Lemmikkitarha: Elämä on kuolemista

Juice lauloi aikanaan, että "elämä on kuolemista". Siinä meni kyllä harvinaisen hyvin sanat kohdalleen. Kolme lähiaikoina kuollutta eläinystävääni saa pienen kiitoksen olemassaolostaan. Ja minut miettimään eläinten kuolemaa – ja elämää.

Jokainen eläin ja jokainen ihminen kuolee joskus. Ilman kuolemaa, ei voi olla elämää ja ilman elämää ei voi olla kuolemaa. Kuolema on meille suomalaisille näkymätöntä ja tabu, sillä emme hyvästele sukulaisiamme avoimen arkun luona. En ole nähnyt kuollutta ihmistä, kuolleita eläimiä kylläkin varsinkin riistaeläimiä. Minun koiristani yksikään ei ole kuollut vielä kotiin. Ne ovat saaneet kuolla eläinlääkärillä siististi ennen suuria kärsimyksiä, kun loppu on selvästi ollut käsillä.

Lemmikkieläimet ovat onnekkaampia, kuin ihmiset. Kun niillä on rakastava omistaja, hän päästää rakkaan lemmikkinsä pois kun elämänilo ja terveys ovat kokonaan loppuneet. Ihmisvanhuksilla on huonompi ennuste. Ne saattavat maata vuosikausia kehnossa laitoshoidossa ja sairaina. Mahdollisesti vieä täysissä järjissään. Luonnossa elämä taasen on hyvin raakaa. Luonto ei säästä ketään säälistä ja siellä vain vahvimmat selviytyvät. Siellä syödään toisia ja tullaan syödyksi joka ikinen sekunti. On meidän ihmisten ja monen eläimen elinehto, että toinen eläinlajin edustaja kuolee. Me lajityypillisesti käytämme lihaa ravinnoksi.

Useimmiten lemmikkieläimen kuolema tuntuu pahalta. Tapauksesta riippuen enemmän tai vähemmän. Joskus kuolema voi olla helpotus, jos eläimen elämä on ollut kärsimyksestä toiseen kamppailua. Itselläni lemmikieni kuolemaan on hirvittävän vaikea valmistautua, vaikka on aivan varmaa, että jokainen niistä tulee kuolemaan. Erilaiset ihmiset tuntevat asian eri tavoin.

Itse pyrin luottamaan omaan vaistooni. En halua nähdä rakkaan koirani kärsivän kykenemättä liikkumaan kunnolla. Eläimellä pitää olla elämäniloa ja kun se sammuu ja päivät on kamppailemista normaaleista toimista selviämisestä, on eläimen aika päästä pois. Silmät ovat sielun peili tässäkin. Eläimen kärsimys sekä elämän into näkyy silmistä.

Olen joutunut useita kertoja seuraamaan sitä, että selkeästi kärsivä eläin kituu omistajan kiintymyksen vuoksi. Sen sairauksiin on sokeuduttu ja selkää kärsiymystä vähätellään ja selitellään. Tämä on eläinlääkärien myöntämä ongelma nyky-yhteiskunnassa. Suuresta rakkaudesta ja irti päästämisen kykenemättömyydestä lemmikkiä ei saa lopettaa. Joskus sairasta lemmikkiä ei ehkä hoideta enää tai haluta lääkitä. Joskus halutaan hoitaa, vaikka hoidolla ei saavuteta enää mitään ja se aiheuttaa kärsimyksen pitkittymistä.

Joskus maallisen vaelluksen loppu tulee yllättäin terveelle ja nuorelle eläimelle. Se on ikävää ja epäreilua. Koiraharrastusta kauan seuranneena minusta tuntuu, että huippulahjakkaille koirille sattuu muita useammin jotain kohtalokasta.

