Mansikkajäätelöä ja sokkoratsastusta

Kyra Kyrklund on sanonut, että on vaikea selittää miltä mansikkajäätelö maistuu, jos joku ei ole koskaan sitä itse maistanut. 

Selässä jossain ajatusten ja mielikuvituksen ihmemaassa.

Ratsastuksessa on sama, eli jos et tiedä millaista fiilistä pitäisi hakea, sellaista on vaikea selittää. Niinpä me edellisellä tunnilla harrastimme jälleen kokeellista ratsastusta. Tai lieneekö tuo nyt mitään erikoista, mutta minulla oli hyvin paljon ajatuksia tuon tunnin jälkeen jälkeen. Ja olin hurmoksessa.

Opettajani (Mia Wollsten) otti maneesin seinältä liinan ja sanoi, että tänään ratsastetaan istuntaa. Näin mielessäni satoja ravikierroksia ja syvenevän uran hiekassa joka täyttyisi hikivanastani. Tämän tunnin jälkeen olisin lihakset krampissa ja nukkuisin viikon.

Mia otti Odessan liinaan ja käski minun pistää silmät kiinni. Olin verrytellyt jo ravissa ja laukassa itsekseni ennen tätä. Tuumasta toimeen. Olen puoliksi uhkarohkea ja puoliksi yllytyshullu, joten en epäröinyt tai kyseenalaistanut tätä käskyä. En edes kysynyt, mitä tehdään.

Sitten lähdettiin. Aloitettiin käynnissä. Minun piti pitää ylävartalo suorassa, olla seuraamatta jalkojen liikettä vaan olla yläkropasta hiljaa. Tunnustella ja kuunnella hevosen selän liikettä ja saada se ratsastamalla tasapainoon.

Ensin pitäisi omalla ratsastuksellani etsiä ja saada hevosen liikkeestä "pallo" joka pyörisi. Eli hevosen liike tuntuu minusta pallon laillla pyörivältä. Ensin ihan pienenä pingispallona vyötärön ja lantioni kohdalla. Lopulta polkupyörän pyörän kokoisena tasaisella vauhdilla kulkevana liikkeenä. Silloin hevosen jalkojen liike ei tunnu tärinänä ja ylösalaspompottavana, vaan liikumme tasaisella pyörinnällä eteenpäin. Ei kaatuen pyörällä eteen tai taakse. Silmät siis edelleen kiinni.

Alussa tunne oli kuin Linnanmäen Vekkulassa, jossa kaksi laattaa liikkuu edestakaisin eri tahtiin. Tunsin selvästi että liike hevosen selässä on vaakasuora eteen ja taakse. Toinen puoli vie kroppaani toiseen suuntaan ja toinen toiseen. Jarrutin istunnalla, pidin keskivartalon tiukkana ja kyynärpäät kropassa kiinni. En saanut millään ajatusta päähäni, mitä ajetaan takaa. Opettaja antoi hieman ohjeita vierestä, mutta pääasiassa tunnustelin liikettä ja toimin istunnalla, ohjilla ja pohkeillani niiden mukana sen tunteen kanssa mitä silmät kiinni sain itseeni hevosesta.

Aiemmin olin ratsastanut harjoituksia, jossa hevonen on pienellä asetuksella ulos ja kropastaan  suorina kulmissa, joten samaa jatkettiin nyt. Ajattelin silmät kiinni hevosta täysin suoraksi. En antaisi sen liinassa kääntyä banaanille kaarteen suuntaan sisään, vaan opettaja huolehtisi ympyrällä pysymisestä. Hän käski ratsastaa niin, että tuntisin hevosen suorana. "Ratsasta suoraa polkua metsässä."

Kuvittelin eteeni metsätien, jossa suurten kuusien oksat tulee polulle niin, että minulle jää vain pieni tila siihen keskelle olla suorassa. Edessä oli valoa ja polku oli valkoinen viiva lähes mustien tummien kuusten välissä. Ratsastin tätä. Pää pystyssä ja vain tunteella.

Samoin piti tuntea tasapaino ja hakea sitä silmät kiinni vain tunnustellen hevosta. Välillä peruutimme ja yritin pitää peruutuksen jälkeen takajalat alla ja hevosen selän samalla tunteella ja samassa kohdassa. Jossain kohtaa en enää tiennyt menenkö eteen vai taakse, kun etsin vaan oikeaa tunnetta. Se oli hieno ja jännän oloinen tunne. Pari kertaa alkoi tekemään pahaa, kun en tiennyt mihin suuntaan liikuimme. Avasin silmäni kolme neljä kertaa tunnin aikana ja olimme aina ihan eri puolilla maneesia. Huvittavaa ja hauskaa.

Tätä on vaikea kirjoittaa, mutta keskittyminen pelkkään hevosen liikkeeseen ja siihen tunteeseen millaisena se liike on, tuntui puolen tunnin jälkeen huumaavalta. Olin täysin mukana siinä maailmassa ja mielikuvissani. Oli sama oliko askellajina käynti tai ravi, menin vain metsätiellä suoraan suoraan suoraan ja pidin yllä pyörivää palloa ja sen tasaista rullausta.

Jossain kohtaa ei enää ole vauhtia eikä suuntaa vaan on se yksi tunne minkä päällä istuu, jota pyrkii tasapainoilemalla korjaamaan ja ohjaamaan. Se kai oli se tavoite, että tunne menee selkärankaan ja lihasmuistiin. Luoja anna sen silloin olla oikein. En halua luulla mustikkaa mansikaksi.

Mia sanoi aina, kun ratsastus sujui ja oli tasapainossa. Se antoi vahvistusta sille tunteelle, mikä oli ja mitä pitää yllä. Yllättäen se, kun hevonen alkoi tuntua hyvältä ja liike äärettömän pehmeältä oli se kohta, kun hevonen liikkui myös opettajan mukaan oikein. Näin ratsastaen noin kolme varttia olin saanut hevosen hikeen! Haa, ja minä kun olin ajatuksissani koko ajan. Toki itse tunsin myös jossain kohdassa hien nousevan selkään ravatessa, mutten ehtinyt ajatella sitä tai yhtään mitään.

Minulle mielikuvat on hyvä tapa oppia ja etsiä tiettyä tunnetta. Kun seuraavan kerran olin maneesissa yksin ratsastamassa halusin päästä tähän samaan "haavemaailmaan", jossa olin saanut maistella mansikkajäätelöä. Halusin jälleen tunnustellen ratsastaa hevosen pehmeäksi. En tietenkään voinut sulkea silmiäni, joten katsoin hevosen niskan sijasta maneesin kattotuoleja. Seurasin sieltä, että pysyn sisäpuolella enkä rysäytä mistään nurkasta suoraksi ja seinän läpi. Hymyilin itsekin sitä, että "tämän kun joku näkisi".

Tallissa tapasin tallin omistajan, joka oli katsomassa tuntia jossa ratsastin sokkona ja liinassa. Hän kysyi, että oliko meillä edellisenä päivänä jokin erikoinen harjoitus, kun olin liinassa. Hän ei ollut huomannut, että ratsastin koko ajan silmät kiinni! Ei se voinut sitten niin pahalta näyttää. Voinko saada kouluradalle kuiskaajan?