Hae tästä blogista

tiistai 31. toukokuuta 2011

Kuvamuistoja ratsastusleiriltä

Minä ja Idol voitetimme nämä leirin taitokisat. Ja Huom! Jo tuolloin HÄNTÄLETTI!!!
Aivan ehdottomasti parasta ja onnellisinta aikaa elämässäni ovat olleet ratsastusleirit. Olen niillä ollut noin 10-vuotiaasta joka kesä monen monta vuotta ja monen monta kertaa. Kesäleirejä kierreltyäni laajensin hiihtolomaleirieille ja kesäleirit pidentyivät myöskin kaksiviikkoisiksi. Monasti meitä oli sama porukka sekä talvella, että kesällä ja leirit varattiin seuraavaksi vuodeksi jo edellisenä kesänä.

Nuo ajat ovat olleet todella antoisia. Jos en ole kovin hissukka vieläkään, tuolloin olen ollut hurjapää ja aivan pelkäämätön kaikkea vaaraa kohtaan. Tuona aikana olen istunut hevosen selässä aivan joka suuntaan, kuten kuvankin näyttää ja aina yhtä luontevasti. On ollut pää alaspäin, ratsastettu väärinpäin, maailmanpyöriä, maaten selällään hevosen selässä ja seisoen! Ei ole niin ollut väliä, onko ollut satulaa ja minkälainen ratsu on ollut alla. Kaikki on käynyt ja jokaisella on menty eteenpäin.

Onneksi olen unohtanut hyvin paljon nuoruuden kohelluksia, mutta kuvat palauttavat aina mieleen, mitä kaikkea hulluakin on tullut tehtyä. Täytyy tunnustaa, että nyt jo itseäkin hämmästyttää moni kuvan asia, mitä olen tehnyt, mutta tapana on edelleen elää niin, että vanhainkodissa ei tarvitse katua elämätöntä elämää. Jos muisti pelaa, niin mielummin shokeeraan mummoja kumoon kertomuksilla hurjasta nuoruudestani.

Tässä kuvassa olen vuokrausleirillä, jossa jokaisella leiriläisellä oli oma nimikkohevonen viikon ajan. Ratsastaa sai 4 tuntia päivässä ja muistaakseni ratsastimme kaksi kertaa päivässä – melko järkevästi.

Meitä oli toista kymmentä nuorta viskattuna jonnekin keskelle metsää jossa oli talli, talo, poneja ja pelto. Jostain saimme ruokaa päivittäin. Ilmeisesti. Tallin ylisillä muistaakseni oli jotain majoitustilaa ja tuolloin ei meillä olisi ollut mitään väliä, vaikka meidät olisi majoitettu lantakasaan. Kenttä oli muovinarulla aidattua kuraista peltoa vanhan navetan takana. Ei mitään puhettakaan hyvästä ja turvallisesta pohjasta, mutta hällä väliä! Hevoset ja ponit olivat 4-5 vuotiaita ja osaamattomia. Tuon kesän jälkeen ainakin kaikenlaiseen tottuneita ja valmiita myyntiin.

Muistan tuon kypärän. Se on ensimmäine kypäräni ja maksoi 110 markkaa. Se meni minulta Aipalle kisakypäräksi, jonka jälkeen palasi minulle vuosien päästä. Nyt se roikkuu seinälläni koristeena. Se on nyt noin 25 vuotta vanha! Ratsastushousut on "trendikkäät": mustat ja kokomokkapaikkaiset. Jalassa näköjään joko pitkävartiset tennarit tai luultavasti keinonahkaiset nyrkkeilykenkien kopiot. Huoh... 

Mutta tuona aikana, ei minulla ollut huolen häivää tulevaisuudesta. Ei vastuuta monista eläimistä tai pärjäämisestä päivästä toiseen. On vain riemu ratsastuksesta, hevosten kanssa yhteiselosta, yhteistyöstä ja toimimisesta. Oikeaa elämistä hetkessä – tässä ja nyt.

Näitä kaikkia kokemuksia saan kiittää vielä tänä päivänä, kun yritän muistella Miss O:n selässä ratsastuksen jaloa taitoa. Se kuitenkin ilmiselvästi pitää paikkaansa, että nuorena opitut taidot jäävät lihasmuistiin ja nyt lähes nelikymppisenä tuo taito on palautettavissa melko kohtuullisesti. Tässä iässä ja tällä selällä, en haaveilisi yhtään mitään ulottuvuuksia ratsastuksen parissa ilman tuota nuoruuden antamaa luottamusta tasapainoon, taitoon ja voimaan.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Kultainen mäyräkoira

Pitkäkarvaiset mäyräkoirat ovat aika tylsiä värivalikoimaltaan. On punaisia, mustia punaisin merkein, punaisia tummin peitinkarvoin, mustalaikullisia ja muutama hassu ruskea keltaisin merkein myös nähty.

Värijalostus ei ole – luoja paratkoon – pesiytynyt vielä tähän rotuun, vaan muut asiat ovat tärkeysjärjestyksessä ennen väriä. Terveys, rakenne, luonne ja käyttöominaisuudet. Ja vaikka hampaiden määrä ja asentokin on väriä tärkeämpi tekijä koiran elämässä.

"Hyvä koira voi olla vaikka sininen" -motto, kuvaa hyvin sitä ajatusmaailmaa, että ennenkaikkea rotutyyppi ja sitten vasta väri.

Silti on selvästi ihmisiä, jotka haluavat ehdottomasti joko punaisen (minulla käsi ylhäällä) tai vannovat mustan nimeen. Onneksi vaihtoehtoja ei ole enempää.

Meille syntyi eilen kuitenkin jotain tosi hauskaa. Keltainen mäyräkoiran pentu. Kultaiseksi tuo tosin on jo nimetty. Se hohtaa kuin 24 karaatia kultaa. Geneettisesti tämä on punaisen värin laimentuma, ja tulee muuttumaan hyvin punertavaksi ilman ainuttakaan mustaa karvaa.


Juuri nyt se hauskutta puolta maailmaa erilaisissa sosiaalisissa medioissa ja on saanut valtavasti faneja. Se imee maitoa silmät kiinni autuaan tietämättömänä siitä, että hän on jotenkin poikkeava.

Hippu kultaa ja paljo mäyräkoiraa noin 15 minuutin iässä.
Jonain päivänä alkaa hänen yksityinen elämänsä uuden perheen luona, mutta sitä ennen rakkaat blogini lukijat saatte nauttia pienen "kultaisen" kehityksen seuraamisesta ja toimia sen kummisetinä ja -täteinä.

Iiiikkkkkk!!

Fonzie ja Martta ovat muuttaneet jo pihalle tontin kauneimmalle paikalle joen rantaan. Vain yksi pieni valkoinen hermeliinityttö "Viti" istuu sisällä. Hänet arveltiin – tai pikemminkin hartaasti toivottiin – kantavaksi.

Minulla oli lainassa ja seurana Vitillä kolmen viikon ajan Pörrö-kani, joka kuitenkin on vasta vuoden ikäinen ja hiukan häveliäs. Tietysti.

Vaikka minusta ystävyys miehen ja naisen kesken on kaunis asia, tässä kohtaa se oli vähän liian yliarvostettua. Olin malttamaton ja olisin toivonut niin mieluusti jotain actionia, mutta Pörrö ei vaan osoittanut merkkiäkään luonnon kutsusta.

Tänään petti MINULTA hermot ja laskin, että nyt on parisen viikkoa mahdollisesta h-hetkestä jos noilla kahdella on tärpännyt. Niinpä tongein oksalla varovasti heinäkasaa kopin suuaukon kohdalta. Ja mikäs sieltä heti tunkikaan oletettua äitikania vastaan? Kaksi hassua kaninpoikaa! Onneksi kännykkä oli lähellä ja sain kuononpään ikuistettua.

Niin kuin tässä talossa ei olisi pentulaatikkoja tällä hetkellä jo muutenkin pari liikaa... Mutta nytpä onpi yksi pentuhäkki joukon jatkona. Ja kaninpoikia ainakin kaksi. Toinen vaikutti harmaalta (kuvassa) ja toinen ruskehtavalta. Pian ehkä näemme karvanlaadun ja korvien asennon, kun otukset tulevat ulos pesästään.

