Hae tästä blogista

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Sattuipa ripuli pentulaatikkoon

Tulipa aika show, kun annoin 3 viikkoisten pentujen emälle kuivattua peuranlihaa. Siltä meni maha totaalisen sekaisin ja pennut saivat samoin ripulin.

Niinpä ihan silmissä näin kun ensin yksi alkoi kipristellä ja pissata "vettä". Sitä seurasi koko porukka muutaman tunnin sisällä. Olin jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinen alkoi ripuloida, hakenut läheiseltä eläinlääkäriltä kunnon arsenaalin "vasta-aineita". Inupektillä ja Attapektillä oli jo aloitettu ennen lääkepussukan saapumista, mutta näillä tehoaineilla päästiin hoitamaan ripuliaaltoa heti alusta lähtien.

Pennut madotettiin aluksi ihan varmuuden vuoksi. Näin mitkään vatsan hyviä bakteereja vahvistavat tahnat eivät mene hukkaan. Samoin pentujen keskelle laitoin parin tunnin välein lämpimällä vedellä täytetyn mehukanisterin. Toin myös pentulaatikon vierelle ylimäärisen lämmittimen, jotta laatikossa on tasaisen lämmintä ja energiaa ei kulu pennuilla ruumiinlämmityksestä huolehtimiseen.

Onni tässä tapauksessa oli se, että tiesin mistä ripuli johtui. Ripulin aiheuttajia on myös parvovirus, joka onkin ikävämpi vieras talossa, jossa on koiria. Muistan edelleen yli 15 vuotta sitten sairastamani ruokamyrkytyksen ja sen tuskan. Vaikka se kesti vain alle puoli vuorokautta, luulin kuolevani siinä tärinässä.

Ensimmäisen pennun ripuloinnista seuraavat vajaa 2 vuorokautta oli armotonta paperien vaihtoa, kahden tunnin välein pentujen nesteytystä ja lääkintää. Peitot lensivät ensimmäisenä pois, jotta pentulaatikko pysyi mahdollisimman siistinä ja nopeasti siivottavana. Kuin salama alkanut voimakas ripuli loppui lähes yhtä nopeasti, kuin oli alkanutkin. Pelästytti kyllä tehokkaasti.


Lämpö on pienen pennun paras kaveri, jos vatsaan koskee.

Tehobakt, Inupekt, Attapekt, Puppyboosteri, Canex, yhden vatsalääketuubin nimeä en muista.
Lämminvesipulloilla riitti kavereita. Ripuli loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Ratsastussaapaskauppias saapasmaasta

Helsinki International Horse Showssa oli osasto, jolla oli myynnissä käsintehtyjä nahkaisia ratsastussaappaita italiasta. Hinta oli aika kohtuullinen, joten voitte arvata että osastolla riitti kävijöitä.

Tykkäsin siitä, miten osasto oli melko autenttinen. Hirveä määrä laatikoita takaseinällä, missä saappaita oli. Edessä erikoisia saappaita malleina ja myyjällä aidon räätälin olemus. Bellissimo!

Alex's Boots tuotemerkillä valittavana oli erikoissaappaita hiukan ja hyvin paljon erikoisiin tarpeisiin. Mutta myös hyvänmallisia perussaappaita mustana ja ruskeana. Saappaat ovat olleet hankintalistallani jo vuoden, joten minusta tuli myös ihanien italialaisten saappaiden uusi omistaja.

Paljon saappaita ja kaikissa mahdollisissa varsipituuksissa ja -leveyksissä.

Myyjä näytti täysin räätälille – ja kenties sitä olikin.

Miksi pitää olla tylsä, jos voi olla pirteä kullanhohtoisilla tai leopardikärkisillä saappailla.

Kiva piriste saappaissa on yläosan erilaiset koristeraidat, värit tai strassit.

Suomessa ehkä vähemmän myyvä malli, mutta Globenin Horse Showssa voi mennä kaupaksi.

Valkoisen hevosen ratsastajan saappaat – sitä prinssiä odotellessa.

Tässä ne nyt ovat. Näillä mennään jatkossa.

torstai 25. lokakuuta 2012

Kerro Kerro Kuvastin: kenttäpesula

Elämä ei ole vakavaa. Eikä kilpaileminen niin veristä, että välillä ei voisi hullutella. Näitä hulluttelijoita on sattunut porukkaan sopivasti, jotta yhdessä on mukava matkustaa.

Tämä kuva on otettu juhannuksena 2010 Tanskassa. Pesimme koiria Maailman Voittaja -näyttelyä varten leirintäalueen pihalla kastelukannuilla. Leena oli ostanut mäyräkoiran mallisen kastelukannun päivällä erikoisnäyttelyn kojusta. Sitä piti sitten tietysti kokeilla huuhtelussa. Sindy, joka omistaa Kisun pitää koirasta kiinni.

Kisu katsoo minua ja kameraa, kuin sanoakseen, että "Mitähän tästäkin tulee..." Näin jälkikäteen voin kertoa, että hyvä tuli. Tuo koira voitti seuraavana päivänä Maailman Juniori Voittaja 2010 -tittelin. Kun Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi, hän tuskin pesi edellisenä iltana hiuksiaan kastelukannun kanssa. Tai mistä me sen tiedämme. Ehkä se olikin sama salaisuus hänelläkin.


Voisi tämän hoitaa isommalla kannullakin, mutta kun huumoria osui peliin. Ei ole tosikoille tämä koiranäyttelytouhu.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Koirat vs lapset

Tykkään verrata koiria ja hevosia toisiinsa. Oman elämän kautta olen nyt huomannut, että yhtäläisyyksiä löytyy ihmisen toiminnasta myös lasten ja koirien parissa.

Tunnen koirat "kuin taskuni". Ne ovat olleet jokapäiväistä arkeani 15 vuotiaasta lähtien ja mukana jokaisessa aikuiselämäni päivässä. Olen lähettänyt maailmaan lukemattomia (tai laskemattomia) koiranpentuja ja nähnyt monen monta ensikertalaista koiran hankkijaa.

Itse vertaan itseäni tuoreen lapseni kanssa usein uusiin pennunostajiin. Tässä tapauksessa ihan täysin koiria ennestään tuntemattomiin pennunostajiin. Intoa, rakkautta, halua ja tahtoa on, mutta ei sitten minkään sorttista kokemusta. Miten olen päässytkään 38-vuotiaaksi näin vähällä perehtymisellä lapsiin. Pelastuksekseni voinen myöntää, että on vain inhimillistä olla epätäydellinen.

Välillä tulee ihania ja ehkä jollain muulla saralla menestyneitä ihmisiä, jotka haluavat koiran. Jokaiselle se ensimmäinen on se ensimmäinen ja ihmisestä riippuu miten asiat lähtee luonnistumaan. Asteikkoa löytyy nelosesta kymppiin koiran pidolle ja kaikki ne ovat hyväkysyttäviä, kun pysytään sen nelosen yläpuolella. Tyylejä on monia, eikä yhtä oikeaa ole koirissakaan. Jokainen ottaa elämänkokemuksestaan tarvittavat eväät koiransa huoltamiseen – kuka mistäkin.

Itse otin lapsivakuutuksen syntymättömälle lapselle. Ajattelin, että josko olen yhtä hysteerinen, kuin osa ensikertalaisista pennunostajista. Muutamat ovat ottaneet vakuutuksen jo ennen pennun hakua kasvattajan luota, "josko matkalla kotiin vaikka jotain tapahtuu...". Voin vaikka vakuuttaa, että ei varmasti vielä silloin, mutta seuraavana 15 vuotena on jokaisena 365 päivää mahdollista tapahtua aivan mitä vain.

Ajattelin, että jos tuoreena äitinä kiikutan pienokaiseni yksityislääkäriin pienestäkin "röyhtäisystä tai pieraisusta", kuten uudet pennunomistajatkin tekevät – kunnes rauhoittuvat ja uskovat, ettei pentu niin helposti kuole. Tai josko lapsosessa on vaikka joku vakava vika syntyessään, joka huomataan ensimmäisinä kuukausina. Kuten pelkäävät pentujenkin omistajat – ja jotkut vakuuttuvat ainakin silloin, kun koira saa sydänvian 13,5 vuotiaana.

Mikä silti ihmisen perusluonnetta muuttaisi. Jos ei ole hysteerinen koirien kanssa, miksi sitä olisi hysteerinen lapsensakaan kanssa. Sama suurpiirteisyys ja maalaisjärki toimii molemmissa lajeissa. Ei tarvitse olla kympin äiti, kun pysyy selkeästi nelosen yläpuolella.

Mitä tulee opettamiseen, suosittelen aina pentukursseja, josko koirista ei ole kokemusta. Tai vaikka alkeistottelevaisuutta, jos muita kursseja ei ole tarjolla. Sanon aina, että "Siinä opitte tuntemaan koiranne paremmin ja koira teidät. Kaikki mahdolliset opitut temput tulee kaupan päälle".
Monesti koirakoulussa sitä huomaa, että "Onpas minun pentuni sittenkin aika fiksu, kun tuo Virtasen koira on noin auttamattoman tollo, eikä ole edes oppinut istumista vieläkään". Aivan samoin minä MLL:n mammakerhossa olen huomannut monia asioita omasta lapsestani ja sen kehityksestä. Ihan vain seuraamalla muiden samanikäisiä tai hiukan vanhempia, kuuntelemalla muiden kokemuksia ja kyselemällä miten muilla miettimäni asia toimii. Kahvin juonti ja seurustelu menee siinä samalla.

Tänään esimerkiksi havaitsin ja kuulin sen, että palleroni varmaankin lähtee pian liikkeelle. Siltäpä se tarkemmin katsottuna näytti muihin verrattuna, vaikka täällä kotona ainoana lapsena se on ollut kovin paikallaan olevan oloinen. Kuusviikkoiset koiranpennutkin laukkaavat jo melkoista vauhtia.

Eli eipä siinä ole väliä onko kyseessä koira vaiko lapsi. Parhaiten oppii muiden kanssakulkijoiden seurassa ja kokemuksia vaihtamalla. Vakuutustakaan ei ole tarvittu vielä ollenkaan.



Vertaistuki on aina paikallaan ihmislasten ja koiralasten kasvatuksessa.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Viikonloppu hevosten parissa

Koirat, koiranäyttelyt, koiranpennut, koiratreenit jne. ovat olleet jokapäiväistä elämää ja jokaviikonloppuista toimintaa. Nyt oli mahdollisuus viettää täysipainoista hevosviikonloppua. HH – Hubertus ja Horse Show.

Lauantai aloitettiin Hubertus-ratsastuksella. Tai se supistui neljän hevosen maastoretkeen, mutta se olikin sitäkin kivempi. Kävelimme sumuisessa ja lämpimässä lokakuun loppupuolen säässä peltoaukealle ja lähdimme matkaan. Alunperin suunnittelemamme lenkki taittui rauhallisesta vauhdista huolimatta vain 45 minuutissa. Improvisoimme ja lähdimme myös katsomaan toista metsätietä. Ennen sitä soitimme metsän omistajalle, onko missä metsässä hirviporukka on – jotta emme ole hevosien kanssa houkuttamassa tai harhauttamassa kiikaritähtäimiä.

Tämä toinen noin 3 kilometriä pitkä tie oli oikeastaan koko matkan kohokohta. Se osoittautui ensinnäkin täydelliseksi pohjaksi mukaville laukkasessioille, sillä tie oli napakkaa kangasmetsän hiekkaa. Alkupäässä oli kaksi taloa, mutta koko seuraava pätkä asumatonta rauhallista metsää.

Ratsastin toisena jonossa todella rauhallisen ja kiltin andalusianhevosen jälkeen. Sen pulssi tuskin paljoakaan nousi retken aikana ja klipattuna kimona siinä ei näkynyt hiki ollenkaan. Sen takana Odessa pysyi myös hyvin käsissä. Joskaan se ei ole vielä ymmärtänyt koskaan opetella ryöstäytymään hallitsemattomaan menoon. Se onkin mukavan maaston yksi edellytys. Että itse saa päättää suurinpiirtein vauhdista ja ainakin reittisuunnitelmasta. Ei ole kiva tunne, jos metsätiellä 500 kiloa lihasta riehaantuu ja vie kiitolaukassa kuljettajaa. Tai että

Takanamme tuli kaksi toisen tallin hevosta, jotka puolestaan olivat kohtuullisen kuumia. Kiljahduksia kuului vuorotellen molempien omistajien suusta ja hiljensimme aina jomman kumman pukittaessa tai ryöstäessä hallitsemattomaan menoon. Retken päätyttyä söimme kalasoppaa ihanassa miljöössä tallin omistajan luona.

Sunnuntaina ohjelmassa oli Helsinki International Horse Show. Siellä jo muutamana vuonna olen käynyt seuraamassa World Cupin osakilpailun. Näytöksessä on myös Tapiolan sponsoroiman koulukilpailun finaali. Upeita hyppy- ja kouluhevosia oli siis nähtävillä. Eikä vähätellä voi ostosmahdollisuuksiakaan.

Tällä kertaa poikani oli vielä mukana rintarepussa ja rattaissa. Nyt 5 kuukauden ikänä oikeastaan jo toista kertaa. Viime vuonna hän oli pyöristyvänä vatsakumpuna. Ainoan itkukohtauksensa hän sai juuri silloin, kun areenalla ratsasti paraolympialaisten ratsukko, jonka aikana pyydettiin erityisesti hiljaisuutta. Tein nopean poistumisen käytävään ja jäin hetkeksi yläriville katsomaan näytöksiä, josko kohtaus uusiutuisi.

Toki kotona ihastuttaa kaksi pentuetta mäyräkoiria, joten ihan pelkkiin hevosiin ei pääse millään hurahtamaan. Nyt elän monta päivää kuitenkin kahden H:n fiiliksissä.

Kouluratsastusta oli Tapiolan sponsoroiman sarjan finaalin verran.

Kouluratsastuksen voitto meni tälle ratsukolle.

Olympialaisten edustajamme Emma Kanerva ja Sini Spirit tulivat esittäytymään yleisölle.










maanantai 22. lokakuuta 2012

Ärsyttävintä koiran omistamisessa

Koirissa on lukuisia mielihyvää tuottavia asioita omistajille. Niiden negatiivisista asioista yleensä kysytään kasvattajalta. Eniten sisälle pissaamisesta ja pahanteosta. Miten estää se?

Opettamalla pissaan ulos ja estämällä koiran pääsy sellaisten tavaroiden luo, jotka voisi kiinnostaa ja etenkin on syytä jos niitä ei voi mikään maailmassa korvata. Myös mielekäs tekeminen ja liikunta on ehkäisykeinoja, jotta omaa aktiviteettia ei tarvitse keksiä. Helppoa periaatteessa.

Koiria ei voi kasvattaja ohjelmoida etukäteen ja vähän huonosti pahoista tavoista jälkikäteenkään. Täysin mahdotonta on ohjelmoida niitä kenenkään taholta puhelimitse. Eli on itse toimittava ennaktaehkäisevästi.

Itselle ehdottomasti ärsyttävintä on roskiksen tuhoaminen. Siihen on vain yksi syyllinen - minun huolimattomuus - ja sekös siinä ärsyttääkin.

