmia tulee. Tai jos. Tämä on kuitenkin termi, joka kalskahtaa jo luotettavalta. Kysy edes tätä ostaessasi. Jos tulee hiljaista, lopeta puhelu.

"Lapsiin tottuneita" herra paratkoon! Olen kasvattanut jo vuosikymmeniä ennen kuin sain oman jälkeläisen. Koiria on lähtenyt sekä lapsellisten, että lapsettomien koteihin yhtä hyvällä menestyksellä. Yksivuotias lapseni haluaisi totuttaa pentuja itseensä, mutta hänellä on ikävä äiti. Vain pentuaitauksen verkon läpi on meillä ikävä sääntö.

Luovutusikäinen pentu on kävellyt noin kuukauden ja ollut silmät auki vähän sitä kauemmin. Sen paikka on turvallisesti emän ja sisarusten kanssa, ei lasten leikkikaluina. Sen leimautuminen on vahvimmillaan, kun se muuttaa uuteen kotiin. Sen ei tarvitse saada kuin emänsä lajityypillistä hoitoa, ravintoa, unta, rauhaa ja välillä turvallista ihmiskontaktia tullakseen valmiiksi tulevaan. Sitä ei voi kasvattaja ennalta ohjelmoida totuttamalla etukäteen kenenkään tarpeisiin. Se tapahtukoon uudessa kodissa.

Eilen vaihdoin tämänhetkisille pennuille papereita, kun poikanen konttasi eteiseen, minne pentuja oli livistänyt. Tätä kännykällä ikuistettua kohtaamista kesti noin kymmenen sekuntia. Siinä tuli totutettua metsästyskoiria ihmisten raakaan maailmaan. Onneksi on kovat eväät pentusilla korvien välissä. Toisesta kymmenestä sekunnista ei olisi lapsi tai pennut selvinnyt ilman traumoja. Nämä kuvat on otettu siis toinen käsi jo nappaamassa lasta niskasta. Lasta tai pentuja ei vahingoitettu kuvauksen aikana.



"Lapsiin tottuneita..."
Ikävä koirankasvattajaäiti iskee tässä kohtaa ennen kuin on huutavia pentuja ja lapsi.


tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kepan dayspa

Kurakaivuri Kepatti joutui kylpyyn, joska sen sietäminen kilo savea varpaiden välissä alkoi saavuttaa kyltymispisteensä. Sillä myös on eniten karvaa, johon savea liimautua, joten pitääkö juuri Kepan olla se innokkain kaivaja?

Muuten niin rauhallinen koira saavuttaa jonkinasteisen hysterian, kun on sateen pehmentämää savea ja nurmikkoa jossain. Ehkä savinaamiossa onkin sen turkin ja kauneuden salaisuus.

Rakastan pyyheliinoja


Peräpään tule-luokseni-kiharat


Pusuttelulla saa pari sekuntia aina taukoa föönauksesta.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Painajainen ja puuhamaa talon kivijalassa

Rossipohjainen talo ilman verkkoja tuuletusaukoissa, on houkutteleva majapaikja eläimille ja kiinnostava tietysti luolakoirarotuisille koirille. 

Muutama vuosi sitten villikissa teki pennut taloni alle. Silloin pentujen kesytys ja metsästys haavilla oli melkoinen urakka. 

Viime viikolla ongelmaksi talon alla muodostuivat ihan ikiomat koirat. Ne olivat siirtäneet kivenlohkareen ja tiiliskiven yhdestä isohkosta aukosta ja talonalaista elämää elettiin lopulta monta piinaavaa päivää. 

Ensimmäisellä kerralla talon alla oli Sara. Se kävi välillä katsomassa luukulla, joten tiesin, ettei se ole missään lattiapalkkien välissä jumissa. Huutaminen ja houkuttelu oli aivan turhaa vaikka sitä yritin kontallani ja koiratarhassa pää maassa kiinni. Vastakkaisessa kulmassa oli jotain minua kivempaa. 

Kävin välissä kaupassa ja Sara jatkoi puuhaa talon alla. Mietin, mitä teen, jos se ei tule pois. Palokuntaa on turha kutsua, kun talon alle ei pääse rikkomatta kivijalkaa tai lattiaa. Koira ei ole jumissa, joten sillä sinänsä ei ole hätää. 

