Tänään oli kolmannen kouluratsastusurani toinen päivä.
Lasken ensimmäiseksi sen koko ajan, mitä ratsastin nuorena ennen kymmenen vuoden taukoa. Toinen tuleminen alkoi siitä, kun tauon katkaissut Odessa sai minut selkäänsä ja oppimaan asioita, joita itsekään en osannut ennen. Toinen hyvään vauhtiin ehtinyt ura katkesi hiipuen ollessani raskaana tai oikeastaan vasta sitten, kun syntynyt lapseni joutui sairaalaan 80 päiväksi.
Raskauden jälkeen kuntoni oli kuitenkin hyvä ja lihaksia riittämiin ison mahan kantamisen jälkeen. Pikkuvauva-aikana oli helppoa ratsastaa, kun vauva nukkui usein ja pysyi vaunuissa. Päästiin etenemään jo taas ihan kivasti eteenpäin.
Autossa ja sairaalassa neljännesvuoden ajan istuminen on lähes rampauttanut minut, mutta vielä jostain virtaa intoa väsymisen tuskan yli. On turhauttavaa "alkaa vääntämään koulua", kun tiedostaa, että jaksaminen loppuu juuri samaan hetkeen kuin alkuverryttely on suoritettu.
Tänään ryhdistäydyin toista kertaa hevosen selkään tällä viikolla. Pidin selän suorana, itseni "paketissa" antamatta Odessan vetää minua raaja kerrallaan epätasapainoon ja heiluvaksi. Pidin kädet ylhäällä, nostin Odessan pään ylös, jos se yritti valua pitkäksi kuin juna ja vatsan sekä selän tiukkana.
Tuo hevonen on oppinut vetämään minut etukumaraan tai muuten epätasapainoon. Olen tietysti kaikki sen metkut itse sille aikaansaanut taitamattomana alkuopetuksellani. Se tuntee minut vielä paremmin, kuin minä sen. Iskee kerta toisensa jälkeen tasapainoni ja kehonhallintani arinpiin kohtiin.
Niinpä tänään yksin ratsastaessani kertasin mielessäni kaikki mielikuvat valmennusyhteistyön alkuajoilta Mian kanssa. Ensin pysäytin Odessan ja tunnustelin että hevosta on allani yhtä paljon etupuolella ja takapuolella. Käynnissä en päästänyt Odessaa notkahtamaan etupainoiseksi vaan kannattamaan itse etuosansa. Tunnustelin allani olevaa "jumppapalloa" ja sitä, että olen täysin keskellä sitä. Sitten yritin ajaa yksipyöräisellä kaatumatta itse eteen tai taakse ja pitää hevosen suorana myös kulmissa.
Laukassa yritin muistaa pitää oman paikkani satulassa, en antaa hevosen vetää minua mukaansa vaan olla pystyssä ja pitää keskikehoa tiukkana. "Pääkin vielä ylös, äläkä aja aidasta läpi", muistutin itseäni. On sitä paljon ajateltavaa, kun hiekkaa vilisee silmissä katseen valuessa taas maahan ja hampaat pureutuu yhteen.
Sain kuitenkin muutaman kivan tunteen siitä, että selvisin tästä sessiosta ehkä viejänä, eikä vikisijänä. Odessa kuunteli muutaman hetken minua kivasti, joten ehkä tästä vielä nautintoa alkaa taas tulemaan. Odessa ainakin oli hyväntuulinen kun olin taas tallissa ja nautin suunnattomasti sen kanssa yhdessä touhuamisesta.
Päätin, että jos vihdoin tapahtuisi kisastartti ennen kuin täytän 40-vuotta. Täten aikaa on starttiin reilu puoli vuotta. Edellisestä taitaakin olla jo 19 vuotta, kun rataharjoituksia ei lasketa kisaksi. Eipä jännitä enää tällä kilometrimäärällä. Nolottaa ehkä enemmän. Mutta tällä kertaa motivaationa onkin saada tulos alusta asti itse kouluttamallani hevosella. Se on eniten itselleni tunnustus, että olen saanut jotain aikaiseksi.
Kerroin kunto-ongelmastani valmentajalle, ja hän lupautui pitämään taas muutamia tunteja niin, että ratsastamme puoliksi. Hän aloittaa Odessan kanssa ja jatkan puolivälin jälkeen. Saan alle hevosen, joka on valmiiksi pehmeä, verrytelty eikä oma energiani ole lopussa jo heti alussa. Näin tunnista jää itsellenikin jotain onnistumista ja päästään harjoittelemaan paremmin. Tämä jos mikä on tiimityötä! Saan olla onnellinen kivasta hevosesta, hyvistä puitteista ja saumattomasta valmennusyhteistyöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti