Mielenpuhdistusmaasto

Poikani on ollut sairaalassa nukutettuna kolme viikkoa. Jokaisen äidin huoli on keuhkot kasaan puristavaa, kun lapsi on sairas. Saati, että pitää käydä tapaamassa lasta teho-osastolla, missä lapsen ympärillä on kerrostalon verran koneita ja letkuja.

Miten sellaisesta voi selvitä itse ja pysyä tervejärkisenä? Lastenklinikan teho-osastolla on hoitajien ammattitaito rauhtaa. Perheen kokonaistilanteen huomioonottaminen on kultaa. Sieltä varmistettiin heti kaikki perustarpeet ruokinnasta majoitukseen myös vanhempien osalta. Samoin annettiina apua taloudellisten ja psyykisten seikkojen huomioimiseen. Lapsen, kuten perheenjäsenen asemassa olevat lemmikkieläimen sairastuminen koskettaa enemmän, kuin vain kulutetun lääkärikäynnin ajan osalta.

Tapasin psykiatrisen sairaanhoitajan ja kävimme läpi keinoja, miten saan säästettyä omia voimavarojani tämän stressin ja shokinkin keskellä. Syömisen ja nukkumisen perustarpeen ymmärtää jokainen aikuinen. Mutta miten pitää huolta henkisestä jaksamisesta?

Sain ohjeen, että aamupäivän tunteina, kun en voi olla teho-osastolla lääkärikierron vuoksi, en saa linnottautua kotiin. Silloin on se aika, kun minun pitää itse ulkoilla ja kerätä voimaa koko päiväksi. Hoitaja kysyi, mistä itse saan onnistumisen kokemuksia. Kerroin, että harrastuksiani ovat koirien kasvattaminen ja ratsastus.

Koirat ovat työmäärän vuoksi hoitolassa, mutta jäljellä on hevonen. Sain suorastaan määräyksen ratsastaa aamupäivisin. Se on sopivasti fyysistä ja vastapainoa paikallaan sängyn vieressä istumiselle. Samalla en voi välttyä saamasta ulkoilmaa.

Tästä olen haaveillut pikkulapsesta asti! Lääkärin, tai ainakin sairaanhoitajan, määräys ratsastaa. Jo pienenä haaveilin jostain vammasta, jonka ainoa hoitokeino on ratsastus. Kertoo putkinäköisestä katsannastani rakkaaseen harrastukseen. Lapsena en nähnyt mitään muuta, kuin hevoset. Ensin hevoset ja sitten koirat. Olin tosiaan valmis vaikka vammautumaan, jotta saisin määräyksen ratsastaa. Hauskaa, miten naiivi olen ollut fanaattisessa eläinrakkaudessani.

Lapsen sairastuminen hengenvaarallisesti on melkoisen kokonaisvaltaisesti vammauttava kokemus. Tällaisena aikana toimintakyky ei ole parhaimmillaan. Olen ratsastanut joka päivä, jollei yritykseni asioiden hoito ole vaatinut aamupäivän tunteja. Samalla olen saanut pientä viitettä, että tänä samana ajankohtana talvi on muuttumassa kevääksi. Tuskin muistan sitä enää hetken kuluttua, mutta olen ainakin ollut paikalla. Vaikkakin ihan pihalla.

Maastoratsastus pyyhkii hyvin kaikki surut mielestä. Nautin valtavasti luonnosta ja metsästä. Pelkään vaan kulkea metsässä aivan yksin. Mielikuvitukseni on rikkaus, mutta myös kovin petollinen. Minussa todellakin on myös heikkoja kohtia. Jos mukana on kaveri, koira tai hevonen, muuttuu metsässä kulkeminen suureksi nautinnoksi. Jos alla on viisi sataa kiloa hevosta, joka kiihtyy nollasta viiteenkymppiin pienessä hetkessä, ei sarjamurhaajat, viikatemiehet tai muut varjot pelota ollenkaan.

Pahoitin mieleni riideltyäni läheisen ihmisen kanssa ja sen jälkeen yrittäessäni selvittää asiaa. Riita ja kuulemani pahat sanat veivät mielen tosi maahan. Kaikki energia tuntui katoavan hetkessä, eikä ollut voimaa tai iloa tehdä mitään. Olin kuitenkin menossa talliin, joten suuntasin maneesin sijasta kohti maastoa.

Jo ensimmäisen pitkän peltosuoran läpi ravattuani alkoi huolia tipahdella lumeen. Aurinko teki takkiini pitävän kalvon, joka kirkasti oloa. Katselin jylhiä kallioita tien sivuilla, ihailin kelopuita, valokuvasin kännykällä näkymiä ja nautin. Tällaisella hetkellä mikään ei pääse vaikuttamaan tunteisiin haavoittavasti.

Kuljin parin kolmen kilometrin lenkin metsässä hiljaisuuden vallitessa. Odessan kanssa meillä on kiinteä luottamus ja yhteys toisiimme viiden vuoden ajalta. Se kiipeää kanssani vaikka puuhun tai voin ratsastaa sen vaikka päin seinää. Luotamme toisiimme, sillä molemmilla on samanlainen pieni varovaisuus, mutta myös paljon uteliaisuutta. Siksi kahdestaan olemme niin vahvoja, että meitä ei voi metsän pahat möröt vahingoittaa.

Takaisin pitkälle peltosuoralle päästyäni nostin vielä laukan. Päästimme viimeiset voimat puolen kilometrin suoralla, kun aurinko loisti kohden kasvoja. Suoran päässä silmät sirrillään päästin pitkät ohjat ja hymyilin. Tämä tehoaa.

Erämaassa vai tunnin päässä pääkaupungin keskustasta?

Tyhjää tyhjää metsätietä. Molempiin suuntiin kilometri takaisin tielle.
Odessan korva ja silmä kuuntelee minua, josko havaitsen uhkia. Se on valmis kiidättämään meidät turvaan.

Aurinko seurasi meidän menoa.

Vaikea sanoa kumpi nauttii enemmän. Odessa vaiko minä.