Seikkaillen Saksassa S-bahnilla

Pentujenhakumatka Saksasta jatkui lentokoneen jälkeen junalla. Sähköpostissa saatu viesti "take a S-bahn to Friedberg". Mielessäni näin pari raidetta ja paikallisjunan.

Kun pääsin lentoasemalta ulos, löysin helposti S-bahn aseman rappuset ja lippuautomaatin. Automaatin luona oli muutama muukin matkustaja, joten kysyin yhdeltä nuorelta naiselta apua lipun osamiseen. Hän tilasi minulle valmiiksi näytöltä lipun Friedbergiin ja maksoin sen automaattiin. Kiitin ystävällisesti ja siirryin katsomaan linjakarttaa.

Tässä kohtaa minulle valkeni koko S-bahn karmeuden laajuus. Olin menossa matkalaukun, käsilaukun ja rintarepussa majailevan yli 10 kiloisen kengurunpoikaseni kanssa junalabyrinttiin, joten hiki nousin pintaan jo nyt. Pariisin metrossa joskus kulkeneena tietää, miten jalkapohjissa tuntuu pienikin raiteiden vaihto. Portaita, käytäviä ja junan odottelua.

Etsi ensin missä olet ja sen jälkeen Friedberg... Epätoivo ja huokaus.

Tämä minua auttanut nainen kirjoitti ystävällisesti minulle reitin vaihtoehtoiset junat lipun päälle. Ei muuta kuin junaa etsimään alas raidealueelle. Näyttötaulun mukaan meillä olisi 28 minuuttia aikaa junan tuloon. Melko paljon, mutta eihän meillä ole kuin aikaa...

Sitten tapahtui jotain, mitä ei tapahdu Suomessa. Nuori nainen ilmestyi viereeni raiteiden toiselta puolelta olleelta laiturita ja kehoitti tulemaan perässä. Laiturille, jonne hän oli lähtenyt tulisi yksi sopivista junista nopeammin. Hänhän muisti, minne olin menossa ja mitkä junat minulle sopisi seuraavalle vaihtoasemalle. Eli hän oli kiertänyt rappusia pitkin raiteiden yli vain tätä minulle kertomaan! Sitten vielä hän auttoi minua nousemaan portaat matkalaukkuni kanssa, koska minulla oli vauva rintarepussa. Olin häkeltynyt, mutta kiitin häntä ja kerroin, että hän on erittäin ystävällinen.

Nyt sitten peilin eteen jokainen suomalainen: Kun seuraavaksi näet vanhuksen, raskaana olevan, vauvan kanssa kulkevan tai pienen lapsen yksin liikenteessä – mene ja auta. Älä mieti ja häpeä kysyä saisitko auttaa. Saat kyllä, ja todella iloisen mielen pienestä huomiosta, joka vie sinulta alle minuutin. Suomalaisten välinpitämättömyys ympäröivistä ihmisistä on typerää. Ole fiksu ja huomioi muut!

Sitten tarina jatkuu... S-bahn oli tosi siisti ja helppo. Minua vastapäätä istui laitapuolen kulkija, jolla oli koira matkassa. Koira murahteli poikaselleni, joka siis edelleen oli rintarepussa kun istuin penkillä.  Tyyppi puhui puhelimeen ja kielsi muutaman kerran koiraa murisemasta. Tämä juopon ja narkkarin sekoitukselta näyttävä pelottava tyyppi alkoi puhua saksaksi minulle. Ounastelin jo vaikeuksia. Kun sanoin etten puhu saksaa, hän käänsi silmänräpäyksessä englanniksi.

Kulkijalla oli muovikassillinen kaljaa Lidlin pussissa jaloissaan. Sain kuulla, että tämä hänen koiransa oli kokenut kovia. Kulkija kertoi ottaneensa koiran löytötarhalta ja sen taustasta ei tiedetä. Ehkä se on kokenut kovia lasten kanssa. Mietin, että onkohan nykyinen vai edellinen elämä koiralle rankempaa.

Mies oli todella pelottavan näköinen, mutta kun hän kaivoi kassistaan kaljojen ja koiranruuan välistä lihaliuskapaketin ja antoi koiralleen niitä, minunkin sydän heltyi. Hän kuitenkin oman ruuan sijasta oli ostanut tälle koiralleen ruokaa. Uskon, että jokainen ihminen omaa jonkun lempeän puolen.

Tässä koirassa oli pointteria tai bokseria ja jotain muuta.

Perille päästyämme kävimme suoraan pentuja katsomassa. Poikanen oli iloissaan pitkän matkan katkeamisesta ja niinpä hänet oli saatava lattiatasoon. Hän on oppinut ryömimään ja haluaa olla paljon lattialla, mutta minkäs teet kun on pentuja ja niiden emää innoissaan meitä vastassa. Poikanen pentuaitaukseen ja koiranpennut ulkopuolelle. Niin saimme katsottua pennut läpi ja pääsimme syömään ja yöpuulle hotelliin. Päivä, jonka päättymistä olin jo niin odottanut. Unta ei tarvinnut odotella.

Pentuaitaus oli puhtaampi, kuin ympyröivä lattia, joten poikanen sinne.

Priimaa tavaraa. Nämä pennut me otetaan mukaan ja katsotaan mitä niistä seuraa.

Saksassa mäyräkoiraseikkailuilla

Kirjoitan tätä lentokoneessa matkalla Saksaan. Poikanen nukkuu tottuneesti sylissä ja korkeutta on joitain kilometrejä. Yhden sormen taktiikalla iPadilla hoituu tämäkin.

Koiria tulee tätä nykyä kaikista mahdollisista maailmankolkista Suomeen. Lähteekin vähintään yhtä moneen. Kulkeminen lentokoneella koirien kanssa ei enää ole mikään ihmeellinen juttu, mutta vaatii tietotaitoa etsiä tietoa ja varsinkin toimintakykyä, kun se tieto ei pidä paikkaansa ja/tai on väärää ja/tai on muuttunut.

Tällä matkalla ei vielä ole tapahtunut mitään mutkia, mutta olenkin vasta menomatkalla. Itse lentoihin aina on mahdollista tulla kömmähdyksiä, mutta voi niitä tulla myös kommunikaatiossa. Viime kerralla, kun hain tältä samaiselta kasvattajanaiselta koiraa, oli pienenpieni väärinymmärrys.

