Ähkyä ilmassa

Voiko kenelläkään olla tällaista tuuria: Hevonen ja kani samaan aikaan ähkyssä? En tiennyt edes ennen tätä päivää, että kanikin voi kärsiä ähkystä.

Aamu alkoi puhelinsoitolla tallista. Odessa on outo ja vaisu. Ja mikä kertoo eniten – se ei syö. Jos Odessa ei syö, se on kuolemansairas.

Huomasin reisieni tärisevän voimattomina, kun kävelin talliin vaunuja työntäen. Pelästyminen tilanteen vakavuudesta ja miten vaakalaudalla kaikki saattaa olla, jännitti. Tie oli tietysti peilikirkas jäästä, enkä meinannut saada vaunuja lievässä ylämäessä eteenpäin. Olo oli kuin unessa, jossa yrittää juosta eikä pääsekään eteenpäin. Olin tallissa kuitenkin nopeammin, kuin koskaan!

Ovea avatessa manasin, miten kamala vuosi tämä on ollut. Monta ikävää asiaa lähipiirissä, yksi rakkaimmista koirista karkasi ja katosi ja nyt menee vielä hevonen. Onneksi tämän vuoden tappiot on auttanut kestämään sitäkin positiivisempi poikaseni, joka muistuttaa, että elämää voi mennä eteenpäin myös pelkän naurun avulla.

Odessa näytti nuutuneelta, mutta ei kuolemaisillaan olevalta. Nappasin sen karsinasta ulos kävelemään, kuten oltiin sovittu puhelimessa eläinlääkärin kanssa, mikäli se ei seisoisi sahapukkina. Sjuvetin Heidi Rosengren tuli pelastamaan tilanteen. Onneksi, sillä hän on myös meille lähin eläinlääkäri ja myös itsekin hevosen omistaja.

Vaisulla ilmeellä, mutta eteenpäin. Aamu alkoi kävelytyksellä eläinlääkäriä odotellen.

Odessan vasen kylki oli pullistunut aivan selvästi, joten diagnoosi oli arvattavissa: ummetusähky. Olimme kuitenkin vielä vaivaan nähden hyvissä ajoin liikenteessä, sillä ähky on hevoselle pitkittyessään kuolemaksi. Potilas ei vielä ollut yrittänyt käydä makaamaan ja sen suolistosta kuului vielä "pulputusta".

Ähky on vatsaontelon kiputila. Syitä ähkyn syntyyn ja tyyppejä on erilaisia: ummetusähky, kaasuähky, kouristusähky ja suoliston asentovirheet. Lisäksi jotkut muut sairaudet voivat tehdä kiputiloja.

Tässä tapauksessa luulisin ähkyn olleen monen asian summa. Hevoset ovat tottuneet olemaan laitumella keväästä lumen tuloon ja ovat syöneet aamusta iltapäivään mitä vaan milloinkin maassa kasvaa. Nyt ei ole kuin lunta, joten kaikki oksista aidantolppiin on kelvannut kaluttavaksi. Talvella laitumella ei pysy vesi jäätymättä, joten jos hevonen ei syö lunta, se on päivän juomatta, mikä lisää ähkyn vaaraa. Pilaantunut ravinto tai tässä tapauksessa jouluolkien raivoisa puputtaminen voivat tehdä tepposet, kun liian kuitupitoinen ruoka jää kuivana suolistoon ja tukkii sen.

Liian vähäinen liikunta kuljetuksen tai karsinassa pitkällisen seisomisen vuoksi on myös myrkkyä liikkumaan luodulle eläimelle. Sisäloisten suuri määrä voi myös aiheuttaa ähkyä. Eli syitä riittää. Ymmärtänette, että hevosten ruokinta on siksi hyvin tärkeää. Se tarvitsee vähän ruokaa mutta usein. Hevosen (ja kanin) pääruoka on siis heinä. Tuore tai kuivattu heinä. Muita rehuja hevonen tarvitsee vain liikunnasta ja kylmyydestä riippuen. Heinää saa olla vaikka kokoajan tarjolla, ja se olisikin ideaalitilanne.

Odessan paljastikin se, että se oli jättänyt heinää karsinaan aamuruuasta. Sitä se ei koskaan tee ja syö kaiken muunkin syötäväksi kelpaavan. Toiset hevoset yrittävät purra tai potkia kylkiään tai piehtaroida ja/tai maata.

Heidi kuunteli sydämen ja suoliston

Odessalla ei ollut lämpöä ja sen syke oli vielä hyvä. Se ei siis ollut aivan kovissa kivuissa, koska silloin syke hevosella nousee. Suolistosta kuului myös vielä ääntä. Odessa oli vaisu, mutta ei vielä tuskaisen oloinen. Onneksi. Rektaalitutkimuksessa suoli todettiin täydeksi ja massa oli kuivaa. Siispä siirryimme "letkutukseen".

Sieraimen kautta johdetaan letku mahalaukkuun.

Saimme letkun ilman rauhoitusta ja oikeastaan melko helposti paikalleen sieraimesta. Kuulemma jo letkun paikalleen saanti rauhoittaa monesti hevosia, kun kaasua pääsee sitä kautta pois. Se, että letku on varmasti mahalaukussa, eikä keuhkoissa on tärkeää, kun aletaan parafiiniöljyä päästämään. Jos parafiiniöljy päästetään vahingossa keuhkoihin, se olisi sen hevosen satu loppu. Siksi moneen kertaan Heidi varmistikin sijainnin puhaltamalla putkeen, kuuntelemalla ja pienellä vesitilkalla. Jos putki olisi keuhkossa, hevonen yskisi sinne päässtttä.