Pörrö-isähän on sekoitus kääpiöluppaa, leijonaluppaa ja vaikka mitä. Se on väriltään kaunis isabella, korvat ovat itään ja länteen ja karvaa naamasta pyllyyn. Viti puolestaan on albiinon värinen hermeliini. Toivottavasti saadaan kesäiloksi oikein kunnon pomppivia sekasotkuja kaikissa väreissä.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Jonotus on maksuton



Silittäminen 5 euroa minuutti, syliin ottaminen 12,90 ja valokuvaus 14,90.


Yritin katsoa lentojen hintoja, mutta se oli vähän vaikeaa. Ensin on hinta 39 euroa ja sitten tulee laukku 15 euroa ja polttoaine-tai-veromaksu-tai-joku ja sitten jos haluat tietyn ikkunapaikan, se on 10 euroa ja vielä ruuat 12 euroa ja peruutusturva 22 euroa. Ja ilman polttoainemaksuja ei ilmaan kuitenkaan pääse.

Sama peli missä tahansa. Ensin on katsastus 69 euroa ja sitten pakokaasut 30 euroa ja sitä ja tätä ja tuota. Kuitenkin ne kaikki on otettava tai ei saa tien päällä ajaa. Ja kaikki erilaisiin palveluihin ja tuotteisiin lisättävät käsittelymaksut ja toimitusmaksut ja kaikki muut millä tahansa verukkeella laitettavat lisämaksut. Ihan kummaa hintapolitiikkaa.

Miksi kaikki laskutetaan erikseen ja lisäyksien kanssa on summa kuitenkin ihan eri luokkaa, miltä aluksi saattaa ymmärtää. Eikö kaikkea voisi tumpata "samaan hintaan"?

Varoitus herkkähipiäisille, mutta nyt revittelen aralla aiheella. Eläinten kasvattaminen ja raha.

Miksei koiranpentuja markkinoida myöskin hinta edellä. Pistetään vaikka suuri keltainen pallo ilmoitukseen, jossa lukee "Nyt mäyräkoiran pentuja huippuvanhemista – vain 399 euroa!" tai "Nyt vain 299 + toimituskulut" tai "Nyt vain toimituskulujen hinnalla" tai "Osta nyt – maksa marraskuussa!". Sitten pienellä präntti alle:

Hintaan lisätään toimitusmaksu 149 euroa, 8 viikon hoito- ja ruokintamaksu 279 euroa, rekisteröinti 199 euroa (sis. uroksen siemenmaksun)  ja sirutus 49 euroa. Jokaisesta seitsemän viikon jälkeen vietetystä vuorokaudesta veloitetaan myös hoito- ja valmennusvuorokausihintaa 37 euroa. Ensimmäisenä pentunsa valitsevan extra-korotus 179 euroa. Värilisä harvinaisesta väristä 249 euroa ja sukupuolen valinta 79 euroa. Hintaan puolestaan kuuluu Kennelliiton sopimuksen mukaisesti kirjalliset ruokinta- ja hoito-ohjeet. Mutta jos luovutettaessa haluaa myös kahvia, se on 2,50 kuppi (sis. yhden santsauksen) ja keksi 0,70 euroa tai viineri 3,50 euroa. Samoin, jos haluaa käydä katsomassa pentua useamman kerran, niistä veloitetaan 79 euroa jokaiselta alkavalta tunnilta ja kahveista aiemman taulukon mukaan. Samoin sähköpostitse lähetetyt valokuvat pennusta ensimmäisten viikkojen ajalta 8,90/kuva ja videosta 15,90 minuutti. Elinikäisen takuun aivan kaikesta mahdollisesta kasvattajalle kuulumattomastakin saa 17 990 eurolla ja avoimen 24/7/365/15 valituslinjan voi lunastaa 179 900 eurolla (sis. oman numeroliittymän valitusta varten joka ei ole koskaan varattu).

Näin pennun ostamiseen kuluisi rahaa sellainen tonnista kahteensataan tuhanteen, riippuen paljonko kasvattajan aikaa ja kahvia on kuluttanut. Eli maksut kulutuksen mukaan. Eikö se olisi sitä nykyaikaa ja valinnan mahdollisuutta? Jos haluaa säästää, ei tarvitse käydä toiselta puolelta Suomea katsomassa pentua, muttei myöskään saa valita, vaan saa sen pennun, jonka kasvattaja käteen lykkää. Palvelua saa aivan loputtomiin – kunhan siitä maksaa.

Ja mikä rahasampo se kasvattajalle olisikaan, kun jälkihoitona annetusta neuvonnasta otettaisiin vastaavat maksut kuin vaikka nettioperaattorin tekniseen tukeen soittavalta. Eli jotain (1,97 €/min + pvm/mpm). Also in English!! Ja vielä kehtaavat pitää sloaganina "Säästöä joka minuutti". 

Onko koirankasvatus vaan miellettävä yleishyödylliseksi puuhasteluksi tai aatteelliseksi toiminnaksi, kun raha on tabu? Vai onko meillä kasvattajilla "pisnes-vaisto" vähän samaa luokkaa kuin Uuno Turhapurolla? Ei sitten mitään hajua. Koiranpentuja hoitaessa ei ainakaan raha haise, vaan pelkästään se ihan itse. Se p:llä alkava.

torstai 26. toukokuuta 2011

Kouluratsastuskisoissa kisahoitajana

Häntäletit ja shakkikuvio on mun käsialaa
Kun on visualisti luonteeltaan ja vähän ammatiltaankin, ei pysty pitämään näppejä erossa mistään missä voi vaikuttaa estetiikkaan positiivisesti. Olin pari vuotta sitten rakkaiden ystävieni kisaorjana Lappeenrannan kansallisissa koulukisoissa. Kaiken puunaamisen ja siivouksen lomassa näpersin molemmille kouluhevosille kauniit häntäletit ja shakkikuvion lautaselle.

Onneksi Miss O:n kouluratoihin on vielä aikaa, sillä en ole saanut kasvatettua sen risaiseksi hinkattuja häntäjouhia letityspituuteen. Pitäähän olla jokin paikka, minne sen punaisen rusetin laittaa – eli varoituksen potkivasta peräpäästä muille kilpailijoille.

Nyt alkaa kesän myötä pieni kisafiilis nousemaan, joten voisinpa lähteä taas haistelemaan sitä tunnelmaa ja kisaorjaksi ystävieni ylväille kouluratsuille. Myös raveihin lupaan itseni viedä tänä kesänä pitkästä aikaa.

Reissussa rähjääntyy

Koirien kanssa harrastaessa on kilometrejä karttunut eri autojeni mittareihin satoja tuhansia. Tai melko paljon kuitenkin. 

Ja kuten sanonta kuuluu, reissussa rähjääntyy. Meillä rähjäännyttiin kylläkin viime kesänä kertarysäytyksellä ja kolmasti. Kyseessä oli siis viime juhannuksen reissu Tanskan Maailman Voittaja -näyttelyyn. Se tehtiin kolmella autolla, joista eniten tavaraa niellyt auto oli tietysti minun rakas Junttini. Citroen Jumpy.  Tuo uskollinen  koppero, joka sai tällä matkalla nimeksi Elsa – "Elsa,  kohtalon lapsi" -kappaleen myötä.

Onneksi takana ajoivat Sindy ja Leena jotka raportoivat
sauhuavasta takarenkasta ennen katastrofia.
Ruotsin puolella, hieman ennen Helsingborgia yksi pyörä alkoi sauhuta. Olimme vasta menomatkalla ja päivä oli juhannuksen aatonaatto. Ajoitus ei ollut aivan täydellinen matkan jatkumista ajatellen. Kello oli noin 17, kun kurvasin ensimmäisestä rampista moottoritieltä ylös. Tuolloin joka ainut svenssoni-automekaanikko oli jo sulkenut putiikkinsa ovet ja lähtenyt tanssimaan juhannussalon ympärille. Olimme parkissa jonkun kebab-ravintolan ulkopuolella ja ruotsalaisten vieraanvaraisuudesta ei ollut tietoakaan, kun yritimme kysellä neuvoja korjaamoille.
Vaikka Elsaa aina parjataan, se vetää viikon reissukamat ihmisille ja koirille sekä 8 mäyräkoiraa tuosta vaan sisuksiinsa.


Autossa sisällä oli 8 koiraa ja meidän valtaisat tavaravuoret. Mietimme, miten saisimme edes minut ja Anun sekä koirat mahtumaan muihin autoihin. Kahteen farmariin. Se olisi ehkä jotenkin onnistunut, jos olisimme hylänneet kaikki muut tavaramme auton kera tien poskeen.