Luolametsästystä autiotalojen alla harrastaa muutama tuttava. Heillä olisi käytännön kokemusta, jos purkamista pitäisi suorittaa. Kokeilin yhtä lapiollista kivijalan vierestä, mutta lopetin heti purueristeen varistessa ulkolaudotuksen välistä. 

Päätin olla hysterisoitumatta ja odottaa. Vuorokauden koira voi olla ilman nestettä ja tässä oli mennyt vasta pari tuntia. Kyllä routa tai sitä ennen jo nälkä porsaan kotiin ajaa... Luulin. 

Ruokakupin helistely ei aiheuttanut lähestymistä kohti luukkua. Sara haukkui yhdessä kulmassa lähes tauotta kolme tuntia, joten ajattelin sen olevan valmis pian myös luolakokeeseen kestävyyden perusteella. 

Pistin luukusta talon alle Kiran, josko se houkuttelisi Saran pois. Kiran metsästysominaisuudet häviävät mukavuudenhalulle, joten saisin sen pomminvarmasti pois. Ei Kiraa kiinnostanut Saran puuhat. Uskon että se laski saavansa Sarankin ruuat, mikäli se viipyisi pitkään. Opaskoira Kira tuli ulos nopeasti ja Sara jatkoi puuhiaan. 

Napsua varmasti kiinnostaisi mitä talon alla sitten olikaan. Saralla ja Napsulla ei myöskään ole ollut koskaan mitään erimielisyyttä, joten ei olisi pelättävissä riitaa siitä, mitä kulmassa sitten olikaan. 

Autettuani vähän lisää kivijalan purkamisesta, Napsu solahti talon alle. Eikä aikaakaan, kun Sara ilmestyi luukulle. Jihuu! Oveluudella mäyräkoirien kanssa pärjää pitkälle. 

Mutta siitä vasta väsytystaistelu alkoikin. Napsu on valmis luolavalio ja sitkeänä ei niin vaan tullutkaan ulos. Kuulin talon toiselta laidalta ankaraa kaivamista ja haukkua. Sitä jatkui vaikka tein mitä. 

Yöllä yhden aikaan lähdin nukkumaan. Olkoon, kun ei siellä mitään hätääkään ollut. Uni ei ollut kovin sikeän sorttista ja niinpä taas viideltä kömmin ulos katsomaan. Nyt sain Napsun pois näyttämällä taskulampulla valoa luukusta. 

Aamulla ennen yhdenkään koiran ulos laskemista korjailin aukkoa verkolla, tiiliskivellä ja kivenmurikoilla. Tuloksena kolme koiraa talon alla iltapäivällä. 

Seuraavana päivänä oli tuttava käymässä ja pihalla kävellessämne venäläinen pitkänokka Darja pisti päänsä yhdestä tuuletusluukusta. Taas niitä on siellä! Painajainen talon alla jatkui yhä vaan. Koirilla siellä oli hauskaa. 

Tätä kirjoittaessa on ollut pari päivää rauhallista. Siirsin ison tiiliharkon naapurin rakennusmateriaalijäämistöstä luukun eteen. Nyt kulkee talon alle ilmaa, mutta ei mäyräkoiria. 

Kuvissa Kepan taidonnäyte avatusta aukosta miten helposti ja kuuliaisesti kiltti mammanpoika kulkee sisään ja varsinkin ulos. 







keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Maailmalta takaisin arkeen

Reissu Unkarin Maailman Voittaja-näyttelyyn katkaisi ihanasti arjen, joka tällä hetkellä vie minuutitkin vuorokaudesta. Sairaalassa oleminen on tärkein asia päivässä yhä vieläkin joten se aika on kaikesta arjen pyörityksestä pois. 

Matkaan tarttui jälleen pari pokaalia merkiksi uusista Maailman Voittajista. Sitäkin arvokkaampaa kasvattajalle on se tunnustus mitä tulee Maailman Voittaja -tittelin kautta. Kira-mummon kautta olen kasvattanut Maailman Voittajia kolmessa sukupolvessa. Se tieto lämmittää. Se on sitä aineetonta pääomaa, jolla jaksaa puskea ja jonka vuoksi jaksaa tätä hullunkurista arkeakin. Oikealla tiellä ja maailman huipulla koirat ovat ulkomuodollisesti vielä edelleen. Toivotaan, että myös jatkossa, koska venäläisvahvistus sai Juniori Maailman Voittaja -tittelin.

Siinä se kaikki voittogloria sitten onkin. Ei pennin penniä vaan valtavasti työtä ja kuluja. Mutta tällä kaikella jaksaa elää taas muutaman vuodenkin. Muistoja tästä retkestä saatte lukea vielä monta kertaa blogissa, kun pääsen tykittämään valokuvakoosteita.

Näyttelykoirien ilottelua yöpaikkamme pihalla saa nauttia tässä kuvasarjassa. Meidän onnekkaat koirat eivät joutuneet elämään hotellielämää, vaan saivat nauttia myöskin juoksemisesta, kaivamisesta, juoksemisesta ja kaivamisesta.



Pokaalit yöpyivät terassilla ulkona.


Tyylinäyte Juniori Maailman Voittaja -liitäjältä.






tiistai 14. toukokuuta 2013

Härdelli talon tapaan

Tänään on hyvä päivä syntyä. Tänään on nimittäin poikani syntymäpäivä ja sitä kunnioittaakseen on myös yksi narttuni päättänyt synnyttää. 

Nartun laskettu aika oli jo loppuviikolla, mutta se hautoo palleroitaan nyt koko rahan edestä. Pennut ovat nimittäin tämän superäidin viimeiset. Jotta tilanne olisi sopivan hektinen, on lapsi sairaalassa ja sinne pitäisi lähdteä juurikin nyt viettämään synttäreitä.

Apuvoimaa on tulossa pitkin päivää. Tulen iltapäivällä tähän sitten taas paikalle lähteäkseni illalla vielä Budapestiin Maailman Voittaja -näyttelyyn. Ai hengästyttääkö?

Kyllä tässä parissa vuosikymmenessä on joutunut sopeutumaan tällaiseen asioiden uudelleen järjestelyyn monta kertaa. Toisen palveluksessa ollessani piti olla tietyllä kellonlyömällä töissä ja koirat taasen eivät aina olleet samalla kellonlyömällä mun vapaapäivien ja työaikojen kanssa. Tai onkohan se pikemminkin niin päin, että en ole sopeutunut vaan omaan jotain geenejä, jotka auttavat hallitsemaan tilannetta vaikka tilanne on ei-niin-hallittavissa. Ei tätä muuten kestäisi.

Kaikessa pitää olla varasuunnitelma, mutta sitäkin tärkeämpää on toimintakyky ja luovuus, kun varasuunnitelmatkin pettävät. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma eläinten kanssa. Se on oikeastaan ainut varma asia, että mitään aikataulua ei ole. Kaikki menee päin mäntyä tai hyvin juuri oman aikataulunsa mukaan.

Olen oppinut ainakin näinä vuosina, että pakkaa aina kaksi päivää matkaa ennen. Viimeisenä päivänä tapahtuu aina. Milloin tulee korkea kuume, milloin jotain muuta. Mutta aina jotain. Silloin aina voin huokaista, että onneksi aloitin pakkaamisen jo aiemmin. Lähtöhässäkässä ei laukkuun tule mitään järkevää ja voi luottaa että siellä on jotain tarpeenmukaista.

Koirat ovat onneksi jo pian Unkarissa ja niillä on mukana kaikki niiden tarvitsemat näyttelyvarusteet sekä pesuvarusteet. Mulla on varaihminen ollut koko ajan mukana poikasta ja koiria varten apukäsinä, eli vaikka en pojasta tai muista syistä pääsisi lähtemään, koirille on hoitaja paikalla. Silti pääsi vanha muori mut yllättämään. Huvittaa oikein, miten taas luulin jo ihan kaikkeen mahdolliseen varautuneeni.

Kuvakavalkadia, raporttia ja tarinaa ensi viikolla tulevasta seikkailusta. Josko illaksi ehdin lentokentälle, niin pääsen matkaan. Nyt lähden juhlimaan sairaalaan ja maistamaan mansikkakakkua. 


sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Sairaalaelämää eläinperheessä

Nyt vajaa kaksi kuukautta meidän miniperheessä on ollut todellista selviytymistä. Poikanen on rankan taudin jälkimainingeissa sairaalassa edelleen ja itse olen eilistä lukuunottamatta ollut sairaalassa päivittäin ja pisimmillään 12 tunnin rupeamia.

Koirat lähtivät jo sairaalassaolon alkumetreillä hoitolaan ja palasivat eilen. Yksi astutettu narttu synnyttänee ensi viikolla, joten elämä ei voi seisahtua kokonaan.

Eläin- tai yrittäjäperheessä ei sairaslomia tunneta, eikä niitä korvaa työnantaja (minä) tai eläinten omistaja (minä itse). Samoin, kun huoltajia on vain yksi, jakaantuu kaikki eläinten- ja lastenhoito tasan. Eli minulle.

Eläinten omistajalla on silloin hyvä olla liuta ystäviä. Ja niitä yleensä riittääkin, sillä harvassa on ne sukulaiset, jotka rientävät eläinten hoitoon. Yleensä ihmisten apuun saa sukulaisia, mutta eläimet on rasite, joita suku yleensä odottaa pääsevänsä karsimaan hädän tullen.

Meillä ei ole lopullisesti lähtenyt yhtään eläintä. Toki pitää myöntää, että kun olin viikon vain yhden koiran kanssa, se tuntui luksukselta. Uskon kuitenkin, että sairastelut on pian sairasteltu ja poikkeustilanne loppuu.

Ystävistä on erottanut ne kultajyvät. Tietysti myös akanat. Eläintenomistaja ymmärtää, miten niistä on huolehdittava ja miten tärkeitä ne omistajilleen ovat. Olen saanut avuntarjouksia juuri elinten hoitoon ja eilen pyyhälsi joukko tuttavia puutarhatöihin. Mikä mukava yllätys onkaan saada piha haravoituna ja ylimääräiset rojut poisvietynä noin vain.

Piha olisi rehellisyyden nimissä jäänyt muuten hunningolle kokonaan. Asiat on priorisoitava tärkeysjärjestykseen ja siitä ei olisi aiheutunut kenellekään suoranaista haittaa jos piha olisi mullin mallin. Mutta nyt siistinä iloa.

Eläimille tämä on myös riemuisaa. Etupihan juoksukentän nurmikolta on talviset koiranläjät pois ja kanien kesäasumusta aloitettu laajentamaan. Josko jaksan iltaisin jatkaa urakkaa, kenties ehdimme hankkia niitä kanojakin vielä uuteen kesäeläinosioon takapihalle.

Kevättalkoissa kanat ja possut nautittiin grillatussa muodossa. Grillin hajotessa tehtiin viritys hiekkakasaan, sillä meillä ei ole tapana luovuttaa oli kyseessä sitten kovat sairaudet tai grillausinto.



perjantai 19. huhtikuuta 2013

Koirankakkaa, kamalaa!

Nyt juuri on se aika, kun joka taho takoo uutisia koirankakasta ja yleisönosastot antaa palstamillimetrejä tälle uudistuvalle luonnontuotteelle. Tämä on nyt niin pop aihe, että tänään polviin asti koirankakassa tarpoessani ajattelin aihetta. Mun koiratarhaa on pitkään laiminlyöty tuon jätöksen siivouksessa, koska olen suurimman osan valveajastani lapseni luona teho-osastolla. Rahallisesti tiukassa tilanteessa voisin hyödyntää tilannetta ja järjestää "p...katuristeille" matkoja takapihalleni. Siitä olisi kansantaloudellisesti paljon hyötyä oman etuni lisäksi.

Ensinnäkään yksi yksittäinen läjä kadun varrella ei aiheuttaisi muuta kuin hymyä: "Voi, voi tuollainen olematon jätös tuolla reunassa, siellä Siuntiossa se vasta kunnon miinakenttä oli...". Samoin monet koiranpentubusineksestä haaveilevat ja sitä kadehtivat voisivat tulla toisiin aatoksiin: "Pitäkööt miljoonansa, jos tällä paskan määrällä joku niitä tienaa...". Verottajakin alkaisi sääliä koirankasvattajia ja luopuisi heidän arvonlisäverovelvollisuudestaan ihan pelkästään ympäristösuojelullisesta syystä. Sillä rahalla voi perustaa lämpökompostorin tai ehkä biokaasulaitoksen keskikokoisen lähiön lämmönlähteeksi.

Mietin, että mitä jos purjehtisi juuri nyt kennelneuvojat pihaan, kun koiratarhassa on sitä itseään tonnikaupalla ja sitä paljastuu eri kerroksista lumen sulaessa. En ollut alkuunkaan paniikissa, että mitä niille selittäisin. Ehdottaisin niille, että puolen tunnin tai tunnin jeesustelun sijaan otettaisiin molemmat lapio käteen, niin olisi takapihan suuri tarha tyhjä jätöksestä siinä ajassa. Samalla voisi neuvoja kertoa minulle ohjeita, miten pitää koiria ja varsinkin ravata sairaalassa poikaa katsomassa. Jos puuskutukselta ehtisi.