Sitten vaan vettä, öljyä ja lisää vettä. Kuten kuvasta näkyy, pikku preeriaponi tuijotti minua vieressä, että miten eläinlääkärin puuhailuun reagoin. Se ei ollut singahtamassa minnekään, mutta tällaisessa tilanteessa pienikin rasahdus olis ponnahduttanut hevosen kuin hevosen kattoon. Yritin muistaa jännitykseltä ja Heidin touhujen seuraamiselta (ja turhamaiselta valokuvaukselta) pitää äänen rauhallisena ja rauhoittaa isoa ystävääni. Meidän yhteinen taival alkoi kokonaisen vuoden maastakäsin työskentelyllä noin viisi vuotta sitten, joten tunsimme toisemme jo hyvin ennen selkään nousemistani. Siksi edelleen tunnen, että minunkin ollessa maassa meillä on paras yhteys.

Kaikki hyvin? kysyy Odessan ilme.

Lattialle sontiminen oli tässä kohtaa suuri ilon aihe. Suoli toimii!

Tarpeistoarsenaalia ähkyn tallihoidossa.

Vedellä hevosen mahassa on tarkoitus pehmentää kuivaa massaa ja saada se parafiinin avulla ulos. Lisäksi injektiona suoneen laitettiin kipulääkettä ja B-vitamiinia. Ähkyleikkaus maksaa useita tuhansia euroja, joten koko ajan oltiin kädet ristissä, että hoito tehoaa. Niinpä käytävälle tulleet parit kakkakasat olivat tällä kertaa huojennus.

Kun kaikki oli lääkinnän osalta tehty, loimitin hevosen ja marssin maneesiin liina kourassa ja kaverini vierellä. Kävelyllä yritettiin varmistaa, että suoli toimisi ja "iso pieru" tulisi ulos. Loimitus on tarpeen hevosen lämpimänä pysymiseksi. Lämmitys kuluttaa hevosella paljon energiaa. Preeriaponi pitäisi saada myös juomaan. Niinpä hain kotoa siellä onneksi olleet kaksi purkkia omenamehua. Yleinen konsti saada hevonen juomaan, on lisätä omenamehua juomaveteen. Se ei ollut tänään kovin maukas tai tehokas keino, mutta meni vettä edes vähän.

Ympäri, ympäri, ympäri vaan, nyt liikutaan hengen pitimiksi.

Vanha kikka saada hevonen juomaan. Pirkka omenamehua onneksi löytyi kotoa pari purkkia.

Hevoset laitettiin ulos, koska siellä ne luultavasti kävelevät vähän. Ainakin enemmän, mitä karsinassa. Iltapäivällä suoritin vielä uuden puolen tunnin kävelytyksen. Enemmänkin olisin kävelyttänyt, mutta pieni poikanen päiväunineen saneli tällä kertaa aikataulut. Illalla kävin vielä tarkistamassa, että kakkaa oli tullut. Omenamehuvettä ei ollut kulunut ämpäristä juurikaan, mutta lattian lammikosta päätellen sillä oli leikitty. Vuorokausi ilman ruokaa ja huominen kertokoon, onko tilanne lauennut. Hemmetti, että tämä episodi pelästytti. En uskalla edes ajatella, että mitä teen kaikki illat jos tämä hevonen ei selviä.

Niin kerroinko jo, että Heidin kanssa letkuttaessa ja jutellessa selvisi samalla Martta-kanini outo käytös? Sillä on myöskin ÄHKY! Niinpä siltä lähti myös kaikki muu ruoka pois ja jäljelle jäi vain vesi ja heinä. Vanha ahne kani on myös ahminut kaikkea mahdollista ja aiheuttanut itselleen ähkytilan.

On näistä eläimistä huolta, jos on paljon iloakin. Mutta otanpa jälkikasvusta mallia, enkä murehdi suotta etukäteen asioita. Elämää voi mennä eteenpäin myös naureskellen. Sitä opetellessa!

Ja valkeus tuli – maneesin hoitoa

Rupesimme "tyttöjen kesken" suunnittelemaan toimintaa maneesiin. Sitä ennen pitäisi saada pohjaa vähän huollettua. Sitä on suunniteltu ja suunniteltu, mutta sitten mulla paloi päre...

Ei kylläkään tallilaisten, maneesin tai minkään muunkaan hevosiin liittyvän kanssa. Oli vaan muuten ärsytyskynnys vähän matalalla tässä yhtenä aamupäivänä. Sanonko sen vai enkö sano? "Miehistä ei ole kuin harmia!". Muistakaa se kaikki lapset ja nuoret. Ja unohtakaa se, sillä minkä sille voi. Luonto vaan on tehnyt meidät sellaisiksi, että tikanpoika kiipeää puuhun. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Maneesi pitäisi kostuttaa, suolata ja lanata, jotta se olisi fiini ja käyttökelpoinen vieraillekin – mitä ikinä sinne sitten keksitäänkään. Vettä tulee vain talliin, 150 metrin päähän, joten kostuttaminen on jäänyt ja jäänyt ajan puutteen vuoksi. Se kun vaatii vähän enemmän urakkaa tuoda vettä säiliöissä maneesille ja käsipelillä kantaa sitä sisään.