Esimerkiksi jos tänään olisin vienyt roskiksen aamulla ulos asti, enkä jättänyt verannalle odottamaan sitä ulos viemistä, Sara ei olisi voinut levittää sitä.

Turha siinä raivota Saralle, joka on himoinnut kanasuikalerasiaa pohjalta ja samalla levittänyt kuusi suodatinpussia, banaaninkuoria ja kaikkea muuta ruokajätettä. Iljettää, ärsyttää, raivostuttaa.

Siivoan muristen, katson peiliin ja yritän unohtaa nopeasti, jotta tapaus ei harmita koko päivää. Syyllinen kun löytyi peilistä.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Kuraletti liimahäntä

Kura-aihe palaa jälleen ja pysyy kanavalla valitettavasti vielä pitkään.

Katsokaa tätä häntää!! Olen nähnyt kuraisia häntiä, mutta tänään Anniinan parkaisu Cee:n boxista pakotti käymään katsomassa. Kunnon liimahäntä sieltä pilkotti.

Herra Cee sai ulkona tämän jälkeen vesiletkusta uutta vettä kinttuihin, mahanaluseen ja häntäänsä. Voi tätä syksyn iloa!


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Hevosen karvan kierrätys

Luonnossakin tapahtuu kierrätystä. Vai onko kyse vain laatutietoisuudesta? Löydettiin tämä linnunpesä kartanon marjapuskasta. Se on ilmiselvästi vuorattu vanhojen tammojen jouhilla.

Tammat olivat keväällä ulkoilemassa "puutarhatarhassa" vain 50 metriä kyseisestä puskasta. Mainiolla kuljetusetäisyydellä linturouvalle. Vähän kuin lintujen Hästens oltaisiin tuotu hänelle aivan nurkalle. Kotiinkuljetus melkein kuin kaupan päälle. Kyllä on kelvannut tipujen kelliä laatupedillä.


tiistai 16. lokakuuta 2012

Kavereita kentällä

Meidän tallin kentällä käy väkeä öisin.

Viime aikoina sitä on käyttäneet peurat. Aiempina keväinä on mäyrät käyneet lumen sulaessa kaivamassa jotain juuria reunoilta. Jänikset ovat myös jättäneet usein jälkensä talvella. Yksi tallilla käynyt vierailija tosin epäili, että kentällä on tepastellut ilves. Pöllyävässä lumessa jäniksen takajalan jäljet ovat kyllä erehdyttävän suuret.

Ilves ei ole vielä käynyt kentällä vaan meni viereistä laidunta pitkin ohi viime talvena.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Koira vai telkkari?

Mitä yhteistä on koiralla ja televisiolla? Molempia käsitellään samoin tavoin lakipykälöissä kauppatilanteissa. Mitä ero taas koiralla ja televisiolla on? Jos et tiedä, älä osta elävää koiraa.

Koira rinnastetaan kauppatilanteessa mihin tahansa myytävään elottomaan tuotteeseen. Silloin ei oteta huomioon sitä, että siihen on joku kiintynyt. Sen on joku toinen elollinen synnyttänyt, eikä sitä ole tehty tehtaassa. Tai sitä, että jos se on huonolla tai väärällä hoidolla pari kuukautta tai vuoden, siitä ei ehkä ole iloa kenellekään. Tai se ei enää koskaan palaudu, jos se on unohdettuna yksin pari viikkoa.

Televisiolle et voi juurikan antaa vääränlaista virtaa johdosta, sitä ei tarvitse ulkoiluttaa ja jos sitä ei kampaa, sen voi aina myydä vielä vuoden päästäkin uudelleen. Koira, jota ei ole huollettu oikein, on melko nopeasti arvoton. Television pitämisestä liian pienessä asunnossa ei voi saada syytettä, mutta koiran asuttamisesta kuljetushäkissä voi saada pahimmillaan jopa eläintenpitokiellon. Voiko televisionpitokieltoa saada? Miten voidaan silloin kohdella näitä kahta "tavaraa" samalla lailla?

Miettikää tilannetta, että ostatte television. Menette kauppaan, josta sellaisen saa edullisimmin. Olette etukäteen hiukan vertailleet ominaisuuksia: mikä on meidän asuntoon sopivan kokoinen, minkä hintaluokan telkkari on paras ja joku ehkä valitsee vielä värin – musta vaiko hopea, muovipintainen vaiko metallinen. Kyselette myyjältä siitä vähän ja maksatte kassalle. Tai sen voi tilata vaikka nettikaupasta. Tai ulkomailta. Suomesta ostetuissa pitää olla suomenkieliset käyttöohjeet. Samoin CE-merkki. Se on siis turvallinen ja sitä osataan käyttää.

Vaatiiko ketään teitä menemään viikottain kouluun töllöttimen kanssa? Vaaditaanko, että  osaatte käyttää kaukosäädintä? Tivataanko aiempaa televisionkatsomiskokemusta? Pitääkö olla moitteettomat elintavat ja säännöllinen elämä? Kysytäänkö tuloja, että voitte varmasti korjauttaa telkkarin, jos se menee rikki. Kysytäänkö asumisolosuhteista tai perheenjäsenistä, ketkä telkkaria katsovat? Eipä kysytä varmaan tai esitetä vaatimuksia.