Rumpali-kani tuli minulle noin kolme vuotta sitten sen silloisen perheen allergian vuoksi. Se oli aito hermeliini ja pienen pieni. Vain kilon painoinen. Viime kesänä se lähti ystäväni perheen iloksi ja jäi lopulta heille asumaan. Se kuitenkin menehtyi viime viikolla influenssaan saamaansa lääkepiikkiin. Kanit ovat herkkiä lääkkeille ja tällä kertaa hyvää tarkoittava lääke vei koko kanin hengen. Pieni ja seurallinen Rumpali on poissa. Kaipaamaan jäi monta sen ystävää, eikä vähiten sen lajitoveri Pinjetta.

R.I.P. Rumpali (2010–2013).

Ystäväni ihana ja erittäin kaunis mäyräkoiran pentu Rommi kuoli alkutalvella saatuaan ruskeasta koirapunkista ikävän sairauden. Se oli mukana ulkomaanmatkalla ja joko mennessä tai tullessa siihen oli tarttunut punkki. Punkit levittävät monia eri sairauksia. Ruskea koirapunkki varsinkin. Sitä ei vielä löydy Suomesta, mutta se päivä tulee ilmaston lämpenemisen myötä ihan varmasti.

Rommia hoidettiin monta päivää virtsatulehduksen vuoksi, kunnes selvisi, että vika ei ollutkaan virtsateissä. Kun tämä selvisi, oli nuori koira jo todella heikko. Sitä hoidettiin vielä toista vuorokautta Yliopistollisessa Eläinsairaalassa, mutta sen eteen ei voitu tehdä juuri mitään. Tulehdus aivoissa oli jo tehnyt sen muun muassa sokeaksi. Tulehdustilan vuoksi siltä oli irronnut jo verkkokalvot silmistä. Tämän pienen ja pilkullisen mäyräkoiran taival loppui aivan liian varhain. Sitä ei pystynyt kukaan korjaamaan tai pelastamaan. Se ei ollut ehtinyt vielä vuottakaan täyttää. Vieläkin on kurkkua kuristavaa ajatella sitä ja sen viime hetkiä.

Sanomattakin on selvää, että Rommi oli erittäin kiltti luonteeltaan ja uskomattoman kaunis.

R.I.P. Rommi. (2012-2012). Viimeisellä matkallaan eläinsairaalassa.

Undulaattini Tessa ja Tuukka ovat pitäneet kesän tuulahdusta yllä raikkaalla viserryksellään. Tessa oli vasta kaksivuotias, mutta Tuukan ikää ei tiedetä tarkkaan. Se oli tuotu eläinsuojeluyhdistykseen kolmisen vuotta sitten.

Lintuhäkistä oli tippunut uima-allas keskiviikkona lattialle ja luukku oli siten sen jäljiltä auki. Linnut olivat pyrähtäneet vapauteen avonaisesta luukusta ja kun palasin kotiin asioilta, ne liihottelivat ympäriinsä koirahuoneessa. Ovesta sisään astuessani, pelästytin ne lentoon. Muutaman pyrähdyksen ja hirvittävän koirien haukun jälkeen, molemmat olivat laskeutumassa koira-aitauksen reunalle. Juoksin ja huidoin niitä takaisin ilmaan, ettei kävisi kalpaten. Lyhytkarvainen mäyräkoira Napsu oli juuri hyppäämässä ylöspäin, kun Tessa kaarsi matalalta. Napsu sai sen kiinni ja puraisi lujaa.

Huusin ja karjuin, mutta en voisi millään pelastaa undulaattia, jota koira on purrut. Tessa kuoli silmänräpäyksesä, mutta se oli inhottavaa nähdä se omin silmin. Vaikka koira toteutti luonnollista viettiään ja lintu oli sen saalis, tätä luontonäytelmää ei olisi tarvinnut tapahtua omassa kodissa. Jäljelle jääneen Tuukan kutsuva viserrys on ollut surullista kuunneltavaa. Olen jo tilannut uuden undulaattiystävän Tuukan iloksi.

Eläintä ottaessaan pitää olla valmis kestämään myös eläimen lopetus, menetys tai kuolema. Se, miten se tapahtuu ei ole koskaan entuudestaan tiedossa. Olkaa kilttejä eläinystävillenne joka päivä siihen asti!