Olen kyllä sitä mieltä, että meidän huushollissa hoidetaan ihmiset ja niiden välttämättömyydet ensin, sitten eläimet ja se kaikki p..ka vasta lopuksi. Oli se verbaalista tai ihan fyysistä. Se ei ole mun harrastus, vaikka sitä varten löytyy talosta useampikin lapio. Olen varma, että Suomesta löytyy pas..nsuojelijoita joiden mielestä se pitäisi hoitaa ensin ja sitten vasta lapsi sairaalassa. Suomi on nimittäin fanatismin luvattu maa. Meiltä löytyisi nyt suojeltavaa! Saa ottaa mukaan tai tulla huolehtimaan meille. Ehkä viedä myös ulkomaille asti, sillä tätä tulee joka päivä lisää.

Oikein odotan sitä tilannetta, että tulee joku "kenneljeesustelija" käymään. Minulla nimittäin ei ole koskaan vielä käynyt. Jos löytyy joku, jolla on ollut enemmän koiria ja kilometrejä mittarissa, niin mielelläni juttelen asioista. Yleensä vaan näiksi neuvojiksi valikoituu nuoria ja innokkaita, joilla maailma on täynnä ideaalistisia ideoita. Paantuneet kasvattajat ja vanhat ämmät, joihin jo itseni melkein luen, ei jaksa enää käydä kurkkimassa muiden huusholleihin. Niillä on omia koiria tarpeeksi, ettei ole aikaa käydä vahtimassa montako koiranp..kaa kenenkin pihalla lepää.

Nyt varmaan joku innokas soittaa ihan vaan, koska pääsen asialla retostelemaan. Ja syytä olisikin. Antaisin Kepan hänelle käteen ja käskisin antaa Kepalle seksuaalivalistusta. Nimittäin ei ole oikein, että vaikka onkin ainut uros talossa, hurvittelee kaikkien narttujen kanssa. Se ei ole nimittäin kivaa minullekaan, jos tulee lisää noita pursottimia, jotka tekevät tarpeitaan sisälle. Minulle riittää aivan hyvin se, että ulkona on miinaa miinan vieressä. Sisällä haluan syödä välillä lounasta ilman, että keskeytän sen p...nhajuun ja sen siivoamiseen.

Tänään pääsin koiratarhan p..katalkoissa vasta alkuun. Jatkan sitä taas huomenna. Tulisipa joku minulle sinne juttuseuraksi.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Mielenpuhdistusmaasto

Poikani on ollut sairaalassa nukutettuna kolme viikkoa. Jokaisen äidin huoli on keuhkot kasaan puristavaa, kun lapsi on sairas. Saati, että pitää käydä tapaamassa lasta teho-osastolla, missä lapsen ympärillä on kerrostalon verran koneita ja letkuja.

Miten sellaisesta voi selvitä itse ja pysyä tervejärkisenä? Lastenklinikan teho-osastolla on hoitajien ammattitaito rauhtaa. Perheen kokonaistilanteen huomioonottaminen on kultaa. Sieltä varmistettiin heti kaikki perustarpeet ruokinnasta majoitukseen myös vanhempien osalta. Samoin annettiina apua taloudellisten ja psyykisten seikkojen huomioimiseen. Lapsen, kuten perheenjäsenen asemassa olevat lemmikkieläimen sairastuminen koskettaa enemmän, kuin vain kulutetun lääkärikäynnin ajan osalta.

Tapasin psykiatrisen sairaanhoitajan ja kävimme läpi keinoja, miten saan säästettyä omia voimavarojani tämän stressin ja shokinkin keskellä. Syömisen ja nukkumisen perustarpeen ymmärtää jokainen aikuinen. Mutta miten pitää huolta henkisestä jaksamisesta?

Sain ohjeen, että aamupäivän tunteina, kun en voi olla teho-osastolla lääkärikierron vuoksi, en saa linnottautua kotiin. Silloin on se aika, kun minun pitää itse ulkoilla ja kerätä voimaa koko päiväksi. Hoitaja kysyi, mistä itse saan onnistumisen kokemuksia. Kerroin, että harrastuksiani ovat koirien kasvattaminen ja ratsastus.