Kuitenkin samaa lakia käytetään koirissa ja telkkarissa. Telkkarin katsotaan täyttäneen tehtävänsä, jos se kestää noin viisi vuotta (luulisin). Siinä on myös oltava jonkilainen takuu. Miten kukaan voisi antaa takuuta, että koira edes elää sitä viittä vuotta. Tokihan sitä kaikki toivoo. Sen elinikään vaikuttaa joko pidentävästi tai lyhentävästi monikin omistajan tekemä toimenpide. Miten sitä silloin voidaan rinnastaa elottomaan esineeseen?

Jos telkkarinne menee nyt kaikesta hyvästä hoidosta ja silityksestä johtuen rikki nopeasti tai ei miellytä ominaisuuksiltaan tai laadultaan. Minne soitatte? Myyvään liikkeeseen tietysti. Palautatte television ja se korjataan tai saatte uuden, jos ei pystytä. Ei ole tunnesiteitä ja mikä tahansa toinen toimiva telkkari voi korvata edellisen. Koiraa ei voida aina korjata. Erinomaisinkaan eläinlääkäri ei saa näköä takaisin, jos koiralla on sokeuttava silmäsairaus. Eikä siihen auta kasvattajan palauttama osuus kauppasummasta. Suru ja huoli on ja pysyy. Rakkaasta koirasta ei ehkä haluta luopua viallisenakaan. Jos se on välttämätöntä lopettamisen vuoksi, se koskee pitkään. Ette ehkä halua enää koiraa ollenkaan.

Tunteita ei lasketa laissa mukaan. Esine mikä esine oli siinä eloa tai ei. Yhdessä kohdassa koira ei ole telkkariin verrattavissa. Ulosottomies ei hae koiraa varastoonsa vaikka se olisi tuhansien arvoinen. Television se kyllä voi viedä. Maksamattoman osamaksukoiran kohdalla se siirretään perintää odottavan kasvattajan huostaan ulosoton tapahtuessa.

Meistä ihmisistä kukaan ei selviä hautaan asti käymättä kertaakaan elämässään lääkärillä. Koiralla näitä käyntejä elävänä eläimenä varmasti tulee myös. Koskaan ei pystytä jalostamaan eläintä, joka ei sairastu koskaan. Se on mahdotonta. Televisiolta vaaditaan virheettömyyttä ja standardoitua kuntoa tiettyyn käyttöikään asti. Miten lihasta, verestä ja sairauksien geeneistä rakennettua koiraa tai eläintä voidaan standardoida niin tarkasti? Ihanne olisi koirarodut joihin sairauksia ei tulisi, mutta niin ei vaan käy todellisuudessa.

Televisioon ei myöskään satu. Jos omistajalla ei takuun jälkeen ole heti rahaa viedä sitä huoltoon, se voi odottaa olohuoneessa tai varastossa. Tai vaikka autossa työpaikan parkkipaikalla. Koira pitäisi viedä hetimiten eläinlääkäriin, jotta sen vaiva ei pahene tai kipu kovene.

Luonteen ja kasvatuksen osalta koirat ja eläimet ovat aika eroavaisia elottomasta tavarasta. Jos koira puree, siitä on omistajan lisäksi haittaa ympäristölleen. Televisio ei voi oma-aloitteisesti haavoittaa juuri ketään ympäristöstään – tietysti jollei se räjähdä. Koira voi, ja tiettyjen rotujen kohdalla kasvattaja voi tehdä virheen myydessään väärään kotiin liian haastavan rodun. Voiko televisiota myydä "väärään kotiin" tai "vääränlaiselle ihmiselle"?

Olisiko ihan oikeuslaitoksen eduksi hyvä ottaa laissa huomioon se tosiseikka, että koira ja eläin voi olla perheenjäsen, se on elävä jota ei voida varastoida ja jonka kuntoon vaikuttaa ympäristö ja hoito. Toivoisin niin.

Lihaa ja verta. Emänsä kohdusta, ei tuotantolinjalta. Mutta paljon iloa ja tunnetta omistajalleen.

Tämä on vasta aihio. Ruokinta, kasvatus ja ympäristö muokkaavat tästä tulevaisuudessa sen, mikä se on.


lauantai 13. lokakuuta 2012

Kerro Kerro Kuvastin: Kissat ja kalat

Tämä kuva on vain yksinkertaisesti kaunis ja hauska samaan aikaan. Kaksi lajia sopuisassa yhteiselossa lämpimän lampun johdosta. Ja kun tulee jano, voi latkia raikasta vettä ruokintaraosta.

Ystäväni Cornish Rex -rotuiset kissat ja akvaario ovat välillä huollossani, kun he matkailevat. Saan nauttia molempien kauneudesta. 



perjantai 12. lokakuuta 2012

Äitiys ja imetys nisäkkäillä

Tunnen olevani tosi-nisäkäs nyt imettäessäni. Samaistun pentulaatikossa makaaviin Saraan ja Napsuun (mäyräkoiria) kun ruoka-aika koittaa.