Yhden "tavallisen taukin" kanssa kommunikoituani ja korvien välissä kiehuessa, kävelin maneesille ja tartuin toimeen. Poikanen tuhisi mukana vaunuissa päiväunilla. Ovia sivuun ja vaunut sisään. Fyysinen työ on parasta ajatusten järjestämiseen ja jos ei mikään (niihin miehiin kuitenkaan) auta, ainakin on tullut tehtyä jotain hyödyllistä.

Yksi koirankasvattaja kerran kertoi hyödyllisen vinkin. Kun hänellä ja miehellään on riitaa, jompi kumpi yleensä lähtee ulos. Silloin on tapana ottaa lapio kouraan ja purkaa höyry lapion varteen kaivamalla kuoppa. Heillä on tapana istuttaa kuoppiin sitten kesällä ruusupensaita. Piha ei ollut ruusuntuoksuinen paratiisi, joten kaiketi heillä meni ihan hyvin. Talon arvo tietysti nousee kauniin puutarhan johdosta, joten jos tulee lähtö omiin suuntiin, jotain hyötyä on ollut sitten riitelystä ainakin rahallisesti.

Kuiva ja pehmeähkö hiekka-aavikko avautui maneesilla eteen. Tasaiset dyynit kavionuran ulkoreunoilla nätisti ojossa. Siitä sitten vaan kottikärryt liikkeelle ja lunta kyytiin. Kas tuo aavikko pitäisi kostuttaa, jotta se ei pölise. Talvella veden voi viedä sisään talikolla ja kottikärryllä. Mikä onkaan viisaampi kuin nainen?

Takaovi auki ja talikko hankeen. Ei lopu heti lumi tänäkään talvena Etelä-Suomesta.

Reitti on selvä, antaa palaa! Poikanen sopivan matkan päässä etuovella. Ei jää lumipyörremyrskyn silmään.

Tästä lähtee!

Ajatus oli vain kokeilla onnistuuko lumettaminen ja sillä hiekan kastelu helposti. Mutta eipä aikaakaan, kun talikkoa riuhtoessani olin puuskutellut kärryineni pitkää sivua, vähän keskihalkaisijaa ja sitten kokorata leikkaa. Tankkausta takaoven kautta umpihangesta ja puuskutusta menemään taas. Kiukutus alkoi vaihtua tyytyväisyyteen oman kädenjäljen näkyessä valkoisina läikkinä hiekan pinnassa. Kas, ja valkeus tuli!

Tässä kohtaa oli jo levollinen olo. Mihin niitä miehiä oikeastaan tarvitaankaan...

Ehdin ihastella luontoakin jossain kohtaa kännykälläni.

Meillä juuri oli puhetta päiväunista paikallisessa MLL:n äiti-lapsi-kahvilassa. Siellä kotona olevat äidit voivat tavata toisiaan kahdesti viikossa ja kahvia juotaessa lapset leikkivät lämpimissä ja tilavissa sisätiloissa. Jos minulta joku nyt kysyisi, että kauanko minun poikanen nukkuu aamupäivisin, voin rehellisesti kertoa, että 23 x 40 metriä. Sen verran tuli lumetettua, ennen kuin ensimmäinen äännähdys vaunuista kuului. Mielikin oli siinä kohtaa hyvin kevyt ja seesteinen.

Tänään sitten jatkui urakka, kun tallin Anniina ihmetteli valkoisia kökkeröitä maneesissa. Lumi oli suurimmilta osin sulanut, mutta reunoilla oli vielä siellä täällä valkoisia kokkareita. Kerroin, että olin hoitanut jo suolausta edeltävän kastelun. Yllytyshulluna Anniina suostui heti ratsastuksen jälkeen hoitamaan suolauksen kanssani.

Anniina esitteli suolankylvö-taitojaan ja heitteli suolaa kuin vanha maanviljelijä.

Meillä ei suoraan sanottuna ollut kummallakaan sen kummempaa näppituntumaa, miten paljon suolaa kuuluu hiekkaan kylvää. Mutta eiköhän tuo tässä parissa päivässä selkene, onko suolaa nyt sopivasti vai aivan liian vähän. Liikaa sitä ei tuolla suhauksella, millä 40 kiloa katosi ämpäreistä kentän pintaan voi missään nimessä olla. Mutta lisää kylvetään tuota pikaa, jos tarvetta on. Sen verran kivaa oli ja kilpailtiin viimeisestä suolajämästä, kumpi sen saa.

Siinä. Tämä valkoinen on nyt suolaa.

Huomenissa sitten näemme, miltä näyttää tämäniltaisen naisenergian purkauksen jälkeen. Sitten vaan lanauksen tilaamiseen. Vielä ei ruveta itse sitä tekemään, mutta josko sitä pitää ruveta viikkokausia odottelemaan, niin kyllä nämä naiset senkin tekee – keinolla tahi toisella.

Kinkkujumppaa karsinassa

Tuliko syötyä liikaa? Onko "ähky" joulun jälkeen? 

Sitten vaan ulos liikkumaan tai jumppaamaan. Jos olet laiska, pistä edes hevonen jumppaamaan. Odessa näyttää mallia.

Tämä on muuten hevoselle ihan hyvää venuttelua ja jumppaa. Samalla voi kokeilla, onko jäykkyyksiä jommalle kummalle puolelle. Ja muuten vaan kommunikointia hevosen kanssa. Porkkana talks!

Porkkanalla toimii ahneinkin poni. Kiss kiss, tänne päääin!

Vasemmalle. Yksi, kaksi...

...oikealle ja kolme ja neljä... vielä, vielä...

.. ja päätä alas, venyy, venyy. Sinne vaan, jalkojen väliin..

...venuu, venuu ja jaksaa ja jaksaa... Kuperkeikkaa hurlumhei!

Oma joululahjani

Tein satsauksen vanhoille päivilleni ja tilasin loistavan lifestyle kuvaajan Krista Keltasen kuvaamaan muistoksi äiti-lapsi kuvat minusta ja poikasesta.

Koska asumme poikasen kanssa kahdestaan, on hänestä kovalevylläni gigatolkulla kuvia. Poikanen nukkuu, poikanen syö, poikanen leikkii, poikanen nauraa, poikanen makaa ja poikanen ryömii. Meistä yhdessä ei olekaan juuri muita kuvia kuin satunnaisia kännykällä itse meistä otettuja. Ja niissä yleensä minusta on vain puolet kuvassa.

Ihastuin Krista Keltasen kuviin, nähdessäni hänen kuvaamia kuvia vanhan työkaverini perheestä. Viimeinen silaus oli kun löysin Kristan kuvablogin. Uuuuuh! Päätin hetimiten, että tuo ihanalla tyylillä kuvaava kuvaaja vielä kuvaa meidät jonain päivänä. Ensin ajattelin, että yksivuotiskuvat voisi ottaa Kristan kuvaamana. Mutta minulla on nyt vauva ja yksivuotiskuvat voin ottaa itsekin, joten tuumasta toimeen hetimiten. Koska minä olen muka odottanut jotain, mitä todella haluan?

Kun esitin kysymyksen, voisiko Krista toteuttaa kuvaussession, kerroin samalla meistä ja elinympäristöstä sekä eläimistä. Kristan vastaus oli heti, että tottakai. Ja hevonen kuvaan! Hän inspiroitui suuresti ympäristöstä jo etukäteen ja varsinkin kuvatessaan. Meillä on ilmiselvästi samanlainen maku visualisteina ja kahdella sähköpostilla teema ja päivämäärä oli päätetty.

Ilma marraskuun lopussa oli syksyinen ja luonto karuimmillaan. Lehdet pois puista, luonto todellisessa lepotilassa, mutta äärimmäisen kauniina autenttiseen kuvaamiseen. Näin ympäristö ei myöskään vienyt huomiota, koska kuvat oli tällä kertaa otettu muotokuviksi. Värit luonnossa on tuona aikana minimissään, mutta minulle rakkaita luonnon sävyjä: erilaista ruskeaa, harmaata, vihreää, mustaa ja okraa.

Yksi kuvaussession tuotos on suurennettuna keittiön seinällä. Odessa, minä ja poikanen. Oma pieni perheeni.

Vaikeinta tämän session päätyttyä oli valita itselleni ne kuvat, mitkä haluan. Niin monta tunnelmaista hetkeä saimme tuon parin tunnin aikana tallennettua eri puolilla tallin ja kartanon alueita. Rakkaimmat eläimet – mäyräkoirat ja Odessa pääsivät meidän kuvaan. Koko perheeni koossa!

Pieniä maistipaloja perhealbumistani. Kunnioittakaa kuvaajan tekijänoikeuksia, älkääkä kopioiko kuvia. Kiitos.

Kuva: Krista Keltanen

Kuva: Krista Keltanen

Kuva: Krista Keltanen

Kuva: Krista Keltanen

Uusi koti pikkulinnuille

Olen kyllä taas niin iloinen. Kahden pienimmän eläimeni puolesta. Undulaattien!

Tessa ja Tuukka isommassa asunnossaan.

Olen kesästä asti etsinyt isoa käytännöllistä häkkiä undulaateilleni. Se löytyi juuri ennen joulua Kirkkonummen Faunattaresta! Ostin syksyllä jo yhden ison häkin, jossa oli omat jalat ja pyörät alla, mutta se oli isommille papukaijoille ja pinnaväli oli niin iso, että siitä olisi päässyt undulaatit läpi. Se meni virolaiselle kenneltytölleni heidän neitokakadunsa iloksi.


Sen jälkeen olen aina eläinkaupoissa tähyillyt isoja häkkejä ja monena iltana selannut tori.fi ja muita netin myyntipalstoja. Lintuja pidetään yleisesti aika pienissä häkeissä. Yhdellä lintuaiheisella keskustelupalstalla oli hyvä systeemi markkinaosastossa. Ensin oli eri lintulajien häkkien minimimitat eläinsuojelusäädöksessä. Jos myyntiin ilmoitettiin liian pieniä häkkejä, ylläpitäjä laittoi ystävällisen viestin ilmiotuksen perään, mikä on häkin kuutiotilavuus, ja mitä sen minimissään pitäisi olla. Ja että tässä häkissä ei saa pitää lintua kuin kuljetuksen tms. väliaikaisen tilanteen ajan.

"kyyhkyläiset"

Sisustin ostamani häkin pesualtaalla, ruokakipoilla, keinuoksilla, kalkkikivellä, hiekka-astialla, yhdellä vesiautomaatilla ja kahdella ruokakipalla. Myös tuoreruualle on pidikkeet. Oksat, joita minulla oli, on liian lyhyitä, joten haen ulkoa luonnonoksia, jotka samalla olisi vähän eripaksuisia. Näin kynnet kuluu hyvin tai ainakin, jos laitan hiekkapaperia oksiin joihinkin kohtiin. Toisen juoma-automaatin aion myös vielä laittaa häkkiin.