Koirat ovat työmäärän vuoksi hoitolassa, mutta jäljellä on hevonen. Sain suorastaan määräyksen ratsastaa aamupäivisin. Se on sopivasti fyysistä ja vastapainoa paikallaan sängyn vieressä istumiselle. Samalla en voi välttyä saamasta ulkoilmaa.

Tästä olen haaveillut pikkulapsesta asti! Lääkärin, tai ainakin sairaanhoitajan, määräys ratsastaa. Jo pienenä haaveilin jostain vammasta, jonka ainoa hoitokeino on ratsastus. Kertoo putkinäköisestä katsannastani rakkaaseen harrastukseen. Lapsena en nähnyt mitään muuta, kuin hevoset. Ensin hevoset ja sitten koirat. Olin tosiaan valmis vaikka vammautumaan, jotta saisin määräyksen ratsastaa. Hauskaa, miten naiivi olen ollut fanaattisessa eläinrakkaudessani.

Lapsen sairastuminen hengenvaarallisesti on melkoisen kokonaisvaltaisesti vammauttava kokemus. Tällaisena aikana toimintakyky ei ole parhaimmillaan. Olen ratsastanut joka päivä, jollei yritykseni asioiden hoito ole vaatinut aamupäivän tunteja. Samalla olen saanut pientä viitettä, että tänä samana ajankohtana talvi on muuttumassa kevääksi. Tuskin muistan sitä enää hetken kuluttua, mutta olen ainakin ollut paikalla. Vaikkakin ihan pihalla.

Maastoratsastus pyyhkii hyvin kaikki surut mielestä. Nautin valtavasti luonnosta ja metsästä. Pelkään vaan kulkea metsässä aivan yksin. Mielikuvitukseni on rikkaus, mutta myös kovin petollinen. Minussa todellakin on myös heikkoja kohtia. Jos mukana on kaveri, koira tai hevonen, muuttuu metsässä kulkeminen suureksi nautinnoksi. Jos alla on viisi sataa kiloa hevosta, joka kiihtyy nollasta viiteenkymppiin pienessä hetkessä, ei sarjamurhaajat, viikatemiehet tai muut varjot pelota ollenkaan.

Pahoitin mieleni riideltyäni läheisen ihmisen kanssa ja sen jälkeen yrittäessäni selvittää asiaa. Riita ja kuulemani pahat sanat veivät mielen tosi maahan. Kaikki energia tuntui katoavan hetkessä, eikä ollut voimaa tai iloa tehdä mitään. Olin kuitenkin menossa talliin, joten suuntasin maneesin sijasta kohti maastoa.

Jo ensimmäisen pitkän peltosuoran läpi ravattuani alkoi huolia tipahdella lumeen. Aurinko teki takkiini pitävän kalvon, joka kirkasti oloa. Katselin jylhiä kallioita tien sivuilla, ihailin kelopuita, valokuvasin kännykällä näkymiä ja nautin. Tällaisella hetkellä mikään ei pääse vaikuttamaan tunteisiin haavoittavasti.

Kuljin parin kolmen kilometrin lenkin metsässä hiljaisuuden vallitessa. Odessan kanssa meillä on kiinteä luottamus ja yhteys toisiimme viiden vuoden ajalta. Se kiipeää kanssani vaikka puuhun tai voin ratsastaa sen vaikka päin seinää. Luotamme toisiimme, sillä molemmilla on samanlainen pieni varovaisuus, mutta myös paljon uteliaisuutta. Siksi kahdestaan olemme niin vahvoja, että meitä ei voi metsän pahat möröt vahingoittaa.

Takaisin pitkälle peltosuoralle päästyäni nostin vielä laukan. Päästimme viimeiset voimat puolen kilometrin suoralla, kun aurinko loisti kohden kasvoja. Suoran päässä silmät sirrillään päästin pitkät ohjat ja hymyilin. Tämä tehoaa.






Erämaassa vai tunnin päässä pääkaupungin keskustasta?


Tyhjää tyhjää metsätietä. Molempiin suuntiin kilometri takaisin tielle.
Odessan korva ja silmä kuuntelee minua, josko havaitsen uhkia. Se on valmis kiidättämään meidät turvaan.


Aurinko seurasi meidän menoa.


Vaikea sanoa kumpi nauttii enemmän. Odessa vaiko minä.