Ja valkeus tuli – maneesin hoitoa

Rupesimme "tyttöjen kesken" suunnittelemaan toimintaa maneesiin. Sitä ennen pitäisi saada pohjaa vähän huollettua. Sitä on suunniteltu ja suunniteltu, mutta sitten mulla paloi päre...

Ei kylläkään tallilaisten, maneesin tai minkään muunkaan hevosiin liittyvän kanssa. Oli vaan muuten ärsytyskynnys vähän matalalla tässä yhtenä aamupäivänä. Sanonko sen vai enkö sano? "Miehistä ei ole kuin harmia!". Muistakaa se kaikki lapset ja nuoret. Ja unohtakaa se, sillä minkä sille voi. Luonto vaan on tehnyt meidät sellaisiksi, että tikanpoika kiipeää puuhun. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Maneesi pitäisi kostuttaa, suolata ja lanata, jotta se olisi fiini ja käyttökelpoinen vieraillekin – mitä ikinä sinne sitten keksitäänkään. Vettä tulee vain talliin, 150 metrin päähän, joten kostuttaminen on jäänyt ja jäänyt ajan puutteen vuoksi. Se kun vaatii vähän enemmän urakkaa tuoda vettä säiliöissä maneesille ja käsipelillä kantaa sitä sisään.

Yhden "tavallisen taukin" kanssa kommunikoituani ja korvien välissä kiehuessa, kävelin maneesille ja tartuin toimeen. Poikanen tuhisi mukana vaunuissa päiväunilla. Ovia sivuun ja vaunut sisään. Fyysinen työ on parasta ajatusten järjestämiseen ja jos ei mikään (niihin miehiin kuitenkaan) auta, ainakin on tullut tehtyä jotain hyödyllistä.

Yksi koirankasvattaja kerran kertoi hyödyllisen vinkin. Kun hänellä ja miehellään on riitaa, jompi kumpi yleensä lähtee ulos. Silloin on tapana ottaa lapio kouraan ja purkaa höyry lapion varteen kaivamalla kuoppa. Heillä on tapana istuttaa kuoppiin sitten kesällä ruusupensaita. Piha ei ollut ruusuntuoksuinen paratiisi, joten kaiketi heillä meni ihan hyvin. Talon arvo tietysti nousee kauniin puutarhan johdosta, joten jos tulee lähtö omiin suuntiin, jotain hyötyä on ollut sitten riitelystä ainakin rahallisesti.

Kuiva ja pehmeähkö hiekka-aavikko avautui maneesilla eteen. Tasaiset dyynit kavionuran ulkoreunoilla nätisti ojossa. Siitä sitten vaan kottikärryt liikkeelle ja lunta kyytiin. Kas tuo aavikko pitäisi kostuttaa, jotta se ei pölise. Talvella veden voi viedä sisään talikolla ja kottikärryllä. Mikä onkaan viisaampi kuin nainen?

Takaovi auki ja talikko hankeen. Ei lopu heti lumi tänäkään talvena Etelä-Suomesta.

Reitti on selvä, antaa palaa! Poikanen sopivan matkan päässä etuovella. Ei jää lumipyörremyrskyn silmään.

Tästä lähtee!

Ajatus oli vain kokeilla onnistuuko lumettaminen ja sillä hiekan kastelu helposti. Mutta eipä aikaakaan, kun talikkoa riuhtoessani olin puuskutellut kärryineni pitkää sivua, vähän keskihalkaisijaa ja sitten kokorata leikkaa. Tankkausta takaoven kautta umpihangesta ja puuskutusta menemään taas. Kiukutus alkoi vaihtua tyytyväisyyteen oman kädenjäljen näkyessä valkoisina läikkinä hiekan pinnassa. Kas, ja valkeus tuli!

Tässä kohtaa oli jo levollinen olo. Mihin niitä miehiä oikeastaan tarvitaankaan...

Ehdin ihastella luontoakin jossain kohtaa kännykälläni.

Meillä juuri oli puhetta päiväunista paikallisessa MLL:n äiti-lapsi-kahvilassa. Siellä kotona olevat äidit voivat tavata toisiaan kahdesti viikossa ja kahvia juotaessa lapset leikkivät lämpimissä ja tilavissa sisätiloissa. Jos minulta joku nyt kysyisi, että kauanko minun poikanen nukkuu aamupäivisin, voin rehellisesti kertoa, että 23 x 40 metriä. Sen verran tuli lumetettua, ennen kuin ensimmäinen äännähdys vaunuista kuului. Mielikin oli siinä kohtaa hyvin kevyt ja seesteinen.

Tänään sitten jatkui urakka, kun tallin Anniina ihmetteli valkoisia kökkeröitä maneesissa. Lumi oli suurimmilta osin sulanut, mutta reunoilla oli vielä siellä täällä valkoisia kokkareita. Kerroin, että olin hoitanut jo suolausta edeltävän kastelun. Yllytyshulluna Anniina suostui heti ratsastuksen jälkeen hoitamaan suolauksen kanssani.

Anniina esitteli suolankylvö-taitojaan ja heitteli suolaa kuin vanha maanviljelijä.

Meillä ei suoraan sanottuna ollut kummallakaan sen kummempaa näppituntumaa, miten paljon suolaa kuuluu hiekkaan kylvää. Mutta eiköhän tuo tässä parissa päivässä selkene, onko suolaa nyt sopivasti vai aivan liian vähän. Liikaa sitä ei tuolla suhauksella, millä 40 kiloa katosi ämpäreistä kentän pintaan voi missään nimessä olla. Mutta lisää kylvetään tuota pikaa, jos tarvetta on. Sen verran kivaa oli ja kilpailtiin viimeisestä suolajämästä, kumpi sen saa.

Siinä. Tämä valkoinen on nyt suolaa.

Huomenissa sitten näemme, miltä näyttää tämäniltaisen naisenergian purkauksen jälkeen. Sitten vaan lanauksen tilaamiseen. Vielä ei ruveta itse sitä tekemään, mutta josko sitä pitää ruveta viikkokausia odottelemaan, niin kyllä nämä naiset senkin tekee – keinolla tahi toisella.