Pilkkuponi asui ensimmäiset pari kuukautta hankkimisen jälkeen 5 kilometrin päässä kotoani ponitallilla., Käytännössä se osoittautui viideksi kilometriksi liikaa. Pilkkuponi olisi saanut majailla siellä koko kesän, mutta kuka nyt lähtisi merta edemmäs kalaan. Halusin ponin "kotiin" kesäksi.
Naapurissani, tien toisella puolella on kunnon puitteet hevosille kenttineen, maneeseineen ja pitävine tarhoineen. Mutta niin kauan, kuin pikkuponilla on kaksi pientä, mutta ratkaisevaa ruumiinosaa olemassa, se ei sinne voi mennä. Kivekset.
Hevosia ei pidetä niin vaan, kuten koiria – oreja ja tammoja ydessä. Hormoonit sitäpaitsi aiheuttavat melkoisen määrän stressitekijöitä kaiken hauskanpidon vastapainona. Siksi ruuna on paras hevonen, vaikka sillä ei voiteta kuninkuusraveja. Tai jatketa sukua. Siihen ei ole pilkkuponinkaan tarkoitus ryhtyä, joten se saa majailla meidän kotipihassa, kunnes on helteet ohi ja tulehdusvaara pienin ruunausoperaatiolle.
Koska ponilla pitää olla säänsuojana katos, sen rakentamiseen ryhdyttiin. Aidan olin jo tässä kohtaa sähköistänyt sisäpuolelta paimenlangalla. Ja jakanut pihamaan kristillisesti kahtia lapselle ja ponille. Kummallekin oma siivunsa.
Sain apuun rungon tekoon ystäväni miehen. Olen innokas nikkaroimaan kaikkea, mutta ymmärrän rajoitteeni. Ja ponin turvallisuuden. Halusin katoksen joka on paikallaan myös ensimmäisen tuulenpuuskan jälkeen.
Rungon alkaessa nousemaan, lähdimme puolestaan minä ja ystäväni talutusretkelle. Maria talutti lastenvaunuja ja minä pilkkuponia. Muuttomatka sujui kaikenkaikkiaan helpommin, kuin ajattelimme. Viisi nopeaa kilometriä reilussa tunnissa jutellen, paarmoja huitoen ja välillä tien poskeen pysähtyen. Turvaliiveissämme olimme varsinainen tieoperaatio, joka ainakin sai monet autoilijat hymyilemään.
Katos sai muotonsa, ja pilkkuponinsa ja me joimme pihassa kahvit ponia tuijottaen. Viikkoa myöhemmin jatkoin katoksen muotoilua lautojen ja toisen ystävän kera. Katokseen, tai myöhemmin ponikioskiksi tai bussipysäkiksi ristittyyn hahmotelmaan osallistui vanha työkaverini Kirsi. Yhdessä myöhäisillassa ja yhdessä päivässä oli tehokaksikkomme naulannut, nakuttanut ja nauranut kopin kasaan. Syntyy se kahdelta mainostoimistoyrittäjältä, myös raavaskin työ. Testosteroiinia höyrysi ilmassa, kun naulaa upposi puuhun.
Kirsi sai lyhyen oppimäärän ponikuiskauksesta, joka tarkoitti ponin työntämistä takapuolesta pois, kun se tuli varastamaan vasaraa tai kaatamaan naulalaatikkoa. Kirsi yritti ensin selvittää asioita keskustelemalla ponin kanssa. Tajusi kuitenkin pian, että jotain muutakin tarvitaan, jos ei halua tavaroita varastelevaa ponia lähelleen.
Meillä ei ollut sinänsä etukäteen mitään ajatuksia kopin muodosta, eikä niitä pahemmin syntynyt teon aikanakaan. Katsoimme mihin laudat sopivat mahdollisimman pienellä sahaamisella, ja siihen sitten kiinni. Apuna oli onneksi sirkkeli, joka auttoi siinä, että sahausjälki oli suoraa.
Kyllä käsillä tekeminen on parasta terapiaa ihan mihin asiaan tahansa. Vielä parempi lopputulos on, jos sen voi tehdä hyvässä seurassa. Nauramisen avulla meille molemmille tuli kymmeniä vuosia lisää elinaikaa. Jahka pilkkuponi muuttaa kivesten hävitessä tien toiselle puolelle oikeaan talliin, on ponikopin jatkoelämä varmistettu halkovajana ja polkupyörän sekä ruohonleikkurin talvisuojana.
Nyt vietämme laatukesää kotona. Koko hullunkurisen perheeni ollessa samalla tontilla. Joka päivä ponipysäkkiä katsoessani, nousee ryhtini ainakin kaksi senttiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti