Hyppäävä lehmä

Ilta-Sanomien artikkeli itsepintaisesta tytöstä, joka käytti kaksi vuotta opettaakseen lehmän esteratsuksi.

Näin videon Ilta-Sanomien nettiversiossa saksalaisesta tytöstä, joka koulutti lehmän hyppäämään esteitä, kun vanhemmat eivät antaneet hänelle ponia. Toivottavasti IS pitää videon sivuillaan mahdollisimman kauan, jotta pääsette linkistä sitä katsomaan. Mieletön, eikö vaan?

Lapsen nerokkuus, mielikuvitus ja elämän rajattomuus on ihailtavaa. Ei ole tietoisuutta rahan vaikutuksesta mahdollisuuksiin, omien kykyjen rajoista tai pessimististä asennetta joka on tullut aiemmista epäonnistumisista. On vain maailma täynnä valtavia mahdollisuuksia ja pilvenpiirtäjän kokoisia haaveita. Leikin varjolla voi kokeilla olevansa vaikka presidentti, intiaani, virkamies tai eläinlääkäri. Kaikki on mahdollista.

Talutusratsastuksessa Särkänniemessä.
Onnen täyttymys.

Olen haaveillut ratsastuksesta niin pienestä, kun muistan. Alle kouluikäisestä. Asuimme kerrostalossa, kaupungissa ja mitään erityistä linkkiä hevosiin tai eläimiin ei ollut. Silti minulla oli selvä visio – haluan maalaistalon emännäksi. Mistä ihmeestä se ajatus on voinut pieneen lapseen tulla? Mistä joku lapsi voi tietää vaikka 5 vuotiaana, että hän haluaa lääkäriksi? Tai saa vision olla balettitanssija? Tai lentokapteeni?

Mummolan navetassa maalla suunnittelin miten sen voisi muuttaa talliksi ja minne karsinat kannattaisi rakentaa. Ja mitkä osat perunapellosta muutettaisiin ratsastuskentäksi ja mitkä tarhoiksi. Ne suunnitelmat, kun vaan nyt saisin käsiini, riittäisi niistä hupia pitkäksi aikaa. Joskin omakohtaisesti tiedän, että niitä suunnitelmia on tehty vuosia ja harkittu vakavemmin, kuin montaa muuta asiaa elämässä.

Seuraavaksi haaveilin milloin irlanninsetteristä ja milloin mistäkin koirasta. Pidin koiravihkoa, johon liimasin Kodin Kuvalehden koira-artikkelisarjasta koiran kuvia sivuille. Vihon lopussa oli myös TOP 10 lista roduista, koiran hankinnan varalle, kun siihen asti päästäisiin. Siellä on pitkäkarvainen mäyräkoira myös listassa, vaikka rodun valinta myöhemmin olikin enemmän kohtalon sanelema juttu.

Ekaluokkalaisen energialla vedin oranssista lähikaupan muovikassia pitkin asuntoalueen pyöräteitä narussa ja leikin, että se on koira. Välillä narun päähän pääsi beagle-rotuinen koiranalle, mutta se ei kulkenut yhtä nopeasti. Isäni hankki kyllä ajokoiran puoliksi metsästyskaverinsa kanssa, toisen luokkani aikoihin. Mutta koska niitä ei voi pitää puolikkaina eikä kokonaisinakaan kerrostalossa, se asui reilun 10 kilometrin päässä. Mutta saatoin sinnekin pyöräillä hetken mielijohteesta sitä katsomaan.

Naapurin punainen hevonen
kuvattuna jo ennen
parempaa tutustumista.

Isäni vakaumuksesta johtuen muita, kuin metsästyskoiria (joilla on siis käyttötarkoitus) ei voi hankkia, joten olimme ilman koiraa vielä monet vuodet. Jouduin tyytymään hamsteriin ja marsuihin – joihin en tietenkään saanut lupaa, mutta ostin ne salaa.

Pääsin ratsastustunneille vihdoin 10-vuotiaana ja ratsastin aktiivisesti reilut 15 vuotta, kunnes työt ajoivat minut tänne pääkaupunkiseudulle ja hevosiin ei jäänyt aikaa.

Nykyiseen asuntoon muuttaessani, ihastuin heti naapurin läsipäiseen punarautiaaseen nuoreen tammaan, jonka arvelin olevan hieno jaloverinen yksilö. Pari vuotta ihailtuani selvisi, että tuo siro tamma olikin "vain sekarotuinen" – lv-ravuritamman sekä arabiorin rakkauden hedelmä ja täysin joutilaana. Mutta saisin kyllä hoitaa sitä. Bingo!

Ensimmäinen vuosi meni sitä harjaillessa, talutellessa ja hyvän suhteen luodessa. Puhtaasti nauttiessa jälleen hevosen hajusta. En haaveillut mistään sen suuremmasta. Sain sovittia hevosen omistajan kanssa, että saan opettaa sitä satulaan varovasti, sillä se oli jo 6-vuotias ja hieman liian vanha sekä itsetietoinen luopumaan itsemääräämisoikeudestaan.

Historiallinen hetki tallennettuna kännykkään. Satula ensi kertaa selässä tammikuussa 2009.

Oli upeaa nähdä ja tuntea, miten se oppi ensin liinassa juostessa pelkästään äänimerkein siirtymään raviin ja nostamaan laukan. Sain opetettua tamman myös pysähtymään vain ääntä käyttämällä. Olo oli kuin sirkushevosen kouluttaneella.

Vihdoin vappuna 2 vuotta sitten lapsuudenystäväni auttoi minut roikkumaan mahallaan ja poikittain tamman selkään painoksi. Tuolloin sen pukittaessa, mursin satulan etukaareen yhden kylkiluuni, mutta riemu ja uusi askel koulutuksessa sai hymyn huulille kivusta huolimatta moneksi viikoksi.

Turvaremmi kaulalla ensi kertaa ilman taluttajaa.
Heinäkuu 2009.

Juhannuksena 2009 istuin jo selässä ensi kertaa kunnolla ja pitkin kesää ja vuotta yhteensä parikymmentä kertaa. Ahmin hevoskirjoja ja tenttasin ystävääni, joka toimii nuorten hevosten ammattiratsuttajana. Muistelin 10 vuotta uinuneita kokemuksiani kouluratsastuksesta ja ylipäätään hevosista.

Tästä tulikin rodeoratsu.

Maailman vaarallisin yhdistelmä: aikuiseksi päässyt hevonen ja kaikki asiat unohtanut, mutta yli-innokas ja itsepäinen ratsastaja. Näillä eväin on menty juurikin kaksi vuotta ja nyt uskallan jo luvata, että laukka nousee lähes siinä pisteessä, kun toivon, ravi sujuu kaahaamatta ja ohjauskin toimii. Väliin on mahtunut epävarmuutta matkan suunnasta, paljon pukkeja ja kiukkuisia pysähdyksiä, itkunsekaista raivoa, mutta kuitenkin paljon enemmän onnistumisen elämyksiä, mitä en ole koskaan ja missään muussa lajissa kokenut. Luottamus ja suhde hevosen ja ihmisen väliin on kasvanut, vaikka se onkin välillä viha-rakkaus-suhde. Paras palaute, jonka olen projektista saanut, on ratsuttajaystäväni lausahdus "en olisi ikinä kaksi vuotta sitten uskonut, että tuokin näyttää joskus tuolta." Olin onnistunut!

Nykyään ratsastus on sekä minun,
että Miss O:n  yhteinen harrastus.

Kenties Miss O ei koskaan tule näkemään kouluratoja tai ainoatakaan estettä, mutta suurimman esteen olemme jo ylittäneet. Itsemme. Miss O on minun hyppäävä lehmäni, jonka koulutin ratsuksi, koska halusin touhuta taas hevosten kanssa. Palata juurilleni ja tehdä sitä, mistä lapsena unelmoin.

Haaveista pitää tehdä mahdollisia. Ihmiset unelmoivat useimmiten sellaisista asioista, jotka olisi myös mahdollisia toteuttaa. Eikö silloin kannata satsata siihen ja toteuttaa unelmat tässä elämässä, sillä seuraava elämä on hieman epävarmaa. Tai jos syntyykin vaikka siksi lehmäksi, jolla joku tyttö haluaa ratsastaa, niin haave itserakennetusta omakotitalosta, uudesta tai unelma-ammatista, hyvästä todistuksesta, kasvihuoneesta, maailmanympärysmatkasta tai omasta hevosesta on parempi toteuttaa vielä nyt, kun se on mahdollista.

Miss O. paremman puutteesta täydelliseksi.