Äitiys ja imetys nisäkkäillä

Tunnen olevani tosi-nisäkäs nyt imettäessäni. Samaistun pentulaatikossa makaaviin Saraan ja Napsuun (mäyräkoiria) kun ruoka-aika koittaa.

Viimeisen kuukauden aikana olleiden kahden koiran synnytysten valvominen, itse kokemani synnytyksen jälkeen, ei tuntunut erilaiselta. Olen ennen omaa raskauttanikin joskus myötätunnosta puristanut omilla vatsalihaksilla koiran ponnisteluja seuratessa. Raskaana ollessani ehkä enemmän yritin löytää jotain samaistumista synnyttäviin emiin. Tässä kohtaa kasvattajan taivalta, ei oma synnytys muuttanut kokemusta oikeastaan mitenkään. Plääh, tylsää. Moni varmaan odotti jotain eufoorista tunnelatausta. Monessa kohtaa olen vaan niin pragmaattinen – mitä tuo sana sitten tarkoittaakaan.

Omassa synnytyksessä puolestani koirien synnytysten valvomisesta oli paljonkin apua. Tiesin avautumisvaiheen olevan pisin osa synnytyksen vaiheita. Itse synnytys tuntui juuri siltä, miltä se koirillakin näyttää. Ploroplops ja poikanen solahti ulos.

Olen nähnyt kymmenillä eri tyyleillä syntyviä pentuja ja monia erilaisesti käyttäytyviä narttuja, niin en osannut pelätä mitään. Koska en voinut tietää millaisena itse tunnen kivun ja kokemuksen muuten.

Olen nähnyt tyynesti kyljellään työntäviä emiä ja hampaillaan peittoa repiviä narttuja. Ihmisillä on harvemmin viittä sikiötä, joten suhteellinen kokoero pienokaisisa on valtava. Sairaalaolosuhteet ja lääkitysvaihtoehdot kompensoivat puolestaan ihmisten eduksi. Vai olisikohan itse tilanne rauhallisempi kuitenkin kotona. Uskon, mutta turvauduin silti ammattilaisiin. Tiedän itse, miten tärkeää on, että tilanteen hallitsee kunnolla jos ongelmia ilmenee. Tai että tiedostaa,  milloin on ongelmat alkaneet.

Kun minulle tippatelineeseen asetettiin oksitosiinitippaa, sainpas sanottua, että "Tuota on minullakin kotona jääkaapissakin". Niinpä ilokaasuhöyryssä vertailtiin kätilön kanssa oksitosiinin käyttöä ja synnytyksiä koirilla ja ihmisillä. Taisin erikseen pyytää että saisin synnytyksen jälkeen oksitosiinia, että kohtu supistuu paremmin ja maito alkaa herua. Kyllä. Enkä usko, että olin ollenkaan erikoisin asiakas siinä laitoksessa.

Joka äitysoppaassa on tuleville sekä oleville äideille sivuttain imetysohjeita. Hämmästelin jo raskausaikana niitä. Miten niin luonnollinen taito vaikuttaa esitteiden perusteella niin hankalalta. Myös siitä lohduteltiin jo etukäteen, että kaikilta ei imetys onnistu ja se ei ole maailman loppu. Piileekö siinä kuitenkin Freudilainen lipsautus. Kuolisiko suurin osa ihmislapsista äitinsä avuttomuuteen tai maidonpuutteeseen, jos näitä oppaita, tukihenkilöitä ja imetystukipuhelimia ei olisi?

Hämmästelin tätä toisilla nisäkkäillä luonnon vielä hoitamaa asiaa viimeksi kolme viikkoa sitten, kun heräsin koirani synnytyksen alkuun. Emän vieressä makasi kaksi märkää pentua jo nisällä. Samoin seuraavat pennut tekivät silmieni alla nopean U-käännöksen ja syöksyivät syömään.

Olisiko luonto hoitanut vai hyljännyt poikani, koska imemistekniikka hänellä oli synnytyssalissa vielä kateissa turboimuvoimasta huolimatta? Pienellä huijauksella ja työllä saimme hänet tunnin kuluttua syömään rintaa.

Koiraemo-diettini ei vielä pure täydellä teholla. Napsulla melkein jo kylkiluut näkyy. Yritän koiraparkaa syöttää lähes tauotta. Ja pennut vain lihoavat, mutta äiti ei. Itseltäni saisi lähteä mielihyvin vaikka 10 kiloa - vaan ei tunnu mitään tapahtuvan.

Yksi asia meitä kolmea tämän talon imettäjää yhdistää: on karmea nälkä ja kokoajan jano!

Pieni ihmisimeväinen pitää hellästi kiinni syödessään.

Napsulla on maitoa vaikka kahdeksalle, joten viisi pientä possua ovat paksuja.

Ihmislapsi on aloittanut lisäruuan syömisen. Myös omat nakkisormet menevät mielellään suuhun.

Oma iltapala on tuplaantunut ja katoaa nopeasti. Nälkä on kuin mammutilla.

Talon yksi imettäjistä hallitsee kuutta imevää. Onneksi ei ole vaippoja, niin voi ottaa rauhassa.