Viimeisen kuukauden aikana olleiden kahden koiran synnytysten valvominen, itse kokemani synnytyksen jälkeen, ei tuntunut erilaiselta. Olen ennen omaa raskauttanikin joskus myötätunnosta puristanut omilla vatsalihaksilla koiran ponnisteluja seuratessa. Raskaana ollessani ehkä enemmän yritin löytää jotain samaistumista synnyttäviin emiin. Tässä kohtaa kasvattajan taivalta, ei oma synnytys muuttanut kokemusta oikeastaan mitenkään. Plääh, tylsää. Moni varmaan odotti jotain eufoorista tunnelatausta. Monessa kohtaa olen vaan niin pragmaattinen – mitä tuo sana sitten tarkoittaakaan.

Omassa synnytyksessä puolestani koirien synnytysten valvomisesta oli paljonkin apua. Tiesin avautumisvaiheen olevan pisin osa synnytyksen vaiheita. Itse synnytys tuntui juuri siltä, miltä se koirillakin näyttää. Ploroplops ja poikanen solahti ulos.

Olen nähnyt kymmenillä eri tyyleillä syntyviä pentuja ja monia erilaisesti käyttäytyviä narttuja, niin en osannut pelätä mitään. Koska en voinut tietää millaisena itse tunnen kivun ja kokemuksen muuten.

Olen nähnyt tyynesti kyljellään työntäviä emiä ja hampaillaan peittoa repiviä narttuja. Ihmisillä on harvemmin viittä sikiötä, joten suhteellinen kokoero pienokaisisa on valtava. Sairaalaolosuhteet ja lääkitysvaihtoehdot kompensoivat puolestaan ihmisten eduksi. Vai olisikohan itse tilanne rauhallisempi kuitenkin kotona. Uskon, mutta turvauduin silti ammattilaisiin. Tiedän itse, miten tärkeää on, että tilanteen hallitsee kunnolla jos ongelmia ilmenee. Tai että tiedostaa,  milloin on ongelmat alkaneet.

Kun minulle tippatelineeseen asetettiin oksitosiinitippaa, sainpas sanottua, että "Tuota on minullakin kotona jääkaapissakin". Niinpä ilokaasuhöyryssä vertailtiin kätilön kanssa oksitosiinin käyttöä ja synnytyksiä koirilla ja ihmisillä. Taisin erikseen pyytää että saisin synnytyksen jälkeen oksitosiinia, että kohtu supistuu paremmin ja maito alkaa herua. Kyllä. Enkä usko, että olin ollenkaan erikoisin asiakas siinä laitoksessa.

Joka äitysoppaassa on tuleville sekä oleville äideille sivuttain imetysohjeita. Hämmästelin jo raskausaikana niitä. Miten niin luonnollinen taito vaikuttaa esitteiden perusteella niin hankalalta. Myös siitä lohduteltiin jo etukäteen, että kaikilta ei imetys onnistu ja se ei ole maailman loppu. Piileekö siinä kuitenkin Freudilainen lipsautus. Kuolisiko suurin osa ihmislapsista äitinsä avuttomuuteen tai maidonpuutteeseen, jos näitä oppaita, tukihenkilöitä ja imetystukipuhelimia ei olisi?

Hämmästelin tätä toisilla nisäkkäillä luonnon vielä hoitamaa asiaa viimeksi kolme viikkoa sitten, kun heräsin koirani synnytyksen alkuun. Emän vieressä makasi kaksi märkää pentua jo nisällä. Samoin seuraavat pennut tekivät silmieni alla nopean U-käännöksen ja syöksyivät syömään.

Olisiko luonto hoitanut vai hyljännyt poikani, koska imemistekniikka hänellä oli synnytyssalissa vielä kateissa turboimuvoimasta huolimatta? Pienellä huijauksella ja työllä saimme hänet tunnin kuluttua syömään rintaa.

Koiraemo-diettini ei vielä pure täydellä teholla. Napsulla melkein jo kylkiluut näkyy. Yritän koiraparkaa syöttää lähes tauotta. Ja pennut vain lihoavat, mutta äiti ei. Itseltäni saisi lähteä mielihyvin vaikka 10 kiloa - vaan ei tunnu mitään tapahtuvan.

Yksi asia meitä kolmea tämän talon imettäjää yhdistää: on karmea nälkä ja kokoajan jano!


Pieni ihmisimeväinen pitää hellästi kiinni syödessään.
Napsulla on maitoa vaikka kahdeksalle, joten viisi pientä possua ovat paksuja.
Ihmislapsi on aloittanut lisäruuan syömisen. Myös omat nakkisormet menevät mielellään suuhun.
Oma iltapala on tuplaantunut ja katoaa nopeasti. Nälkä on kuin mammutilla.
Talon yksi imettäjistä hallitsee kuutta imevää. Onneksi ei ole vaippoja, niin voi ottaa rauhassa.

torstai 11. lokakuuta 2012

Toivo - oikeus eläimen arvoiseen elämään



Osallistuin Best Friendin kampanjaan Facebookissa, jossa etsitään kotimaista hyväntekeväisyyskohdetta. Olen iloinen, että joku haluaa tukea eläinsuojelutyötä Suomessa, eikä kaikki eurot mene Romanian, Espanjan, Viron tai Viipurin kulkukoiriin tai koiratarhoille.