Näin keskitalvella on ihanaa, kuunnella lintujen sirkutusta. Linnunlaulua kuunnellessa voi itse laulaa, että "no onkos tullut kesä näin talven keskelle..." Nyt on laitettu ainakin kunnon pesä pikkulinnuille!

Joululahjoja lemmikeille Norjan tyyliin

Olin Norjassa marraskuun lopussa, eli kuukausi ennen joulua. Tutkailin, mitä siellä on tarjolla lemmikeille joululahjaksi. 

Suomen valikoimat on ainaista samojen isojen toimijoiden tuotteita, joten nämä kaikki oli kiva piristys. Jätin kuitenkin rahakukkaron käsilaukkuun, sillä Norjassa pitää olla miljonääri jos aikoo ostaa yhtään mitään. Ainakaan tälle mun laumalle, joka kahdessa minuutissa on tuhonnut kaiken syötävän. Silloin on parempi yrittää oman itsensä joulumielen vuoksi päästä halvalla.

Ihana joulupossu. Euroissa 31,50. Pärjätään joulu ihan hyvin ilman!

Kissojen valikoimaa.

11,40 euroa. Melko siedettävää, mutta eipä ole kissaa. Vielä.

Erilaisia tonttulakkeja ja tonttupukuja ja hameita.

Jokakoiran joulusukkia.

Pikkaisen on laihat jalat pukilla. Pentulaatikossa olisi pukilla raajoista kiva leikkiä vetoleikkiä.

Nämä Hohoho-joululuut on mun ehdoton suosikki. 8,50 euroissa. 30 sekunneissa.

Luksusjoulupussi 25,40 euroa.

Joulunajan rauhaa ja nautiskelua

Joulu on hiljentymisen ja rauhallisen yhdessäolon aikaa. Heti kun kaikki tuhannet asiat on tehty ja ruokia sekä paketteja pakerrettu yötä myöden.

Kyllä sitä miettii tunnin ruokailusession jälkeen, että tässäkö tämä hössötys meni sitten suusta alas. Eilen aloin tekemään laatikoita vasta, kun poikanen meni nukkumaan klo 21. Yöunet meni siinä sitten pakertaessa ja lopulta kello oli 02.30.

Onneksi poikanen on alle vuoden, eikä vaadi mitään kummallista. Silti valvotin itseäni yön tunteina ja pakersin omin pikku kätösin laatikoita. Onhan ne tietysti hyviä ja ruokaa riittää moneksikin päiväksi. Armeijalle.

Poikanen ei tajua, että tämä päivä eroaa mitenkään muista – kuten eivät eläimetkään. Meidän koirat olivat päivällä ehkä normaalia pidemmän ajan sisällä, koska ulkona satoi aika reilusti lunta. Yleensä ne saavat olla alle 10 asteen pakkasella vähintään puoli päivää ulkona kerralla. Tänään ne olisivat kököttäneet katoksen alla tai kopissa, joten mielummin ehkä sitten sisällä. Saivat seurata koirahuoneesta mitä puuhasin olohuoneessa. Ja kuunnella joululauluja ja erilaisia lastenleluja. Huoneiden välissä ei ole ovea, vaan koiraportti, niin koirat ovat perillä huushollin tapahtumista.

Oljesta tulee kunnon vanhanajan tunnelma.

Ponityttö kävi koristelemassa.

Tallissa hevoset otettiin jo aamupäivän karsinoiden siivouksen jälkeen sisälle, koska lunta tuprutti siihen malliin. Näin IHMISET saivat hiukan helpomman iltapäivän ja aikaa olla perheiden kanssa. Kyllä eläimet yhden päivän pidempään sisällä kestävät. Häntä lumituiskua kohden ne olisivat seisoneet paikallaan tarhoissa karvat pystyssä. Muutenkin nämä saavat olla koko päivän ulkona toisin, kuin monet ökykalliit tai isojen tallien hevoset. Minusta ihmiset saavat olla pari päivää vuodessa armollisia itselleen ja nauttia. Sitä ei eläinten omistajat pysty arjessa koskaan tekemään. Ja arkea on joka ikinen päivä vuodesta. Eläimet saavat iloisempaa hoitoa kun omistajakin saa pienen joulurauhan.

Monelle hevos- ja koiraharrastajalle joulun pyhät on arkea aktiivisempi aika harrastaa, kun on monta pyhää peräkkäin. Eli se ei ole kaikille lemmikeille tiedä normaalia suurempaa löhöilyä. Meidän mäyräkoirat eivät stressaa löhöilystä, mutta vuotiaalle terrierille ei sisäelo sovi yhtä hyvin. Niinpä viskoin puolikkaan lihapullapussin 20 cm korkeaan puuterilumeen etupihalle, niin oli hullulla puuhaa. Ei siinä järki pakottanut, kun se sohi menemään hädissään. Mäyräkoiranpentu sukelsi lumeen polun penkasta ja naposteli lihapullia terrieri kaahatessa ilman järjen häivää.

Teen pitkästä aikaa joulupäivänä tallihommat ja vien hevoset ulos. Ennen tein lähes joka viikonloppu ja muutaman joulun tallia, mutta nyt äitiyslomalla olen saanut myös tallihommista vapaata. Eipä selkä kaipaa enää yhtään lisää nostettavaa kymmenkiloisen poikasen roikottelun jäljiltä. Kyllä sitä lantaa ehtii myöhemminkin vielä lapioida, kun tämä vauva on kasvatettu taaperoksi.

Kävin syöttämässä hevosille tänään jouluaattona tapani mukaan jouluporkkanat. Kyllä oli monta kaveria korvat ojossa pää oviaukosta käytävällä. Odessa sai jo eilen olkipatjan karsinaansa. Sen karsina on pelkällä turpeella, koska se on loputtoman ahne. Oljessa ei mitään kummempaa vaaraa ole ja hyvä hevosen kuuluisikin kokoajan jotain mutustella. Aiemmin meidän tallissa jonain vuonna oli laatuongelmia oljen kanssa ja se oli hiukan homeista. Sitä ei voinut laittaa ollenkaan hevosille, jotka söivät sitä kuin leipää. Nyt on ihanan keltaista ja paksua olkea.

Tallia vartioi ryhdikäs olkipukki.

Mulla on "oma joulukuusimetsä" tallin takana. Kun muutin tänne 6,5 vuotta sitten, kysyin lupaa hakea joulukuusen metsästä. Tallin omistaja näytti tallin takametsää jossa kasvoi tammien välissä kuusia puskina. Niitä pitäisi karsia, joten sieltä vaan!

Nyt olen karsinut sieltä 6 kuusta ja tuntuu, että tahti on vähän liian hidas. Samoin ongelma alkaa olla siinä, että kuuset ovat jo kasvaneet minusta yli. Kun ne kasvavat lähekkäin, ne ei ole nättiä joulukuusina. Jokaisesta on joku reuna littanana tai oksat puuttuu. Ehkä karsin niitä lähipäivinä tarhaan naposteltavaksi.

Kuusenoksia meillä tarjotaan yleensä talvella hevosille, joten eilen annoin joulukuusestani karsimani alimmat oksat hevosille. Tallikäytävän ikkunaan sisustimme jo aiemmin pikkujouluna olkipukin ja sille olkipatjan. Karsinoiden seiniin laitoimme pieniä olkipukkeja ja Odessa sai joulukuusen sydämen.

Joulurauhaa ja lämmintä mieltä!

Ei ole pentuja karvoihin katsomista

Meillä ei ole roturasisteja ihmiset eikä koirat. Sopu sijaa antaa. Tämä on nähty muutaman kerran: toinen emä imettää toisenkin pennut.

Nämä pennut eivät enää maitoa tarvisi, mutta emät käyvät vaihtelevasti hoitelemassa lähes luovutusikäisiä pentuja. Borderterrierit eivät minulla ole koskaan kauaa pentujensa kanssa "maanneet", vaan aika nopeasti on ollut sohva kivempi paikka, kuin pentulaatikko. Niinpä uhrautuvainen Sara imettää urheasti bordereita myös omiensa joukossa. Apina (lelu) sentään pysyy sivulla, eikä tunge tisseille.

Tallin joulukalenteri

Kalenterin sisällä on joka luukussa 2-4 namia hevoselle.

Löysin Hevosmeri-hevostarvikekaupasta joulukalenterin – hevosille. Tokihan sellainen piti talliin hankkia. 

Eri päivinä eri hevoset saavat nauttia tästä ilosta, jos suostuu nauttimaan. Muille menee nämä nappulat alas ihan hyvin, mutta ahne Odessa ei suostu syömään näitä. Sillä on tallissa oma 10 kilon porkkanasäkki, joten nämä kuivat kikkareet eivät ilmeisesti kilpaile makean porkkanan kanssa tasaväkisesti.

Onneksi muille tallin hevosille nämä kelpaavat, joten minulla riittää kavereita.

Fiiliksellä ja tunteella liikkeistä

Talvirukkaset, villapaita ja kepakko. Sekä pää täynnä ajatuksia, jotka pitäisi saada hevosen jalkoihin asti.

Selästä et voi nähdä hevosen liikkeitä. On vain tunne millainen hevonen on allasi. Yritän löytää sitä tunnetta ja mietin tässä ääneen kaikenlaisia asioita, joita olen kuullut ja oppinut. Kuullut tai oppinut. Tai...

Koska olen, kuten ennenkin on mainittu ollut välissä 10 vuotta ratsastamatta, aloitin kaiken alusta samalla kun ratsutin Odessan. Siis noin kolme-neljä vuotta sitten. Nyt olen viimeisen vuoden-parin aikana oikeastaan alkanut vasta "ratsastaa". Päästä vähän kärryille, mistä tässä touhussa on kyse. Ja silti en ole niillä kärryillä vielä toisella jalallakaan.

Koirien kasvatusta aloittaessani käytin hyväkseni sitä tietoa, jota olin hevosista saanut. Liikkeistä aina puhuttiin silloin hevosten laadusta puhuttaessa – ja puhutaan edelleen. Liikkeet olivat ja ovat edelleen kaikki kaikessa minulle. Koira, joka on huonosti rakentunut ei voi liikkua hyvin. Hyvin rakentunut koira taasen ei voi liikkua huonosti.

Nykyään hevoskasvatus on edennyt niin huimasti, että pystytään kasvattamaan "superhevosia", jotka ovat voimapesiä ja liikkuvat upeasti "ylämäkeen".

Tasapaino on ratsastuksessa homman ydin, eli hevonen ei saa roikkua edessä eikä takana. En oikein tarkaan tajunnut tätä, joten vertauskuvat avuksi.

