Ei haukku haavaa tee

Koirien leikki saattaa muuttua hetkessä tappeluksi, jos tunteet kuumenevat liikaa.
Kuvan koirat eivät liity tarinaan.

Sattuipa eilen, että sain Simon totaaliseen hurmostilaan heitellessäni sille lelua. Se juoksi, haukkui, riehui ja nautti koko sielunsa kyllydestä riehumisesta.

Kävipä niin, että Kepa olikin nopeampana lelulla yhden kerran ja Simo rähähti. Yleensä Kepa väistyy automaattisesti ja yhteiselo jatkuu, mutta tällä kertaa Kepa rähähtikin takaisin. Tilanne oli sadasosasekunnissa muuttunut niin, että Simo makasi selällään nurmessa ja Kepa muristen sen päällä.

Koska Simon henkinen kantti sekä fyysinen voima on moninkertainen yksivuotiaaseen Kepaan nähden, tuli minulle kiire. Tiesin, että on mahdollista tulla joko iso riita, kunnon tappelu tai ruumiita. Koska en ollut aivan koirien vierssä mennäkseni väliin vaan välimatkaa oli metrejä avasin suuren suuni ja karjuin. En ole ihan varma, mutta luultavasti jotain "Perkele nyt loppuu tuollainen". Ja se loppui ihmetyksekseni kuin seinään. Niille, jotka eivät tunne minua kerrottakoon että minulla on kova ääni. Ja niille, ketkä tuntevat vain vähän, suuttuessani ääni tuplaantuu ja asennetta tulee äänen mukana isojen kirjainten verran.

Kepa nousi hämillään Simon päältä ja Simo katsoi samoin hämillään minuun. Äsken testosteroiinia tihkuneet urokset olivat kuin märät kissanpojat katsoessaan minuun. "Mites tässä nyt vahingossa näin kävi", näytti puhekupla molempien päällä. Olin tyytyväinen, että pojat eivät jääneet kyräilemään ja homma oli yhtä nopeasti ohi kuin oli alkanutkin.

Ei ole järkevää pitää talossa voimakkaita uroksia jotka eivät tule keskenään toimeen, joten on elinehto että ihminen on pomo ja riitoja ei synny. Tällä kertaa ei tullut ensimmäisenä mietintään, että on luovuttava jommasta kummasta, vaan helpotus että sopu säilyi.

Ehdein vasta henkeä vetää, kun kuulin ohikulkevan lenkkeilijän sanovan ivallisesti toiselle, että "En ole ennen nähnyt noin kovaäänistä koirankoulutusta..". Vaikka minulla oli kolme litraa adrenaliinia veressä, kurkku kipeä huutamisesta ja otsasuoni pullisteli lausuin vain hyväntuulisen kommentin. Äänensävy olisi voinut olla yhtä luja kuin uroksille, vastasin normaalilla äänellä normaaliakin rauhallisemmin leudossa kesäillassa "Koirat tappelivat ja roikkuivat melkein toistensa kurkuissa".

Lenkkeilijät menivät jo matkan päässä noloina sekä taivasta katsellen, kun tajusivat minun kuullen halveksuvan kommentin.

Tietysti minua harmitti ihmisten halveksuva asenne, kun en edes koskenut koiraan. Kyllä huutoa maailmaan mahtuu on muutenkin minusta loistava motto. Eniten ehkä olin helpottunut maineeni kannalta, että he eivät nähneet sitä, mitä olisi tapahtunut jos koirat olisivat todella olleet jo kurkkunahoissaan kiinni. Silloin olisi voinut näkyä jonkinasteista ravistusta kun olisin irrottanut kahta verenhimoista urosta toisistaan. Ei tarvita paljoa mielikuvitusta, mitkä olisivat olleet kommentit sen episodin jälkeen.

Kunpa pääsisin kertomaan noille tyypillisille kaikesta vaivaa näkeville, että episodin aikana ei vahingoitettu yhtään eläintä tai ihmistä. Korkeintaan järkytettiin kesäillan hiljaisuutta ja saatiin kaksi puupäätä urosta ruotuun. Tarvisi oikeastaan vähän useammin korotella ääntä, niin ei tarvisi tärisyttää äänihuulia kerralla ihan noin rajusti. Herran pelko, vai miten se menee toimii myös koirilla.

Jo tämän Härregud-kauhistelun jälkeen odotan, koska lenkkeilijöiden kutsuma Täti Eläinsuojelija kaartaa paikalle jonain päivänä. Hänet on kuorrutettu kauhutarinoilla ja väritetty liiottelulla sekä valjastettu kertomaan, miten pitää koiria lempeästi opettaa. Ja estää koirien tappelu antamalla niille aina makupalaa, jos eivät tappele ja jättämällä ilman makupalaa jos tappelevat. Tämän harjoituksen jälkeen ei niitä tarvitse kyllä toisaalta enää myöskään ruokkia tai ulkoiluttaa.

Tällaisille cityihmisille ja muille besservissereille minulla on yleensä vakiolausahdus: "Opeta minulle miten pidetään toistensa kanssa hengissä ja nuhteessa 10 koiraa, kun olet itse elänyt 10 koiran kanssa". Amen tältä illalta.