Anteeksi julmuuteni niitä eläimiä kohtaan, mutta meillä Suomessa kun on eläimiä, jotka ansaitsisivat parempaa kohtaloa – saati sitten lapsia – niin on aavistuksen tekopyhää autella eläimiä muissa maissa. Toki hyväsydämisyys on aina hyvästä ja niin kauan kuin sitä riittää, maailmassa on toivoa.

Tässä minun laittamani toive kohteesta. Rupikoira on tähän yksi suuri innottaja.

"Toivon, että YES:ille säätiöidään tai lahjoitetaan rahaa vähävaraisten perheiden tai vanhusten eläinten hoidon tukemiseen. Harkinnan varainen 20-100 % alennus anomuksesta, jonka perustettava lautakunta tai taho käsittelee. Tällä tavoin voidaan tukea sitä, että eläimet hoidetaan niiden ollessa sairaita, eikä jätetä hoitamatta."

Aneeminen mäyräkoira eläinsairaalassa

Täällä reportteri YES:lta eli Helsingin Yliopistollisesta Eläinsairaalasta. Tilanne ei ole jännittävä vaan potilaan tila on vakaa ja meillä aavistuksen tylsää.

Kun koira sairastaa, tila voi mennä huonommaksi hetkessä. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, kun koira osaisi sanoa, että "Vie minut huomenna terkkarille, kun vähän heikottaa". Sitten kun on ihmisenkin huomattavissa, että joku on pielessä, vaiva on saattanut olla jo pitkään koirassa.

Lähdin ambulanssikuskiksi ystävälleni, koska hänen mäyräkoiransa oli pissannut verta pari päivää. Tänään nuori koira oli jo aivan veltto antibioottikuurista huolimatta. Ystävälläni ei ole autoa ja mies oli lähtenut asioilleen, eikä olisi palaamassa vielä useaan tuntiin.

Miestä kuuluu auttaa mäessä ja varsinkin alamäessä, joten poika kaukaloon, piltti-purkki ja lusikka mukaan ja sitten matkaan. Ensimmäinen stoppi oli Siuntion Eläinlääkäreilllä Sjuvetissä. Kuvasarja alla on sekalaisessa järjestyksessä, koska kirjoittelen tätä iPadilla Eläinsairaalan odotushuoneessa.

Heidi Rosengren Sjuvetissä tutki verinäytteet ja otti röntgenkuvat. Pikkupotilas oli selvästi aneeminen, perna suurentunut ja huohotti. Koska ei ihan tarkkaan tiedetty vaivaa ja koiran tila huononi jo parin tunnin labratulosten tutkimusten aikana, oli syytä lähteä eläinsairaalalle.

Niinpä täällä eläinsairaalan aulassa istutaan koira ja poika "kainalossa" ja odotellaan seuraavia tuloksia. Välillä on leikitty eläinlääkärissä oloa pikkuäijän kanssa hänen lelumäyriksellä. Ukkeli on myös asiaankuuluvasti punnittu koiravaa'alla jo Sjuvetissä. 8,3 kiloa farkut jalassa.


Alkuasetelma Siuntiossa. Koira vielä jaloillaan, poika ei.
Tutkimusta illansuussa YES:llä. Anteeksi, näin pois lähtiessä vasta valokuvauskiellon :-)
Pikkuäijän koira oli myös lääkärissä.
Mukana Siuntiosta Yliopistolliseen eläinsairaalaan lähti verinäyte kylmälaukussa.
Kaikki alle 100 kiloiset punnitaan – eläinlääkärissä (kansanviisaus väittää, että neuvolassa).
Heidi otti potilaan kainaloon kun se jäi päivällä Sjuvet:iin tutkittavaksi.
Illalla 17 jälkeen osoitteena oli Yliopistollinen eläinsairaala YES.
Potilas YES:n odotussalissa. Rauhallinen ja vakaa.
Potilas pidettiin matkan ajan lämpimänä – ja verinäyte viileänä. Siuntio–Helsinkimatka taittuu alle tunnissa.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Etu- ja takakaaren välistä: Selitystä syvemmältä



Ratsastus on paljon muuta, mitä ulkopuolelta näyttää. Nyt minulla on opettaja, joka osaa kertoa minulle sopivalla tyylillä, miltä sen kuuluu myös tuntua.

Olen kai jollain tavalla matemaattinen, sillä pohdin aina miksi mikäkin toimii – juuri niin kuin toimii. Minusta kaikki asiat on selitettävissä ja kaikessa on "systeemi" tai "logiikka". Siksi on ihanaa, kun opettajani Mia Wollstén ei vain sano, miltä meidän tulisi näyttää ulospäin, vaan miltä ratsastuksen tulisi tuntua. Hän ei korjaa vain ulos näkyvää – "pysy suorempana" vaan kertoo miksi on tärkeää, että mun yläkroppa ei huoju ja seuraa hevosen jalkojen liikettä. Tai ei vain sano ympäripyöreästi, että "ratsasta sitä paremmin alle". Hän osaa kertoa millä kropan lihaksilla pitää milloinkin toimia. Miten saan hevosen liikkumaan oikein ja oikeilla lihaksilla, jotta se voi tehdä minun pyytämät asiat.