Tämä edellinen retki alkoi siitä, kun sain mahdollisuuden ostaa takaisin kasvattini, joka oli lähtemässä kolmanteen kotiinsa eli kasvattajatermein “kiertoon”. Lupasin, että kun saan tämän kaksivuotiaan (tuloksettoman, mutta terveystarkastetun) mäyräkoiran takaisin, ostan tälle koiran silloin omistaneelle harrastajakasvattajalle kunnon käyttölinjaisen uroksen Saksasta tilalle. Muutaman kuukauden päästä olin matkalla. Perille päästyäni pihalla kirmasi iloisia ja mukavan oloisia pentuja. Kasvattajanainen ehdotti, että lähdettäisiin syömään heti aluksi. Meistä se oli hyvä idea, mutta pyysin nähdä urokset ennen lähtöä. Pihalla kun kirmasi kolme narttua.

Tämä kuusissa kymmenissä oleva kasvattaja vastasi englanniksi: “What is male? What is female?” Sitten kun näitä sanoja selvennettiin, kävi ilmi, että urokset oli myyty ja minulla oli kolmesta nartusta valita, kasvattaja sanoi: “Say next time to me booooy!”.

Nyt pitäisi olla odottamassa kak-si (zwei) nart-tua (girl). Pas-sien ja ra-biek-sen ja ma-to-lääk-keen kanssa. We will see... Ensin pitää myös löytää paikan päälle S-bahn:lla, jonka epäilen olevan jonkinlainen juna.

Olen varustautunut omien ja lapsen 24 tunnin varusteilla sekä koirien lentokassilla. Kassissa on jo valmiina pari sanomalehteä pohjalla ja karva-alusta sen päällä. Lisäksi kassissa on talouspaperia ja pari hedelmäpussia niitä varten, jos pitää siivota jotain vuotovahinkoja. Myös kaksi nylonremmiä on mukana, vaikka pennut tuskin osaavat niissä kulkeakaan. Uskon, että remmissä ne pysyvät kuitenkin näköpiirissä, jos pitää ottaa ne kassista sotkujen siivouksen ajaksi. Minua ei tippaakaan haittaa se, jos ne hetken rimpuilevat remmeissä jos putsaan kassia. Se puolestaan haittaa paljon enemmän, jos kaksi mustaa pistettä katoaa auringon laskuun.

Olisin heittänyt “keikan” yhden päivän aikana vierailleen vain lentoasemalla muutaman tunnin, mutta nyt matkaa mutkistaa pieni poikaseni, 8 kk, joka on imeväisenä otettava mukaan. Hänelle olisi 04 lähtö kotoa ja 02 paluu ollut turhan rankkaa. Suorilla lennoilla ei olisi muuten Frankfurtissa käynyt suurinpiirtein saman päivän aikana. Ja vauvan tai varsinkaan pentujen kanssa en lähde sukkuloimaan Arlandaan tai Kastrupin kentille. Lapsia ja eläimiä saa vähän säästää ylimääräiseltä paikallaanolon tuskalta. Vähemmän tuskaa silloin itsellekin.

Nyt yövymme yhden yön perillä ja aamulla teemme paluukuvion - toivottavasti tismalleen saman kuvion mukaan.

Tämä koira oli edellisen vaihtokaupan tulos. Sain oman kasvattini Simon kotiin.

Pajua kaupunkilaispupuille

Törmäsin Espoon Iso Omenan Faunattaressa mielenkiintoiseen myyntiartikkeliin. Pajunoksiin. Ja vielä kuiviin pajunoksiin.

Kanit ja pikkujyrsijät kyllä rakastavat nakertaa oksia, mutta enemmän omat kanit ainakin rakastavat tuoretta kuorta. Kuiviin oksiin ne eivät koske.

On tosi ymmärrettävää, että miljoonakaupungeissa tai Suomessa pääkaupungin kupeessa ei kaikilla ole omaa takapihaa tai metsää, jossa tätä vitsausta nimeltä paju kasvaa. Mutta eikö Espoossa ole piennarta, josta tuoreen oksan voisi kaneille napsasta? Ilmaiseksi. Se ei voi olla rikollista tuhota rikkakasvia.

22 €:n kilohinnalla tämä innovaatio, jos mikä nostaa Suomen metsäteollisuuden tukkipuusta pajunoksavetoiseksi. Paperikoneiden sammuttua työntekijät tuottavamman metsätuotteen kimppuun oksasaksien kera. Jos siis kauppa käy. Epäilen kyllä sitä, tai ainakin ihmettelen ääneen.

Tallilaatikossa varaeväät

Tallilaatikon ylälokerossa on kaikkea pikkutavaraa, kypärä, erilaisia harja- ja ötökkäaineita ja muuta hyödyllistä. Siellä on poikaselle myös ruokapurkki ja lusikka hätätilanteita varten.

Niin monet kerrat olen hätäisesti korjannut tavarat talteen ja lähtenyt syöttämään poikasta kotiin 200 metrin päähän. Nyt saan kitinää vaimennettua pienen pilttipurkin verran, jotta ehditään kotiin sitten rauhallista vauhtia eikä tarvitse juosta.

Joulukuusi hiiteen oksa kerrallaan

Martta, maailman ahneen kani, on syönyt meidän joulukuusta jo pari viikkoa.

Pistin tällä kertaa joulukuusen kylmälle verannalle, ettei poikaseni keksi kiivetä sen latvaan. Niinpä kuusi on edelleen tuore siellä pakkasasteissa. Parin päivän välein taitan siitä kolme oksaa paksun kanini iloksi.

Koiranpentuja sinne ja tänne

Viime viikolla yritettiin lähettää yhtä mäyräkoiraa Englantiin, ja tällä viikolla yritän tuoda paria mäyräkoiraa Saksasta Suomeen. 

Yritys on hyvä kymmenen, mutta toivottavasti kaikki aikeet toteutuvat jollain aikataululla. Miksi niin yritys. Siksi, että ei koskaan voi tietää, mitä eteen tulee. Yleensä Suomen pää on se ongelma, mutta UK on kyllä hyvä kakkonen. Norja varmaan kolmonen, mitä omiin kokemuksiin tulee.

Espanja voisi olla ihan ykkönen asenteessa, tullimiehet vain nikkailivat silmää kun yritimme näyttää koirien passeja ja rokotuksia. Joskin Espanjaan piti aikanaan täyttää jotain papereita, jossa lupaa viedä koiran myös mukanaan pois, eikä myydä sitä. Tai ajattelivatkohan viranomaiset, että joku laskisi lemmikkinsä kaduille muiden joukkoon.

Valitettavasti koiravirta kulkee toisinpäin. Espanjasta tuntuu Suomeen tulevan lumilomille monta kulkukoiraa. Mahtaa olla lottovoittajan olo niilläkin koirilla päästä Suomeen ulkoilemaan remmissä -30 asteen pakkasessa.

Viime perjantaina Englantiin lähtö tyssäsi väärään Rabies-rokote merkkiin. Kirjoitan tästä vienti- ja tuontiaiheesta paremmin keskiviikkona lentokoneessa. Lentelemisiin!

Värikkäitä valojuovia pimeydessä

Tallille kääntyi auto, jossa ajattelin ensin olevan sisällä jouluvalot. Eipäs ollutkaan. Olikin pari vauhdikasta dobermannia.

Nämä on hauskat koiran valopannat. On kyllä pantojen kantajatkin hyvin hupaisia koiria. Punainen ja sininen valo seuraavat toisiaan koirien kiitäessä pitkin tallitietä. Valojuova pomppii laukan tahtiin ja välillä törmäilee toisiinsa.

Tallilla viipottaa illan pimeydessä kaksi Anniinan dobermannia sillä välillä, kun hän on sisällä laittamassa hevosta kuntoon. Tallikaveri Anniinan koirat saavat näin hyötyliikuntaa pihalla etsiessään hiiriä. Välillä ulkopuolelta kuuluu tuhinaa ja nuuskutusta, kun kivijalan vieressä dobermannit tonkivat lumipenkkoja.

Tämä on ennenkaikkea reilua ja ystävällistä kaikille hiippailijoille, ettei ihan huomaamatta dobermanni läähätä vieressä. Ehtii edes valoihin vähän reagoida ennen kuin tulee iloinen suojelukoulutettu kaveri viereen 40 km tunnissa kysymään, että milläs asioilla muuten liikut. Saa olla vikkelät jalat, josko aikoo pinkaista valoakin nopeammin pois alueelta.

Sukupuoliroolien mukaan poikakoiralla on tietysti sininen valo ja tyttökoiralla punainen. Pantojen valo sammuu, kun pannat ripustetaan tietty kohta ylöspäin. Ja syttyvät, kun pannat otetaan taas käyttöön ja ovat liikkeessä koiran kaulassa vaakasuunnassa.

Autossa on jotain valoisaa sisällä odottamassa ovien avautumista.

Tarkkaavainen dobermanni ja iloinen valopanta.

Kaikkeen pystyvä paalinaru

Jokainen, joka on ollut tallissa töissä tai viihtynyt siellä suurimman osan vapaa-aikaa tai lapsuutta tietää, millä kaiken voi korjata. Paalinaru on tallinaisten jeesusteippi, mikä korjaa kaiken, mitä ei osaa mitenkään muuten korjata.

Hevosnaiset ovat yleensä aika toimeliaita. Monetkaan eivät ehkä osaa nikkaroida tai rempata, mutta se ei estä silti tekemästä asioille jotain. Aina sitä jonkun keinon keksii, kun on hevoset tallissa ja aidat rikki. Aidat voi korjata paalinarulla niin, että laudan sitoo tolppaan. Pysyy hetken tai pari vuotta, kun siihen tottuu. Sähkölankaa voi korvata pätkän paalinarulla, jos se rikkoontuu. Hevoset pysyy hetken tai ei...,

Loimen puuttuvan häntäremmin voi korvata paalinarulla tai köyttää puuttuvasta soljen lenkistä remmit toisiinsa. Kaikki säkit voi sulkea paalinarulla. Siitä voi punoa letittämällä vaikka riimunnarun (olen nähnyt). Puuttuvan vyön voi korvata paalinarulla. Kerran talutin karanneen koiran takaisin tallilta kotiin paalinarulla.

Kaikkeen ripustettavaan paalinaru on oiva apu. Suolakivet, ämpärit, sakset, työkalut ja moni muu tavara riippuu paremmin paalinarulenkistä. Myös kaikki se, mitä ei ole tarkoitettu riippuvaksi, riippuu  hyvin paalinarun avulla.

Joskus kun maailma on siirtynyt täysin esikuivattuun tai säilöheinään (mikä kierretään niille isoille dinosauruksen munille = valkoiset muovipaalit), pitää tämä maatalouden monitoimiväline ehdottomasti löytyä museosta. Niin paljon historiaa sen avulla on tehty. Mitään ei ole jäänyt tekemättä – mutta ehkä puolitiehen – jos lähettyvillä on vaan ollut paalinarua!

Odessan karsinasta löytyi suolakiven jämät. Ne oli liian isoja heitettäväksi kokonaan pois.
Paalinarua!

Tällaiset kauniit värikkäät paketit sain aikaiseksi roikkumaan kaltereihin. Oikea luovuuden kukkanen!

Tämä punontanäyte löytyy yhdestä karsinasta. Paalinarulla on joku suojannut hevosten
hampailta tai kavioilta vesiputken joka tulee juoma-astiaan. Kuin korealainen sermi – mutta paalinarusta.

Hurmurinripset koiralla

En ole tällaisia ripsiä ennen nähnyt. Nämä hurmaa kyllä kenet vain!

Kyseessä on karkeakarvainen kääpiömäyräkoira, joka lähtee huomenna sinivalkein siivin kohti Englantia.

Tarkemmin koiran vientiprosessista myöhemmin.

Liikkuva kypäräteline

Käytin edellispäivänä hieman huteraa kypärätelinettä tallissa sillä aikaa, kun laitoin hevosta kuntoon. Rattaissa on turvavyö, mutta kypärä ei varmaan koskaan ole turha apuväline. Ainakaan näin pienille toheloille.

Turvallista tallissa oloa.

Nettikirpputoreilta hevostavaraa riimusta traileriin

Meidän tallissa on nettikirppisbuumi. Facebookin palstoja tulee selattua välillä ilman mitään tarvetta. Silkkaa hulluutta, kun meillä kenelläkään ei ole edes omaa hevosta! Meillä kaikilla kolmella on käytössä ratsut, mutta kukaan meistä ei omista niitä. Loimea, satulaa ja kaikenlaista muuta tarviketta sen sijaan on tonnikaupalla. Painossa.

Mitä halvempi tai parempi ostos, sitä suurempi tyydytys ja hurmio. Anniinan kanssa vertaillaan ostoksiamme ja kehuskellaan hyvillä kaupoilla itseämme ja toisiamme. Varsinkin loimia on hankittu netin runsaudensarvesta nyt kuluvana talvena monia kappaleita. Loimihintatuntuma alkaa olla jo hyvä. 