Opettajani joskus pari vuotta sitten esitti asian minulle niin, että jos leikataan ratsastaja ja hevonen ääriviivaa pitkin irti paperikuvasta ja laitetaan kypärään lanka, josta kuva roikkumaan. Hevosen tulisi olla suorassa ja yhtä paljon hevosta edessä kuin takana ratsastajaa. Missä on painopiste jos hevonen kallistuu liian eteen tai taakse? Ei ainakaan siinä keskellä.

Myös oikeaa fiilistä on haettu sillä, että jos ajan yksipyöräisellä, se ei saa olla kallellaan eteen tai taakse. Sen on oltava tasapainossa keskellä, jotta sen ajaminen onnistuu. Tai iso jumppapallo, jonka päällä istun. Jos siinä ei ole tasapaino keskellä, kippaan selälleni tai nokalleni.

Tähän asti olen luullut, että hevonen on syntyessään joko hyväliikkeinen tai ei. Tietysti näin kyllä on, mutta en ole tiennyt, että liikkeisiin voi tasapainon ohella vaikuttaa ratsastamisella. 38-vuotiaaksi piti elää, että tämänkin sain tietää.

Se on täysin uutta minulle ja olen pohtinut sitä ahkerasti pienessä päässäni viime aikoina. Tietysti siksi, että ratsastan hevosta, jota ei ole jalostettu yhtään mihinkään. Se on rakkauden tuote ja niin kova sotku rotuja, joilla ei ole mitään tekemistä kouluratsastuksen kanssa – ollut vuosisatoihin. Joten kaikki tieto sen liikkeisiin vaikuttamiseen on kiinnostavaa. Kun nyt tähän juttuun olen hurahtanut.

Koira, jolla on enemmän kulmauksia takana, kuin edessä heittää etujalkojaan korkealle. Sen pitää kompensoida takajalkojen pitkään askeleeseen kuluva aika jollain. Monesti koiralla tällöin etuosassa on suoremmat kulmaukset: etuasentoinen ja suora lapa ja lyhyt olkavarsikin mahdollisesti. Tällöin etujalkojen liike nousee korkealle joko Hackney-hevosen tyylisesti polvesta rumasti nostaen kulmaan tai heittämällä niitä suorin polvin eteen leukaansa asti kuin venäläinen marssisotilas. "Punaiselta torilta päivää", kommentoisi tähän yksi tuomarikollega.

Nykyään on jalostettu kouluratsastukseen superhevosia, joilla on poweria persuksissa ja niitä ei tarvi niin hirvittävästi opettaa itse kannattamaan itseään edestä. Mikä sinänsä ei johda tasapainoon. Mutta kun Odessalla ei ole takapuolessa, kuin korkealla kannettu häntä, pitää minun yrittää nyt ratsastaa tasapaino ja etuosa hevosen itse kannateltavaksi.

Tätä etuosan kantamista olen alkanut nyt viimeisten muutaman kuukauden aikana erityisesti ratsastamaan. Ja ajattelemaan. Tai tähän on varmaan opettajani erilaisilla harjoituksilla jo aiemminkin tähdännyt. Nyt kuitenkin uskon, että olen päässyt hiukan fiilikseen kiinni sokkoratsastuksen ja muiden harjotteiden avulla. Pää – tällä kertaa hevosen – on nostettu ylös joksikin aikaa kunnes kintut myös edestä alkaa nousta. Tässä vaiheessa en vielä ratsasta muotoa vaan pelkästään sitä, että mulla on oikea tunne. Fiilis – you know.

Jahka saan jotain konkreettista aikaan, kerron siitä taas täällä tajunnanvirta-blogissani, jonne suollan kaiken tämän oppimani ja ajattelemani. Ehkä jonain päivänä saan palata näihin juttuihin joko maha väärässä nauraen tai nyökytellen. We will see.

Messari, messari, messari...

Messarissa valitaan myös vuoden näyttelykoira, vuoden kasvattaja ja vuoden veteraani,
jossa kilpailussa ystäväni Kirsin Geeba on ollut kauan kärkikahinoissa.

Tunnustan. Se liikkuu päässä nyt aamusta iltaan: messari. What the h... is messari?

Messukeskuksen näyttely, Voittajanäyttelyt, Suomen Voittaja ja Helsingin Voittaja -näyttelyt eli messari. Suomen Kennelliitto järjestää vain tämän näyttelyn vuosittain. Muut näyttelyt ovat muiden tahojen järjestämiä.

Miksi tätä sitten järjestetään? No siksi, että pitää saada selville, kuka on kunkin vuoden kaunein. Onhan koiranäyttelyitä sadoittain vuodessa, mutta jonkun pitää olla SE. Ja messari on SE. Must. Sinne lähdetään pidemmältäkin ihan vain katsomaan, shoppaamaan ja tapaamaan tuttuja.

Näitä messareita on järjestetty vuodesta kivi ja keppi ja tullaan järjestämään niin kauan, kuin yhdelläkään koiramummolla on eurokaan rahaa ja yksikin koira. Ja toisella mummolla kilpailuviettiä. "Silloin, kun minä aloitin"... voin jo nykyään sanoa. Silloin oli kaksi messaria. Toinen oli voittajanäyttely pääsiäisen aikaan ja toinen vuoden viimeinen iso show joulukuussa. Nyt on vain joulukuussa iso show eli lauantaina Helsingin Voittaja- ja sunnuntaina (Suomen) Voittaja-näyttely.

Koiria on tänä vuonna lauantaina noin 7000 ja sunnuntaina 8000. Tuhat koiraa enemmän per päivä, mitä viime vuonna. Ja ensi vuonna on tapahtuma vielä laajempi, sillä Suomella on vuoro järjestää Pohjoismaiden Voittaja -näyttely. Tällöin perjantaina on HeW-13, lauantaina V-13/FI W-13 ja sunnuntaina POHJ.V-13/NORD W-13.

Joka rodussa kaunein uros ja narttu saavat tittelin. Eli tuon kyseisen vuoden vuosiluvun nimensä eteen. Nämä merkistöt on niitä koodeja, joita kerätään. Näitä voittaja-titteleitä jaetaan tietysti joka maassa ja joka vuosi. Eli "kerää koko sarja" -harrastajat voivat ajaa ristiin rastiin Eurooppaa kuin ristipistotyötä ja kuluttaa kaiken liikenevän rahan näihin vuosilukumerkintöihin koiransa nimeen.

Enkä ole itse ivallisesta huomautuksesta yhtään sen kummoisempi. Messariin on menossa molempina päivinä vähän eri kokoelmilla kahdeksan kasvattamaani pitkäkarvaista mäyräkoiraa. Ja yksi karkkari ja yksi borderterrieri. Että siellähän sitä ollaan vuosilukujahdissa mukana.

Pääkaupunkiseudun perheille messari on myös messutapahtuma, josta saa tietoa eri roduista. Peräti kolmella eri areenalla on näytöksiä, kilpailuja ja tapahtumaa. On Rally-tokoa ja lelukoirakisaa. Luentoja ja valokuvanäyttelyä. Tällä kertaa ei ole kissoja tai muita eläimiä, joita välillä myös on jossain hallissa esitelty.

Messarissa monella on tarjottavana yhtä jos toista. Trimmauspöydillä ei nähdä koiria vaan voileipäkakkua, piirakoita, sipsejä, karkkeja, juomia jne. jne. Itse olen näin alustavasti varannut kolme pulloa kuohuviiniä sen kunniaksi, että sunnuntaina mukaan tulee yksi koira, joka vietti juuri 5 päivää metsässä eksyksissä. Sen löytyminen on suurimmista suurin voitto ja sitä juhlitaan koko porukan voimin.

Messari onkin yksi suurimmista roudausoperaatioista, mitä vuoden aikana nähdään. Koiraihmiset ovat hyviä organisoijia ja roudaajia. Nyt se viritetään huippuun ja tuodaan alas halleihin KERRALLA monta koiraa, kymmeniä nyssyköitä ruokaa, juomaa, koiratavaraa, vilttiä, monta kertaa vaatteita ja erilaisia tuliaisia yhdelle jos toiselle. Sen tavaran kerääminen on myös yksi iso operaatio.

Tämä mummokoira oli viime vuonna mukana ja odottaa pesua parhaillaan.

Tässä kaiken kirjoituksen lomassa pitäisi toteuttaa tuo operaatio. Saada samoin kolme koiraa "messarikuntoon". Yhden trimmaus viimeisteltyä ja kaksi pestyä. Asiaa voi siirtää ja siirtää, jotta se olisi edessä viimeisenä yönä. Koska nykyään ei asuinpaikan vuoksi lähteä ajamaan kello 04 aamuyöstä, jollain pitää kompensoida oikea alkutunne. Ilman sitä väsymyksen sekavaa tunnetta ei ole messaria.

Messarissa on eri rotujärjestöillä "rotukopit", joissa esitellään rotua.
Tuttuja koiria roll-up verhossa. Kaikki aiemmin omistamiani, vasemmalta Kira, Erkki ja Valle.

Pennut kuin pehmolelut

Suloinen kuin pehmolelu.

Sylillinen nappisilmiä.

Minusta pitkäkarvainen mäyräkoira ja cocerspanieli ovat maailman suloisimmat koiranpenturodut. Nyt kolmossijalle pääsee karkeakarvainen kääpiömäyräkoira näiden edustajien johdolla.

Nämä nappisilmät näyttää aivan ruuvista väännettäviltä lelukoirilta, mutta voin vakuuttaa, että ovat ihan aitoja ja oikeita. Kuvassa kuusiviikoisia ja hieman luovutusikää nuorempia. Pennut on tuttavani kasvattamia ja kävin mikrosiruttamassa ne, koska rekisteröintiä varten on kaikki rotukoirat tunnistusmerkittävä.

Tunnistusmerkinnän saa tehdä eläinlääkäri tai Kennelliiton valtuuttama ja kurssittama tunnistusmerkitsijä. Siitäkin puuhasta voisin kirjoittaa tähän blogiini, kun seuraava sirutus tulee tehtäväksi.

Huomio pöydälle eikä pöydän alle

Poikanen ei syö. Ruokaa on kaikkialla muualla, kuin suussa kun pää pyörii sinne tänne.

Ruokahalussa ei ole vika vaan lattialla pyörivissä pennuissa! Koita siinä kaurapuuron kanssa kilpailla pentujen kanssa, jotka nousevat syöttötuolin jalkaa pitkin nuolemaan poikasen puuroisia sormia. Ja juoksemisellaan vievät kaiken huomion.

Puurot poskilla, kun pää pyörii kuin väkkärä.

Ollaanko kavereita? Nuolen sun puuroiset sormet vaikka...

Katseen suunta on kohti lattiaa – miksiköhän.

Moi, olen sun kaveri.