Kun muut jäivät pizzalle odottamaan ratkaisua, minä ja Anu marssimme pitkin läheistä teollisuusaluetta, joka selvästi vaikutti siltä että siellä voisi apu löytyä. Löysimme yhden jugoslaavien pitämän automaalaamon, jonka ovet olivat vielä tulevista pyhistä huolimatta auki.

Esitin selkeällä ja sujuvalla ruotsinkielellä asiani ja kysyin apua suoraan eteeni kävelleeltä "pääjohtajalta". Lisäsin pyyntöön avuttoman ilmeen ja huolestuneen nöyrän sävyn. Kun hän kertoi, ettei heidän pajansa tee autoremontteja, vaan maalaa pelkästään niitä, sivuutin sen ja jatkoin hiukset entistä vaaleampana selittämistä, että autoni savuttaa ja jotain on pielessä. Pääjohtaja pehmeni hitusen ja pyysi apupoikaansa katsomaan autoani. Spurttasin juosten takaisin kebab-mestan pihaan ja kurvasin hymy korvissa Jumpyllä hallin pihaan.

Kun parikymppinen mustatukkainen adonis komennettiin hommiin auton kimppuun, me Anun kanssa kerroimme jugoslaaveille matkamme määränpäästä ja mistä olemme. Nämä maahanmuuttaja-ahertajat olivat jo aloittamassa juhannuksen viettoa ja niinpä meillekin tarjottiin odottelun ratoksi olutpurkit kouraan. Omani tosin meni autoon odottamaan myöhempää mahdollista avaamisajankohtaa.

Nämä koirat ovat nähneet reissuilla
yhtä jos toista. Ja monta korjaamoa!
Opastimme karskeja keski-iän reilusti ylittäneitä miehiä, että Tanskassa tulisi olemaan viikonlopun aikana yli 20 000 koiraa kilpailemassa kuluvan vuoden Maailman Voittaja -titteleistä. Miesten hämmästykseksi repäisimme Elsan takaovet auki, josta tuijotti 16 kappaletta tummia silmiä. Koirat olivat olleet hiiren hiljaa ja kenelläkään miehistä ei ollut niistä hajuakaan, vaikka auto oli tunkattu puoliksi ilmaan.

Ilmapiiri alkoi muuttua leppoisaksi ja jutustelun lomassa auton alta kerrottiin vian olevan melko pieni. Joku jarrujuttu vain oli juuttunut kiinni, kertoi nuorukainen. Muistaakseni käsijarrun joku osa. Näin aika muuttaa kiperät muistot hataraksi hapuiluksi ja mieli paikkaa traumapaikat. Näin voin tässä kohtaa jo todeta.

Autosta irrotettiin jokin osa jota kuulemma "ei tarvita". Näin luottavaisina me yleensä olemme matkassa! Johtaja oli hövelillä päällä jutustelumme lopuksi ja sanoi, ettemme ole velkaa kuin sen verran, mitä auton alla ahertanut adonis haluaisi itselleen. Terästimme parhaimman hymymme kohti häntä ja maksoimme auliisti 200 kruunua (20 euroa), jonka hän pyysi. Annoimme myös yhden tuliaiseksi tarkoitetun salmiakkikossun nuorukaiselle, joka teki ehkä hänet iloisemmaksi kuin setelit. Karjuimme autossa riemusta (eikä vähiten korjauksen hinnasta), kun starttasimme kohti Tanskaa lähes aikataulussa edelleen.

Lupasimme pyhästi palata takaisin kyseiseen korjaamoon, josko tämän korjauksen johdosta pääsisimme perille ja voittaisimme jotain. Emme palanneet, vaikka saavutimme onnellisesti Kisulle Juniori Maailman Voittaja 2010 -tittelin. Lupaan kyllä lähettää jonain päivänä kortin  korjaamolle ja kiittää miehiä vielä kerran.

Yksi muoviosa sinne tai tänne.
Romuttamolta löytyi uusi 50 eurolla.
Paluumatkalla Suomeen lensi ensin motarilla takalampusta ja vilkusta kaikki muoviosat taivaaseen ja viimeisessä yöpaikassamme auto luisui alamäkeen parkissa ollessaan kohti valopylvästä, jolloin koko etuosa meni lyttyyn. Luojan kiitos se valopylväs oli siinä! Seuraava kohde alamäessä oli yksi mökeistä usean kymmenen metrin päässä.

Tuolloin en vielä tajunnut olla huolissani mahdollisesta jäähdytinjärjestelmän vaurioitumisesta, joka huomattiin vasta Suomessa kolarikorjaamolla. Siispä ennen matkaa huollattamani ilmastointijärjestelmä uusittiin kokonaisuudessaan, samoin konepelti ja paljon muuta pikkusälää. Nämä saatiin onneksi vakuutuksen piiriin, eikä konkurssi ollut niin totaalinen. Tukholman satamassa muille suomalaisille saatoimme jo nauraa koko auton rähjäiselle ulkonäölle.

Tämä ruttu näytti aluksi aika pieneltä, mutta korjaus
maksoi lopulta 3927 euroa, kun peltiä ja ilmastoinnin kennoja
myöten osaa oli vaihdettu tarpeeksi uuteen.
Tämä reissu muistetaan monesta asiasta, mutta ainakin siitä että Jumpystä tuli Elsa kohtalon lapsi.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Unta ja leikkiä

Unikuvia on helppo ottaa pennuista, koska ne nukkuvat niin paljon.

Pennun elämä on unta ja leikkiä. Niiden pitää valmistua 8 viikossa maailmalle. Siinä jää jo ihminen jälkeen vauhdissa. Pentu tuplaa syntymäpainonsa reilussa viikossa, kun ihmisellä siihen kuluu useampi kuukausi.

Tässä kasvuvauhdissa on ruuan oltava ravitsevaa, rasvaista ja hyvälaatuista, mutta siinä pitää olla silti kohtuus. Liika on liikaa kasvavalle ja pieniä jalkoja ei saa rasittaa kasvuvaiheessa ylipainolla tai ylettömällä liikunnalla, vaikka pentu välillä vaikuttaakin energialtaan loppumattomalta.

Kun pentu ei kasva lihavana, se tuskin on lihava aikuisenakaan. Sallittua pentupyöreyttä ei ole. Päinvastoin. Kun rakastat koiraasi, se ei joudu kärsimään elintasosairauksista lihavuutensa vuoksi.

Kaikki kehitys menee niin hurjaa vauhtia eteenpäin, että ihmisellä voi olla vaikeaa ymmärtää, että pian tuo pieni pallero onkin jo aikuinen ja siltä odotetaan yhteiskunnassamme tiettyä käytöstä. Paljon pitää siis ehtiä opettamaan pentukoiralle ensimmäisen vuoden aikana. Ja totuttaa sitä yhteen jos toiseenkin asiaan, jotta se ei ole täysin villieläin ihmisten ilmoilla tai yleisillä paikoilla.

Ajattele. Koira on yksivuotiaana ekaluokkalaisen "iässä". Kenen lapsi lähtee kouluun osaamatta solmia kengännauhojaan tai osaamatta olla kusematta pulpetin alle. Tai joka lyö tai räkii päin muita lapsia. Saako sinun pentusi rähjätä remmissä muille ja riekkua miten vaan ilman kuria "rakkauden lapsena"?

Jos asut metsässä ja ette tule koskaan näkemään muita ihmisiä tai koiria, voi pentusi kasvaa "pellossa".

Älä uneksi ensimmäistä koirasi ikävuotta, vaan opeta se kaikkiin elämän asioihin tai leikit seuraavat 15 vuotta sen kanssa loputonta leikkiä: "Murre, ei vedä. Murre, nyt loppu. Murre, ei kusta lattialle. Voitteko vieraat odottaa, että laitan Murren toiseen huoneeseen. Murre, ei. Murre tänne nyt. Murre. Murre EI. MUUURRRREEEE!!".

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Fonzieeeee!!!!

Tuulitukka Fonzie.
Meillä on uusi kaninen! Hän on leijonaharjas  Fonzie.

Fonzie tulee paikkaamaan meidän pitkäkarvaisten ja pehmeiden eläinten joukkiota ja ehkä myös runsastuttamaan sitä – kukaties.

Fonzie on joka tapauksessa aivan mahtavan näköinen, kiltti ja aivan mahtavan näköinen. Se on myös suloinen ja ihana ja suloinen. Se on aivan syötävä, ihana ja mieletön.