Huuto.netistä, Facebookista, Hevostalli.netistä, torilta ja monista muista sivuista löytyy vaikka mitä huokealla hinnalla. Ja kusti polkee, kun jotain kivaa löytyy. Riimua, nahkasaapasta, kuolaimia ja satulahuopia useitakin värejä. Hevosharrastus on kallista tai sietämättömän kallista – riippuen mausta. Järkevillä ostoksilla pääsee kohtuuhintaan, kun seuraa käytettyjen tavaroiden markkinoita.

Viime viikolla tuli postissa ennen joulua Odessalle ostamani ihottumaloimi. Toimitus vähän viivästyi, kun juuri ennen joulua postissa oli joka päivä kohtuuttomat jonot. Lohduttelin myyjää, että ei ole kiirettä postittaa, sillä meillä ei ole vielä ötököitäkään.

Pari päivää sitten tehtiin taas loimikauppaa Prisman parkkipaikalla. Tästäkin kaupasta olen erityisen onnellinen ja ylpeä. Neljällä kympillä on Odessalla nyt juuri minun makuuni sopiva ruskea villaloimi. Se istuu kuin sukka päähän pankkiryöstäjälle.

Eilen löysin ihanan hevostrailerin. Se on juuri mun tyylinen, värinen ja olisi niin kiva – kaiken muun perusteella, paitsi että puuttuu auto, joka jaksaisi vetää sitä. Tai että olisi edes koukkua autossa. Traileri oli tonnin painavampi, kuin normaali trailerit, mutta pari tonnia halvempi kuin muut käytetyt. Valmentajani lupasi ystävällisenä myydä maasturinsa 14 000 eurolla, jotta voisin vetää sitä. Nyt taidan laittaa netin kiinni, ettei tule säästäminen kalliiksi.

Vaaleanpunainen harjakoira

Ystävälläni on tällainen ihana "vaaleanpunainen" kiinanharjakoira. Iloinen huiskuttaja mäyräkoirien joukossa.

Moi! Olen suloinen huisku, mutta ihan oikea koira.

Karvojen sijasta mulla on punainen villapaita.

Helkkarin rotat!

Rotta on iljettävä eläin. Ällöttävin ehkä kaikista, jos on villiversio. Mutta tiedättekö, mikä on villirotan iljettävin muoto? Littana rotta keskellä tietä keskellä meidän porttia!!

Hyi yök!!!!

Tämä on kuva, mistä ei saa silmiä irti. Kuvittele, tämä oli jäänyt auton alle juuri meidän portin kohdalla. Olen toki iloinen, että tämä on pois päiviltä, mutta olisin sallinut tämän heittävän henkensä esimerkiksi 50 metriä mihin suuntaan tahansa tietä. Onneksi huomasin sen vaunuja työntäessäni enkä astunut sen päälle. Olisin ehkä joutunut polttamaan kenkäni muuten.

Jos tämä on joku muu, kuin rotta, suonen anteeksi rottien ystäville. En jäänyt tonkimaan. Oli tarpeeksi sairasta pysähtyä valokuvaamaan jo tätä.

Kaupanpäälliset ja muut härpäkkeet koirankaupassa

Suomesta on tulossa Amerikkaakin amerikkalaisempi monessa asiassa. Koirankaupassa sen jo myöskin huomaa.

Soma pallero, vasta elämän ensi hetkiä viettämässä. Tulevaisuus on suuri kysymysmerkki.

Elävän eläimen kauppaan sovelletaan ihan samoja lakeja, kuin esimerkiksi televisioon, kuten ole aiemminkin kirjoittanut. Tai vaikka autoon. Autoon voi saada talvirengaspaketin tai uudet stereot kaupan päälle. Tai kilometritakuun johonkin erikois-erikois-vaihtoautoon, siis käytettyynkin.

Kumpa olisivat terveitä. Sitä kasvattaja toivoo.

Jos ostatte koiranpennun, valitsetteko te sen sillä perusteella, onko kasvattaja hyviä koiria, kasvattanut ehkä enemmänkin kuin yhden pentueen ja osaa täten neuvoa sinua perävalojen sammumisen jälkeenkin? Ehkä toivot, että vanhemmat on hyvin terveiksi todetut tutkimuksissa? Koirilla on rekisteripaperit tai joku todiste, että ovat sitä, mitä myydään?

Niinhän sitä luulisi. Kun vastailee puhelimeen koiranpentuja pentulaatikossa, epäilen itseäni autokaupan omistajaksi. Aina en tiedä kysytäänkö oikeasti elävää eläintä vaiko jotain tuotteistettua tavaraa, statussymbolia, pehmonallea tai vauvaa. Fiatia, Ferraria, tai Fordia.

Kaikenlaisia autokauppiaita alalla todella onkin. Metsästysmäyräkoiria myydään ajotakuulla ja kaikilla muilla takuilla. Jos koira ei aja siihen ja siihen ikään mennessä, saa uuden pennun tai rahat takaisin. Jostain kuulin hyvän esimerkin siitä, mitä yhteistä yleneväisyyksiä yleensä löytyy (kanakoirien) käyttövalioiden omistajissa. He ovat omistaneet aiemminkin käyttövalion tai ovat VR:llä töissä.

What? Joko osaavat kouluttaa tämän vaativan osaamisen koiralleen tai heillä on rukasti aikaa työnsä puolesta. Minä uskon myös tähän. Se on omistajasta kiinni, mistä koirasta tulee käyttövalio. Ensimmäinen edellytys nimittäin on, että koira viedään kokeeseen. En tiedä yhtään koiraa, joka täyttäisi koeilmoittautumisen itse ja hakkiutuisi paikan päälle omin voimin.

Yksikään mäyräkoira ei aja metriä eikä minuuttiakaan peuraa olohuoneen nurkassa. Eikä käyttökokeiden ykköstuloksia tuoda koiratarhaalle. Metsään on mentävä. Isäntä edellä ja koira perässä. Ja siellä olisi tovi viihdyttäväkin, jotta koira oppii sen taidon. Sitä ei ole siihen kasvattajan luona ohjelmoitu valmiiksi.

Terveydestäkin on tullut kauppatavaraa. Saat osan hinnasta takaisin, kun käyt terveystutkimuksissa. Se on tietysti kannustavaa toimintaa, ja auttaa pitkällä aikajänteellä rotua, kun kotikoiristakin tiedetään terveystuloksia. Yleensähän vain jalostuskoirat ja niiksi aiotut on tutkittuja. Siksi sekarotuiset onkin niin terveitä – ja muualla Euroopassa kasvatetut – siellä ei tutkita, niin ei ole sairaitakaan.

Emän hyvä luonne ja huoma ei riitä. Nyt kysytään kaupanpäällisiä, takuita ja kauppasumman palautuksia.

Kerran minulta kysyttiin, että miksi minun pennut on 50 euroa kalliimmat, kuin toisen kasvattajan. En tiennyt millaisesta pentueesta on kysymys, mutta esitin vastakysymyksen. Onko sen halvemman pentueen vanhemmat esimerkiksi selkäkuvattu? Vastaus oli, että ei. Kysyin puhelimen toisessa päässä olevalta, että tietääkö hän, paljonko selkäleikkaus maksaa, jos mäyräkoira tai muu koira halvaantuu? Eipä hän tiennyt, että se maksaa 2 000 euroa. Mikään tutkimus ei ole tae mistään, mutta ainakin ostaja tietää silloin terveyden osalta, millaisista vanhemmista on itselleen koiraa ostamassa. Ja ostaja velvoitetaan Kennelliiton kauppasopimuksessa ottamaan selvää ja tutustumaan kaupan kohteeseen, eli mitä ostaa.

Viimeisen parin vuoden aikana olen kuullut kysymyksen pentupaketista. Kuuluukohan sellainen koiran hintaan? No joo, eri ruokafirmat sponsoroivat kasvattajille pentupaketteja, joissa on tosin enää laman vaikutuksesta vain ruokapussi, muovinen viilipurkkia vastaava mitta ja esite. Ennen ruoka oli pakattu ehkä kylmälaukkuun – jotka olivat tosi haluttuja monelle ei-koiraihmis-kaverilleni. Tai paketissa saattoi olla huonolaatuinen talutin ja joku lelu. Mitätöntä Kiinan rihkamaa joka tapauksessa kaikki. Rahassa mitattuna noin euron arvoisia ruokaa lukuunottamatta.

Mitä, että? Ai pentupaketti? Mitä, jos pennulla kuitenkin olisi vaikka neljä jalkaa ja yksi pää sekä kaksi näkevää silmää? Näin en ole vastannut, mutta ajatellut. Kun näkee valtavasti vaivaa astutuksen eteen ajamalla vuorokauden pohjoisiin, asumalla astutusreissulla hotellissa, valvomalla muutaman yön synnytyksen ja vastasyntyneiden pentujen kanssa, hoitamalla niitä muun työn ja kodin ohella 2 kuukautta, sitä toivoo kaikkea hyvää pennuille. Ei mieti pentupaketin kattavuutta... Se on kyllä totuus ainakin minun kohdalla, vaikka lelun ja joskus palan peittoa pennut saavatkin. Aina on kädet ristissä, että ei tule sairauksia tai mitään muuta vakavaa. Että koira olisi sellainen, mitä perhe toivoo ja olisi iloinen siitä.

Voin kuvitella, että tällaisia pentupaketteja mainostaa kotisivuillaan ensimmäistä pentuetta tekevät kasvattajat. Se on hienoa. Ja ostajilla on varmasti kivaa. Se ei ole ollenkaan huono juttu. Tottakai saa antaa vaikka purjeveneen koiran kylkiäisenä, jos tykkää. Silloin se ei ole kivaa, kun tuo oheistoiminta vie vaan huomion pois siitä, mitä ollaan myymässä. Koiraa, joka voi aiheuttaa uudelle omistajalleen seitsentuhatkertaisesti pentupaketin hinnan verran eläinlääkärikuluja, jos huonosti natsaa. Tai kasvattaja ei ole lukenut kotiläksyjään ja tehnyt perustyötä kunnolla. Että pistetäänkö pakettiin ja tästä kaupan päälle vähän kylkiäistä?

Suu auki!

Ratsastaessa tuli taas monta ajatusta mieleen kommunikoinnista. Sekä hevosten, koirien, että ihmisten välisestä.

Hevosella korvat ovat kuulemisen lisäksi myös viestintäväline.

Eläimissä ja ihmisissä on samankaltaisia piirteitä kommunikoinnin suhteen, mutta myös monta aivan täysin erilaista. Eläimet näyttävät korvillaan, kehollaan ja ilmeillään varoituksen, jos ovat vihaisia. Ne myös höristävät korviaan, heiluttavat häntäänsä ja koko kroppaansa iloissaan. Murisevat ja näyttävät hampaita todella vihatessaan tai pelätessään. Ja puolustautuvat puremalla, potkimalla tai hajurauhasia tyhjentämällä vaaran uhatessa.

Ihmisellä on alkeellinen kehon kieli ja sen jälkeen sanat sekä kirjaimet. Ihminen voi puhua toista ja tarkoittaa toista. Ihminen osaa valehdella, kieroilla, juonia, huijata, vältellä, manipuloida, jättää sanomatta ja keksiä omia juttujaan. Ihminen voi olla rehellinen ja avoin, mutta mistä tiedät milloin toinen ihminen on sinulle rehellinen ja milloin ei?

Tämä on asia, jota kaipaan ja arvostan eläimissä. Kun osaat lukea eläintä, ei tule yllätyksiä. Ne ovat suoria ja saat sitä mitä ansaitset. Jos olet kova ja vaativa eläimelle, se ehkä taistelee sinua vastaan. Jos reilu ja oikeudenmukainen, eläin tuskin pettää sinua tahallaan.

En pidä ihmisistä, jotka eivät ole aitoja. Jotka pelaavat pelejä, toimivat kieroilemalla ja manipuloimalla lähipiiriään. Jotka eivät kykene viestimään haluamaansa pienillä tai isoilla kirjaimilla.

On käsittämätöntä, miten jatkuvasti huomaan valtaisien riitojen syntyvän ihmisten välille siitä, että he eivät PUHU. Sama pätee myös parisuhteisiin. Jos sinä ajattelet jotain, älä turhaan luule, että kumppanisi tai ystäväsi ajattelee juuri samalla tyylillä. Älä luule, että ajattelette samoja asioita tai että edes näette asioita samalla tavalla, vaikka seisoisitte samassa tilanteessa.

Usein tuntuu, että monet ihmiset puhuvat täysin eri kieliä, koska ajatukset ovat niin eri tasoilla. Kaikilla on erilainen kokemuspohja ja erilainen sivistys. Siihen kun yhdistyy vielä se, että joku erehtyy "luulemaan", "ajattelemaan", "kuvittelemaan" tai "miettimään" jotain toisen puolesta. Soppa on valmis. Siitä seuraa riita ja pian kokonainen sota, jos huonosti käy.

Yhtenä ratsastuskertana tässä lähiaikoina kehuin Odessaa ääneen, kun ratsastin. Se kuunteli minua ja jatkoi erittäin kevyenä ravaamista. Huomasin, miten kehu vaikutti siihen heti positiivisesti. Tietysti. Miten se voikaan tietää, mitä haluan, jos en kerro tai näytä sille, milloin olen tyytyväinen. Voin toki olettaa, että jos olen hiljaa sen selässä, enkä vaadi aktiivisesti käsillä, jaloilla tai painolla jotain, se itse tajuaa pitää sitä palkkiona. Jos kiitän sitä ääneen, se ainakin varmemmin tietää tehneensä oikein ja oppiminen tapahtuu nopeammin.

Voihan ihmisten kanssakin olettaa, toivoa ja lähettää telepaattisia sanomia. Paremmin tulee ymmärretyksi, jos kuitenkin kertoo oman asiansa ja tunteensa ääneen. Ei kannata esimerkiksi tiuskia lapselle "lopeta heti juokseminen ja tule minun viereeni" kun hän juoksee jäällä. Mitä jos hänelle sanoo tunteensa sanoman mukana? "Pelkään että kaadut, kun juokset noin lujaa siinä liukkaalla."

Aikuisten kesken varsinkin on hyvin monimutkaisia ajatusketjuja ja fantasioita, mitä luullaan toisten ymmärtävän ilman, että sanotaan ajatuksia ääneen. Suurin osa väärinymmärryksistä, riidoista ja loukkaantumisista johtuu ihmisten välisestä viestinnästä ja etenkin sen ja sanojen puutteesta.

Suu auki, jos haluat tulla kuulluksi. Suu auki, jos haluat ilmaista itseäsi. Suu auki, jos toivot itsellesi huomiota. Suu auki, jos ajattelet viestiä jostain asiasta. Suu auki, kun haluat tuottaa läheisellesi iloa. Vain niin saat asiasi vietyä perille, kun meillä ihmsillä korvat eivät näytä mielentilaa tai ole karvaa jota nostaa niskasta pystyyn.

Ähkyhevosen ruokatehtävä

Ähky on pitkään vielä mielessä, kun sen on hevosen kanssa kokenut. 

Viikon takaisesta ähkystä on hyvin selvitty. Monella asialla vielä varmistetaan se, että sitä ei tulisi uudelleen.

Juotan Odessaa aina haalealla vedellä, kun käyn tallissa. Niin saan helpommin vettä menemään suusta alas. Kylmä vesi ei muutenkaan ole hyvää suurina määrinä. Jos vesi ei meinaa yhtään kulua, laitan vähän vehnälesettä veteen. Omenamehuakin kokeilin veden joukkoon, mutta se vinkki ei Odessalla toiminut.

Juominen, kävelytys ja usein pieninä annoksina tarjoiltu heinä on jatkohoito, jota ähkyhevoselle annetaan. Lanta pitää saada kulkemaan ja tulemaan ulos ilman mitään mutkia ja kaasuuntumisia.

Niinpä vein ulos preeriaponille heinätukkojonon, jotta se ei saisi syötyä kaikkea kerralla ja tulisi liikuttua myös tarhassa ollessa.

Ahne joutuu hakemaan heiniänsä pitkin tarhaa.

Maneesi on kuin suuri hiekkalaatikko

Talvella on liukasta kylmää ja maa kovaa. Onhan se nyt aika inhottavaa lapsille ja myös koirille. Mutta tilanteeseen on ratkaisu. MANEESI!

Hevosten esteillä voi koiratkin harjoitella. Edestakaisin vaan poing poing...

En ole aiemmin tajunnutkaan, miten hyvä keksintö maneesi on. Ei pelkästään ratsastajien kannalta, vaan myös koiranomistajien ja lasten vanhempien kannalta. Siellä voi turvallisesti ilman liukastumisen pelkoa juoksuttaa koiran tai lapset väsyksiin. Tai potkia ja heittää palloa ja hyppiä esteitä.

Me kävimme treenaamassa kasvatiani näyttelyitä varten maneesilla ja samalla perheen lapset hypyttivät terrieriäni ympäri pientä esterataa. Siinä oli sekä koirat, että lapset kieli hiekkaan asti venyneinä alle tunnin visiitillä.

Ja vetoapua lapsityövoimana. Koirat viivana perässä.

Päivisin on moni maneesi tyhjillään. Silloin niitä voisi hyvin vuokrata vaikka päiväkodin, koululaisten tai koiraharrastajienkin käyttöön. Ja pienissä kylissä, missä ei ole mahdollisuutta rakentaa sekä jalkapallohallia, jäähallia, jalkapallohallia, maneesia, agilityhallia ja yleistä markkinapaikkaa, se riittäisi, että tehdään yksi iso halli, jota voi käyttää yksi sun toinen ryhmä.

Itseasiassa Ruotsissa, missä moni asia on sekä ihmisille, että eläimille paremmin on sääntö, että jokaista jäähallia kohti pitää löytyä myös maneesi. Miksi?

Siksi, että jääkiekko on yleensäkin poikien laji. Ratsastus on tyttöjen laji. Jäähallit on kuntien ja kaupunkien rakennuttamia, ylläpitämiä, huoltamia ja vuokraamia. Eli yhteiskunta huolehtii näiden hallien rakennuttamisesta ja investoinneista. Sekä työvoiman palkkakuluista.

Oletko miettinyt koskaan, että kaikki maneesit sekä agilityhallit on joko yksityisten yrittäjien, perheiden tai ratsastus/agukutyseurojen – usein lainarahalla – rakentamia. Niitä myös ylläpidetään yksityisellä rahalla, josta maksut kerätään sen todellisten yritystalouden muodostamien kulujen mukaan. Siihen on laskettu pankin korot, kokoajan nousevat arvonlisäverot, yrittäjäriskin kattaminen, yrittäjä- tai hänen palkkaamansa työntekijävetoisesti toimiva huolto jne.

Kustannukset on mm. maneesin lanauksessa on silloin paljon kovemmat, kuin kunnallisen (ehkä työllistetyn) työntekijän tekemässä luistelujään huoltotyössä. Ja siksipä ratsastus on elitistinen laji, jota voi harrastaa vain ne, kenellä on siihen varaa. Suomessa siis. Tässä tasa-arvo ei toteudu suosittujen tyttöjen ja poikien urheilulajien kesken.

Moniko poika harrastaisi jääkiekkoa tai jalkapalloa, jos hallit ja urheilupaikat olisi varakkaiden pelaajien vanhempien rakentamisen varassa ja valmentajat olisi yrittäjiä, jotka tienaavat opetuksella leipänsä?

Haastankin jokaisen kunnanvaltuutetun ottamaan kunnallisen ratsastushallihankkeen puheeksi, kun seuraavaksi kunnan budjettiin määritellään rahoja urheilupaikkojen hoitoon, kunnostukseen ja rakentamiseen. Olisiko seuraava investointi jotain tytöille?

Suunnitelmissa kanakoppi

Kanat on nyt in! Kesäkanoja on nyt "joka toisella".

Itse olen ihastunut kanoihin vasten aikaisempaa luuloani. Poikasen isällä on ollut kanoja ja hän on jotenkin viehättynyt niistä. En ennen ymmärtänyt sitä kovin hyvin, mutta nyt olen löytänyt kanan sisältäni ja haluan niitä kesäksi.

En ole päässyt vielä sen konkreettisemmalle asteelle, kuin että olen kuvannut viime kesänä näitä kana-aitauksia Tuorlan majatalossa Kaarinassa. Näissä jotenkin yhdistyy riippuvan pihlajan kanssa pergola ja kanatarha. Toisessa päädyssä asui kanoja ja toisessa kaneja.

Vihreäksi maalattu puu teki aitauksesta jotenkin luontoon sulautuvan.

Onnellinen kana kurkkii aitauksestaan ja odotti herkkuja.

Takapihalla on panssariverkosta olevia koiratarhan elementtejä, joita voisin hyvin jatkokäyttää kana-kani-aitauksessa. Itse asiassa tarkoitus oli saada tuo aitaus valmiiksi jo syksyn aikana, jotta saisin hakea jostain kanoja jo heti kun ilmat sallivat.

Luotan siihen, että itse kanojen hankinta ei ole se ongelma. Pikemminkin se, että niitä ei ole täällä tontilla enää syksyllä. Meillä ei ole navettaa tms. ja siksi niistä on luovuttava syksyllä. Pelkään itseäni, että en maltakaan luopua niistä ja homma muuttuu minulle tuskaiseksi, kun kanat päätyvät jonkun ystäväni pataan viinin kaveriksi.

Minulla on itse tiedostettu suuri kiintymyssuhde kaikkiin eläimiin ja luopuminen on varsin vaikeaa. En halua missään nimessä olla viherpiipertäjä, joka ehdoin tahdoin haluaa pitää kanat hengissä jossain välttävässä asumuksessa tai tehdä jotain suuria ponnisteluja niiden talvisäilytykselle. Siksi kai en ole tähän päivään mennessä niitä saanutkaan meille.

Yhtä tuttua ja hänen kanojen talvisäilytys-sekamelskaa seuranneena, olen todennut järkevimmäksi olla nimeämättä niitä ja vain antaa jollekin kanlan munituskanalan kotkottajalle mukavan kesän, johon päättää taivalluksensa. Kaikkia kanoja ei voi "säästää" kiikkumassa navetan täytteenä jonkun eläintenkeräilijän pihassa. Siksi totuttelen ajatukseen, että jos kanoja otan, ne myös hävitän. Asiallisesti.

Tykkään kovasti kananmunista, mutta sekään ei ole niin välttämätöntä. Tunnen, että neljänkympin lähestyessä tämäkin elämänvaihe ja eläinlaji sopii minun tutustuttavakseni. Lampaathan olen jo kokenut kaksikymmentä vuotta sitten. Se on toinen terapeuttinen eläinlaji. Vähän kuin puutarhan hoito on jollekin, on lampaiden pitäminen hyvin rauhoittavaa. Moni niitä iltaisin laskee sängyssä, mutta onnellinen on se, joka saa niitä laskea pihassaan.

Päässäni pyörii jo kolmiulotteinen mallinnus hässäkästä, jossa on kanoja ja kaneja sulassa sovussa tai sitten ainakin seinänaapureina. Sinne Huvikumpuun saavat ehkä undulaatit muuttaa myös viettämään kesäpäiviä, jos saan tehtyä sen tarpeeksi tuulensuojaiseksi. Kanaverkkoa, koiratarhaelementtejä ja betoniharkkoja olisi jo. Enää tarvitaan vähän runkopuuta, valokatetta ja maalia. Ehkä vähän kulmarautaa tai reikänauhaa myös. Ja se Puuha-Pete, joka auttaa tämän rakennelman toteuttamisessa. Onneksi kesään on vielä aikaa, niin saan ainakin suunnitella ja harkita asiaa vielä tovin.

Ihanat kuvat by Thelwell

Meidän tallin vessan seinää koristaa ihana Thelwell's kangaskuva. Nämä kuvat tuntee varmasti kaikki hevosihmiset.

Löysin netistä nettisivut, joista paljastui kaamea tosiasia: näiden parasta ponielämää sekä monta muuta elämänmakuista elämää kuvaavien kuvien piirtäjä on kuollut jo 2004! Katso Thelwell's kotisivut.

Meille muutti venakko Darja

Kovinpa on ollut hevospainotteinen tämä blogini viime aikoina. Sinänsä hauskaa, sillä en omista yhtäkään hevosta henkilökohtaisesti.

Koiria talossa on kylläkin enemmän ja vähemmän vakituisesti tällä hetkellä – herranjestas 8 yksilöä! Niitä oli juuri vielä kohtuullisesti 5, mutta eipä olekaan enää. Kaksi etsii aktiivisesti uutta kotia, yksi pentu ja yksi keski-ikäinen paluumuuttaja.

Kasvattajalla tietysti tilanne aina elää pentujen ja uusien tuontien mukaan. On ollut aikoja, että kotonani oli 13 koiraa ja sitten kauan kauan sitten vain 2. Sellainen neljä olisi ideaali, jos en kasvattaisi vaan hiukan harrastelisin. Neljä menee nykyiseen autooni kevyesti, ja miksei viisikin. Se on itselle oikeastaan sellainen kynnysasia, että tarvittaessa koko ruokakunta mahtuu samaan autoon.

Vielä viime kesänä omistin auton, johon mahtui 11 koiraa, mutta nyt takaluukkuun mahtuu kaksi boxia ja lastenvaunut. Takapenkille mahtuu tavaraa tai pari boxia. Eli sopu sijaa antaa ja tilanne elää.

Darja on erittäin persoonallinen koira, kuten siskopuolensa Andikin.

Viimeisin tulokas on rodultaan tuttu pitkäkarvainen mäyräkoira. Se tuli tällä kertaa Venäjältä, josta olen aiemmin tuonut myös yhden koiran ja astuttanut siellä kerran. Olen myös myynyt yhden koiran Venäjälle ja sikäläiset ovat astuttaneet lainauroksillani muutamia kertoja koiriaan.

Tapasimme Helsingissä McDonaldsissa.

Darja oli tullessaan 4 kuukautta vanha, eli aavistuksen luovutusikää vanhempi, ihan käytännön maahantuontisäännöksistä. Se saapui bussilla Pietarista Kampin bussiterminaaliin ja siellä tapasimme ennestään tutun kasvattajan kanssa. Miten kätevää! 

Yhtään kätevää ei ollut se, että meillä ei ollut yhteistä kieltä. Joskaan ei se ole ennenkään yhteistyötä haitannut. Minulla oli iPad mukana ja sen kautta käytimme kääntäjää, joka käänsi kirjoittamani lauseet venäjäksi. Haluaisin kyllä kovasti opetella venäjän alkeita kirjaimista numeroihin ja muutamiin tavallisimpiin sanoihin.

Halusin tietysti heti nähdä pennun, joten kasvattaja otti kuljetuskassista pennun syliinsä ja asetteli sen kauniisti näyttelyasentoon McDonaldsin pöydälle! Kunniallisena suomalaisena, pälyilin jo ympärilleni, mutta onneksi siihen ei tainnut sunnuntai-aamuna kukaan henkilökunnasta reagoida. Hetken kömpelösti kommunikoituamme lähdin ajamaan kotiin väsynyt pikkupoika ja hämmentynyt mäyräkoiratyttö kyydissä.

Venäjä on tuleva suuri koiramaa. Jo nyt sikäläiset koirat kolkuttelevat omassa rodussani parhaimmistollaan ihan Euroopan kärkitasolla. Muutama Maailman Voittaja -titteli sinne on jo mennytkin. Nyt sieltä tuli pieni Darja-neiti meille. Molemmat Darjan vanhemmat on tosin ruotsalaisia, ja Darjassa venäläistä on vain syntymämaa ja rekisteröivä kennelliitto. Uusi pentu on puolisisko kasvattamilleni Andille, Kisulle ja Paavolle ruotsalaisen isänsä kautta.

Darjalle suomenkielen oppitunti alkoi kanssani välittömästi. Koirien kesken on paljon helpompaa ja niinpä hän sulahti kuin sukka laumaani. Daa daa ja harasoo.

Havuja, havuja!

Tässä katoaa parempiin suihin umpihangessa yksi pikkukuusi.

Vähän vanhempi sukupolvi muistaa Marjo Matikaisen hiihdon, jossa hän huutaa Havuja, havuja. Ja väitettiinpä siellä voimasanoja kuuluneen myös.

Meillä ei hevosten tarvitse päristää ärränpäitä, sillä hankeen tupsahti pari harvennettua kuusta "omasta joulukuusimetsästäni". Riittää kun hevoset alkaa pureskelemaan vinkiksi aidantolppia tai vaikkapa pureskelee yhden niistä katki. Nämä pian 10 täyttävät "varsat" ovat tottuneet olemaan laitumella kesät-talvet, niin joutilaana olo on niille tuntematon käsite. Jotain pitää saada syötäväksi ja kaluttavaksi.

Tienvarren harvennus tulee seuraavaksi tehtäväksi ja pajut saavat kyytiä. Pari vuotta sitten katkoimme vesakkoa samalla tavalla hevosille laitumelle. Äkkiähän oksat oli syöty ja ranka hautautui lumeen sitä tullessa lisää. Hangessa huostessaan yksi vähän rannetta ohuempi jäi Odessan jalkojen väliin ja katkesi lumen sisällä voimakkaasti. Odessalle tuli vaakasuoraan ruiskuttava haava polven sisäpuolelle etujalkaan.

Siitä selvittiin puristussiteellä, mutta ystäväni joka oli kylässä muistaa sen vieläkin. Tallin omistaja kun soitti minulle, että "tuutko katsomaan, kun Odessalla on haava jalassa". Kylälssä ollut ystäväni lähti mukaan talliin, kun luulimme, että kyseessä on joku pikkunaarmu. Verta pulppusi kaaressa ja
vauhtia tuli kinttuihin minun juostessa etsimässä kaikenlaisia ensiapuvälineistöjä.

Taas selvittiin säikähdyksellä. Koputan päätä eli puuta.

Lumiukkoja eteisessä

Rakastan lunta, koska silloin ei ole kuraa sisällä!

Tämän kuvan löysin kännykästäni ihan joulukuun puolivälistä. Siinä karkkarini mahaan ja jalkoihin on tullut jo kivoja lumipalleroita. Suurin kainalossa oli jo kananmunaa isompi. Näitä ei olisi kiva kanniskella pitkää matkaa mukana. Tämän vuoksi karvanlaadulla on iso merkitys karkeakarvaisissa mäyräkoirissa, jotka käyvät metsällä. Kova karva on yleensä sekä niukka, että likaa ja lunta hylkivä. Se ei ole pelkästään ulkomuototuomareiden toivoma ominaisuus.

Joskus käytännöllisyys ja kauneus yhdistyvät. Ja rotumääritelmillä on useimmiten jokin taka-ajatus siitä, millainen yksilö selviytyy alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan parhaiten.

Tämä koira metsästää oikeastaan vain maan alta ja siellä ei lunta ole, joten sen pehmeä karva kerää vain – pirusti hiekkaa ja mäyräkirppuja itseensä. Ush!

Katso millaisen pallon "äiti" otti susta pois! Rupikoira kiittää.

Onneksi olkoon kaikki hevoset!!!

Hevoset täyttävät vuosia aina vuodenvaihteessa. Kätevää!

Tämä turpa on nyt 25-vuotias!

Hevosista kerrotan iän kohdalla vain vuosiluku. Niiden tarkkoja syntymäpäiviä ei lasketa, vaan puhutaan, että "kääntyy kolmivuotiaaksi", tai "kääntyy viisivuotiaaksi".

Odessan tapauksessa se 2003 vuonna syntyneenä täytti juuri 10 vuotta! Se on syntynyt toukokuussa, joten oikeasti se on vasta 9 vuotta ja 4,5 kuukautta.

Paljon onnea kaikki hevoset!