Kuvamuistoja ratsastusleiriltä

Minä ja Idol voitetimme nämä leirin taitokisat. Ja Huom! Jo tuolloin HÄNTÄLETTI!!!

Aivan ehdottomasti parasta ja onnellisinta aikaa elämässäni ovat olleet ratsastusleirit. Olen niillä ollut noin 10-vuotiaasta joka kesä monen monta vuotta ja monen monta kertaa. Kesäleirejä kierreltyäni laajensin hiihtolomaleirieille ja kesäleirit pidentyivät myöskin kaksiviikkoisiksi. Monasti meitä oli sama porukka sekä talvella, että kesällä ja leirit varattiin seuraavaksi vuodeksi jo edellisenä kesänä.

Nuo ajat ovat olleet todella antoisia. Jos en ole kovin hissukka vieläkään, tuolloin olen ollut hurjapää ja aivan pelkäämätön kaikkea vaaraa kohtaan. Tuona aikana olen istunut hevosen selässä aivan joka suuntaan, kuten kuvankin näyttää ja aina yhtä luontevasti. On ollut pää alaspäin, ratsastettu väärinpäin, maailmanpyöriä, maaten selällään hevosen selässä ja seisoen! Ei ole niin ollut väliä, onko ollut satulaa ja minkälainen ratsu on ollut alla. Kaikki on käynyt ja jokaisella on menty eteenpäin.

Onneksi olen unohtanut hyvin paljon nuoruuden kohelluksia, mutta kuvat palauttavat aina mieleen, mitä kaikkea hulluakin on tullut tehtyä. Täytyy tunnustaa, että nyt jo itseäkin hämmästyttää moni kuvan asia, mitä olen tehnyt, mutta tapana on edelleen elää niin, että vanhainkodissa ei tarvitse katua elämätöntä elämää. Jos muisti pelaa, niin mielummin shokeeraan mummoja kumoon kertomuksilla hurjasta nuoruudestani.

Tässä kuvassa olen vuokrausleirillä, jossa jokaisella leiriläisellä oli oma nimikkohevonen viikon ajan. Ratsastaa sai 4 tuntia päivässä ja muistaakseni ratsastimme kaksi kertaa päivässä – melko järkevästi.

Meitä oli toista kymmentä nuorta viskattuna jonnekin keskelle metsää jossa oli talli, talo, poneja ja pelto. Jostain saimme ruokaa päivittäin. Ilmeisesti. Tallin ylisillä muistaakseni oli jotain majoitustilaa ja tuolloin ei meillä olisi ollut mitään väliä, vaikka meidät olisi majoitettu lantakasaan. Kenttä oli muovinarulla aidattua kuraista peltoa vanhan navetan takana. Ei mitään puhettakaan hyvästä ja turvallisesta pohjasta, mutta hällä väliä! Hevoset ja ponit olivat 4-5 vuotiaita ja osaamattomia. Tuon kesän jälkeen ainakin kaikenlaiseen tottuneita ja valmiita myyntiin.

Muistan tuon kypärän. Se on ensimmäine kypäräni ja maksoi 110 markkaa. Se meni minulta Aipalle kisakypäräksi, jonka jälkeen palasi minulle vuosien päästä. Nyt se roikkuu seinälläni koristeena. Se on nyt noin 25 vuotta vanha! Ratsastushousut on "trendikkäät": mustat ja kokomokkapaikkaiset. Jalassa näköjään joko pitkävartiset tennarit tai luultavasti keinonahkaiset nyrkkeilykenkien kopiot. Huoh... 

Mutta tuona aikana, ei minulla ollut huolen häivää tulevaisuudesta. Ei vastuuta monista eläimistä tai pärjäämisestä päivästä toiseen. On vain riemu ratsastuksesta, hevosten kanssa yhteiselosta, yhteistyöstä ja toimimisesta. Oikeaa elämistä hetkessä – tässä ja nyt.

Näitä kaikkia kokemuksia saan kiittää vielä tänä päivänä, kun yritän muistella Miss O:n selässä ratsastuksen jaloa taitoa. Se kuitenkin ilmiselvästi pitää paikkaansa, että nuorena opitut taidot jäävät lihasmuistiin ja nyt lähes nelikymppisenä tuo taito on palautettavissa melko kohtuullisesti. Tässä iässä ja tällä selällä, en haaveilisi yhtään mitään ulottuvuuksia ratsastuksen parissa ilman tuota nuoruuden antamaa luottamusta tasapainoon, taitoon ja voimaan.