Minusta on erittäin tärkeää, että kouluratsastusta opettava opettajani ratsastaa aktiivisesti itsekin ja kouluttautuu säännöllisesti. Mialla on halu oppia kokoajan itsekin lisää, joten hänellä on monia uusia näkökulmia hevosen liikkumiseen ja oppimiseen. Hän tietää itsekin miksi mikäkin toimii hevosen lihaksistoa ja luustoa myöden niin, kuin niiden tulee toimia kouluratsastuksessa.

Mielikuvaharjoitukset ovat oma lukunsa. Niistä tulette lukemaan vielä paljon, sillä niiden avulla itsekin olen oppinut valtavasti ja niitä käyttäen ratsastan yksin ollessani. Koska minulla ei ole käytössä peliliä eikä ketään, joka voisi sanoa miltä ratsastus näyttää ulospäin, on minun itse tunnettava se selästä. Tähän etukäteiset mielikuvat auttavat. Kaikkea nimittäin en ole kokenut koskaan ennen. Opettajan on kerrottava ne minulle maasta käsin jotta osaisin toteuttaa ne Odessan selässä istuessa.

Todellakin, olen luullut, että ratsastuksessa käytetään vain "pohkeita" ja "ohjia" ja "istuntaa". Nyt ollaan oppimisessa siinä kohdassa, jossa käytetään koko kroppaa ja hallitaan sitä eri osissa: vatsalihaksia, sisäreittä, nivuksia, alaselkää, yläselkää, kyynärpäitä, alapohjetta, kantapäätä, polvea, ranteita, sormia ja aivoja.

Pidin olosuhteiden vuoksi noin kymmenen vuoden tauon ratsastuksessa. Koirat veivät aikaa ja en halunnut ratsastaa vanhoilla ravureilla, joita oli tarjolla, kun muutin Siuntioon. Tauko on ollut nyt tarkastellessa suuri onni, sillä lihasmuistissa oli tallella se, miten hevosen selässä pysyy etuperin tai takaperin, mutta olen unohtanut lähes kaiken muun oppimani. Muistan miten hevonen reagoi joihinkin asioihin, mutta en liikaa. Lähdin nollasta liikenteeseen sillä erolla, että osasin jo "ratsastaa", joka on nyt kyllä täysin väärä termi. En ole osannut ratsastaa ja siihen, että voin niin sanoa, on hyvin pitkä matka. Osasin istua hevosen selässä joka askellajissa ja sain sen siirrettyä askellajista toiseen.

Tässä tapauksessa käyntiin lähdettiin tauon jälkeen niin, että nappasin naapurin laitumelta yhden 6-vuotiaan sekarotuisen hevosen alle. Jolla ei oltu ratsastettu koskaan, eikä oikeastaan käsiteltykään paljoa aiemmin. Alussa apuna oli toinen rautainen ammattilaisratsuttaja Sari Aimia. Hän on suvereeni nuorten hevosten ratsuttaja ja erinomainen valmentaja. Pääsin alkuun ilman suurempia virheitä tai tyhmyyksiä ja Sari katsoi sivusta että hevonen liikkuu oikein, mitä minun huojumiselta nyt pystyi. Sari on edennyt samoista Talli Ravanin lähtökohdista huolimatta Suomen ammattiratsuttajien eliittiin.  Lapsuudenystävyys ehkä auttoi siinä, että "mahdoton yhtälö" sai mahdollisuuden hänen avustuksellaan. 

Kolmisen vuotta on mennyt ja nyt noin vuoden Mian opastuksessa. Ja näillä tiedoilla, taidoilla ja kalustolla nyt mennään. Olen iloinen, että kummankaan – ratsun tai tätiratsastajan – lähtökohdat eivät ole laimentaneet Mian motivaatiota opettamiseen vaan hän opettaa meille ratsastuksen hienouksia eteenpäin ja eteenpäin. Saatte seurata meidän kolmen projektia eteenpäin. Mian, minun ja Odessan.





Pipo päässä joka säässä

Ei nyt ihan, mutta voisi tätä pipoa pitääkin.

Sain Facebookista vinkin tähän ja kasvattini omistaja hoisi tilauksen. Pipon on tehnyt Retrokas-bloggaaja. Tästä piposta on moni kysynyt mistä olen sen löytänyt.

Nyt harmittaa vaan, että en tilannut pipoa myös pojalleni, joka tosin oli tilaushetkellä vielä sikiönä mahassa. Tää on mun paras pipo!!

tiistai 9. lokakuuta 2012

KKK-halli komea koirahalli Kirkkonummella

Entisen agilityurani aikana - joka oli pitkä ja matala - Kirkkonummelle nousi upea halli koiraharrastajille.

Siellä on hyvä kivituhkapohja, hyvät estesarjat, lämmin kahvio, josta voi seurata kisoja tai treenejä. Kahvion katolla on katsomo ja päädyssä hyvät sisävessat. Ulkona on vielä ulkokenttä ja iso parkkipaikka.

Tämä kaikki on tehty talkootyöllä rahoittaen. Agilitykisoissa on tehty monia tuhansia tunteja ja monen jäsenen voimin töitä.

Viime lauantaina järjestettiin hallissa jälleen joukkosilmätarkastus, johon KKK-halli Oy on luovuttanut tilat käyttöön veloituksetta. Kiitos KKK!