Hae tästä blogista

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Eläinten virka

"Silloin kun menettää jotakin ymmärtää sen arvon." Niin sanoo vanha kansanviisaus.

Poikani on sairaalahoidossa ja juuri nyt on kaikki koirat pois kotoa. Vietän sairaalassa yötä lukuunottamatta päivät ja matkoihin kuluu vielä pari tuntia, joten koirien päivät sisällä venuisi liian pitkiksi. Uloskaan en niitä uskalla jättää aitaukseen, josko ilma muuttuu kylmäksi tai tapahtuu jotain odottamatonta. Haaveilemani kennelrakennus olisi tässäkin tilanteessa hyvä, josta koirat saisivat itse kulkea sisään ja ulos päivän mittaan.

Oma jaksaminen yksinhuoltajana on pidettävä kunnossa ja tein poikkeuksellisen päätöksen ja annoin koirat muutamiksi päiviksi hoitolaan. Päätös ei ollut helppo, mutta nyt satsaan kaiken oman energian pojan luona olemiseen. Hän tarvitsee minua, mutta koirat viis veisaavat minun alituisiin komentamisiin ja muuhun käskytykseen. Usein tunnen olevani niille täysin ilmaa tai vain ruokkimista varten.

Koirat on jaettu 5 hoitolaan ja 2 ystävälle. Vain undulaatit sirkuttavat ja kani pomppii ilahtuneena, kun tulen ovesta. Luojan kiitos tässä kohtaa kaksi koiraa on kantavana ja pennut pysyvät kätevästi niiden mukana. Syntyneitä pentueita olisikin ollut jo haasteellisempi sijoittaa nopealla aikataululla. Luotettavia kotihoitajia pentueille löytyy nopealla aikataululla yhtä usein kuin järviä saharasta.

Eläimistä on paljon vaivaa ja ne sitovat silloinkin, kun ei olisi aikaa hoitaa niitä. Niitä ei voi laittaa kaappiin odottamaan, kuten golfmailoja tai jääkiekkovarusteita. Mutta vastaavasti golfmailat eivät laske verenpainetta. Minulle on käynyt jopa päinvastoin – jo minigolf saa verenpaineen vaarallisen korkealle.

Kyllä on todella tyhjää ilman koiria. 17-vuotiaasta asti olen asunnut omillani ja elämääni kuului jo silloin oma koira. Juska. Olen ollut muutaman kerran lomalla niin, että minulla ei ole ollut yhtään koiraa mukana, mutta tuskin on montaa kertaa tapahtunut sitäkään. Yleisesti lomailuni on kulunut koiranäyttelyreissujen merkeissä vaikka olisin ulkomailla ollutkin.

Nyt olen tyhjässä kodissa, jossa eivät juokse koirat eikä ryömi poikanen. Kyllä niistä on paljon iloa ja myös paljon työtä. Niitä ilman tunnun aivan turhalta kapistukselta. Minulla ei ole kerrassaan mitään virkaa. Vielä kun sairaalaan lähtiessä näen Odessan naapurin tallissa tarhassa, enkä ehdi tänäänkään käydä sitä tallilla moikkaamassa, sydäntä riipaisee. Onneksi valmentajani lupasi ratsastaa sen illalla, joten edes Odessa saa liikuntaa.

Hoitolassa koirieni kuningatar ja kaikkien mummo Kira on onnistunut karkaamaan jo kaksi kertaa. Jälkimmäisellä kerralla myös Sara lähti sen matkaan. Hoitolan pitäjä ajatteli niiden kiivenneen 180 cm:n aidan yli. Sarasta sen vielä voisin kuvitella, mutta Kira... Se rakastaa vapautta ja ihmisen lähellä oloa, mutta se ei villeissä unissakaan kiipeäisi niin korkealle.

Eilen minulle soitettiin, että pakoreitti on löytynyt. Kira on kaivanut itsensä rakennuksen alta pienestä kolosta. Hoidossa on käynyt paljon mäyräkoiria, mutta kukaan ei ole ollut näin fiksu ja viisas. Vaikka karkutarinat kuulostavatkin kauheilta, hymyilyttää Kiran temput. Vanha koira on fiksu koira.

Tilanne sairaalassa on toivottavasti vain hyvin ohimenevä ja pian koko karvainen ja karvaton jengi on koossa ja kammottava meteli raikaa laaksossa. Sitä odotellessa juttelen kanille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti