Maailmalta takaisin arkeen

Reissu Unkarin Maailman Voittaja-näyttelyyn katkaisi ihanasti arjen, joka tällä hetkellä vie minuutitkin vuorokaudesta. Sairaalassa oleminen on tärkein asia päivässä yhä vieläkin joten se aika on kaikesta arjen pyörityksestä pois. 

Matkaan tarttui jälleen pari pokaalia merkiksi uusista Maailman Voittajista. Sitäkin arvokkaampaa kasvattajalle on se tunnustus mitä tulee Maailman Voittaja -tittelin kautta. Kira-mummon kautta olen kasvattanut Maailman Voittajia kolmessa sukupolvessa. Se tieto lämmittää. Se on sitä aineetonta pääomaa, jolla jaksaa puskea ja jonka vuoksi jaksaa tätä hullunkurista arkeakin. Oikealla tiellä ja maailman huipulla koirat ovat ulkomuodollisesti vielä edelleen. Toivotaan, että myös jatkossa, koska venäläisvahvistus sai Juniori Maailman Voittaja -tittelin.

Siinä se kaikki voittogloria sitten onkin. Ei pennin penniä vaan valtavasti työtä ja kuluja. Mutta tällä kaikella jaksaa elää taas muutaman vuodenkin. Muistoja tästä retkestä saatte lukea vielä monta kertaa blogissa, kun pääsen tykittämään valokuvakoosteita.

Näyttelykoirien ilottelua yöpaikkamme pihalla saa nauttia tässä kuvasarjassa. Meidän onnekkaat koirat eivät joutuneet elämään hotellielämää, vaan saivat nauttia myöskin juoksemisesta, kaivamisesta, juoksemisesta ja kaivamisesta.

Pokaalit yöpyivät terassilla ulkona.

Tyylinäyte Juniori Maailman Voittaja -liitäjältä.

Härdelli talon tapaan

Tänään on hyvä päivä syntyä. Tänään on nimittäin poikani syntymäpäivä ja sitä kunnioittaakseen on myös yksi narttuni päättänyt synnyttää. 

Nartun laskettu aika oli jo loppuviikolla, mutta se hautoo palleroitaan nyt koko rahan edestä. Pennut ovat nimittäin tämän superäidin viimeiset. Jotta tilanne olisi sopivan hektinen, on lapsi sairaalassa ja sinne pitäisi lähdteä juurikin nyt viettämään synttäreitä.

Apuvoimaa on tulossa pitkin päivää. Tulen iltapäivällä tähän sitten taas paikalle lähteäkseni illalla vielä Budapestiin Maailman Voittaja -näyttelyyn. Ai hengästyttääkö?

Kyllä tässä parissa vuosikymmenessä on joutunut sopeutumaan tällaiseen asioiden uudelleen järjestelyyn monta kertaa. Toisen palveluksessa ollessani piti olla tietyllä kellonlyömällä töissä ja koirat taasen eivät aina olleet samalla kellonlyömällä mun vapaapäivien ja työaikojen kanssa. Tai onkohan se pikemminkin niin päin, että en ole sopeutunut vaan omaan jotain geenejä, jotka auttavat hallitsemaan tilannetta vaikka tilanne on ei-niin-hallittavissa. Ei tätä muuten kestäisi.

Kaikessa pitää olla varasuunnitelma, mutta sitäkin tärkeämpää on toimintakyky ja luovuus, kun varasuunnitelmatkin pettävät. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma eläinten kanssa. Se on oikeastaan ainut varma asia, että mitään aikataulua ei ole. Kaikki menee päin mäntyä tai hyvin juuri oman aikataulunsa mukaan.

Olen oppinut ainakin näinä vuosina, että pakkaa aina kaksi päivää matkaa ennen. Viimeisenä päivänä tapahtuu aina. Milloin tulee korkea kuume, milloin jotain muuta. Mutta aina jotain. Silloin aina voin huokaista, että onneksi aloitin pakkaamisen jo aiemmin. Lähtöhässäkässä ei laukkuun tule mitään järkevää ja voi luottaa että siellä on jotain tarpeenmukaista.

Koirat ovat onneksi jo pian Unkarissa ja niillä on mukana kaikki niiden tarvitsemat näyttelyvarusteet sekä pesuvarusteet. Mulla on varaihminen ollut koko ajan mukana poikasta ja koiria varten apukäsinä, eli vaikka en pojasta tai muista syistä pääsisi lähtemään, koirille on hoitaja paikalla. Silti pääsi vanha muori mut yllättämään. Huvittaa oikein, miten taas luulin jo ihan kaikkeen mahdolliseen varautuneeni.

Kuvakavalkadia, raporttia ja tarinaa ensi viikolla tulevasta seikkailusta. Josko illaksi ehdin lentokentälle, niin pääsen matkaan. Nyt lähden juhlimaan sairaalaan ja maistamaan mansikkakakkua. 

Sairaalaelämää eläinperheessä

Nyt vajaa kaksi kuukautta meidän miniperheessä on ollut todellista selviytymistä. Poikanen on rankan taudin jälkimainingeissa sairaalassa edelleen ja itse olen eilistä lukuunottamatta ollut sairaalassa päivittäin ja pisimmillään 12 tunnin rupeamia.

Koirat lähtivät jo sairaalassaolon alkumetreillä hoitolaan ja palasivat eilen. Yksi astutettu narttu synnyttänee ensi viikolla, joten elämä ei voi seisahtua kokonaan.

Eläin- tai yrittäjäperheessä ei sairaslomia tunneta, eikä niitä korvaa työnantaja (minä) tai eläinten omistaja (minä itse). Samoin, kun huoltajia on vain yksi, jakaantuu kaikki eläinten- ja lastenhoito tasan. Eli minulle.

Eläinten omistajalla on silloin hyvä olla liuta ystäviä. Ja niitä yleensä riittääkin, sillä harvassa on ne sukulaiset, jotka rientävät eläinten hoitoon. Yleensä ihmisten apuun saa sukulaisia, mutta eläimet on rasite, joita suku yleensä odottaa pääsevänsä karsimaan hädän tullen.

Meillä ei ole lopullisesti lähtenyt yhtään eläintä. Toki pitää myöntää, että kun olin viikon vain yhden koiran kanssa, se tuntui luksukselta. Uskon kuitenkin, että sairastelut on pian sairasteltu ja poikkeustilanne loppuu.

Ystävistä on erottanut ne kultajyvät. Tietysti myös akanat. Eläintenomistaja ymmärtää, miten niistä on huolehdittava ja miten tärkeitä ne omistajilleen ovat. Olen saanut avuntarjouksia juuri elinten hoitoon ja eilen pyyhälsi joukko tuttavia puutarhatöihin. Mikä mukava yllätys onkaan saada piha haravoituna ja ylimääräiset rojut poisvietynä noin vain.

Piha olisi rehellisyyden nimissä jäänyt muuten hunningolle kokonaan. Asiat on priorisoitava tärkeysjärjestykseen ja siitä ei olisi aiheutunut kenellekään suoranaista haittaa jos piha olisi mullin mallin. Mutta nyt siistinä iloa.

Eläimille tämä on myös riemuisaa. Etupihan juoksukentän nurmikolta on talviset koiranläjät pois ja kanien kesäasumusta aloitettu laajentamaan. Josko jaksan iltaisin jatkaa urakkaa, kenties ehdimme hankkia niitä kanojakin vielä uuteen kesäeläinosioon takapihalle.

Kevättalkoissa kanat ja possut nautittiin grillatussa muodossa. Grillin hajotessa tehtiin viritys hiekkakasaan, sillä meillä ei ole tapana luovuttaa oli kyseessä sitten kovat sairaudet tai grillausinto.