Fonzien seikkailuja saatte seurata blogista ihan varmasti jatkossakin.

Voiko kanin omistaminen enää hauskempaa olla? Kesä, kanit ja kampaaminen. Sitä tässä ollaan odotettu jo kauan.

Welcome home Fonzie-Bonzie.

torstai 19. toukokuuta 2011

Kanit ulos!

Nyt alkaa olla aika heittää kanit, kanat ja muut pienkotieläimet ulos. Päivisin ne on voineet viettää pitkää päivää ulkona jo jokusen viikon. Pian on jo mahdollista jättää ne ulos myös yöksi, jos aitaus on petoeläimiä vastaan turvattu ja yösija on tarvittaessa katettu ja eristetty.

Omat kanini ovat ulkoilleet jo parisen viikkoa päivät. Olen pitänyt huolta vedestä ja varjosta ja kanit ovat viihtyneet loistavasti. Pentujen aitaus on kanien käytössä, kunnes pennut pääsevät ulos. Tarpeeksi suuressa aitauksessa ei ole niin suurta kiinnostusta alkaa kaivamaan ulos. Ruoho maistuu ja pienet spurtit silloin tällöin oikaisevat jäsenet. Ei ole epäselvyyttä, miten piristävää tämä on pitkän ja lumisen talven jälkeen kaneille.

Erilaisia kesäkanien aitauksia esitellään kesän mittaan. Suomen suvi odottaa!

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Arvotaan seuraava kuva...

Nyt on taas kuvaleikin aika. Pistetään ruletti pyörimään ja katsotaan minkä kuvan kohdalle se miljoonien kuvieni joukosta osuu... surrrr.... suurrrr....hyyrrr....

Papu toipuu nukutuksesta peittojen alla.

Auts. Tämä kuva ei ollutkaan pelkästään mukavia muistoja tuova, vaan tekee kipeää katsella tätä. Samalla on suuri ikävä vuonna 1995 syntynyttä Papua ja samalla muistan muutaman erään ikävän ja traagisen tapahtuman vuosien takaa.

Tässä kuvassa Papu makaa sänkyni vierellä aamuyöllä, toipumassa kymmenien tikkien tikkauksen jäljiltä. Päivämäärä on 15.12.2008. Se on kuvan ottohetkellä melkein 13 vuotta ja juuri tapellut verisesti toisen koirani kanssa.

Näistä asioista voisi olla hiljaa ja kertoa vain hyvät kokemukset. Mutta, jotta joku voisi välttää tällaisenkin tilanteen, ymmärtää eläinten käyttäytymistä ja kenties oppia, kerron tämän kuvan tarinan.

Olin käymässä illalla jossain – kaupassa, ystäväni luona tms. Koirat olivat keskenään noin 3-4 tuntia ja keittiössä vanhat kaverukset yhdessä. Papu on kautta aikojen ollut yksi täysipäisimmistä ja rauhallisimmista koiristani. "Pystyyn kuolleeksi", olen sitä monasti haukkunut sen rauhallisuuden vuoksi. Se on jättänyt upeaa luonnettaan eteenpäin ja siitä on kiittäminen mm. Amin ja Kiran avoimia luonteita.

On kuitenkin yksi asia, millä Papun sai tuleen ja taisteluun. Luut.

Niin mukavaa, kun on koirille antaa luita järsittäväksi tai hampaiden hoitoa varten, se on tehtävä kontrolloidusti usean koiran laumassa. Tiedän sen varsin hyvin, mutta kun koirat jättävät luitaan lipastojen alle tms. voi vahinkoja sattua. Olen ollut hyvin tarkka luista, mutta tällä kertaa joku oli jäänyt huomaamatta.

Palasin kotiin ja löysin Papun keittiön lattialta kyljellään makaamassa ja takapää suuressa verilammikossa. Sen pää oli huojuvasti pystyssä, joten tiesin sen olevan vielä hengissä. Shokki iskee minuun.

Päästin kaksi muuta koiraa keittiöstä ulos pissalle ja palasin järkyttyneenä keittiöön arvioimaan tilannetta. Eläinlääkäri. Päivystävä. Viltti koiran ympärille. Voinko nostaa sitä. Pelko ja kauhu. Shokki ja paniikki.

Ulkoilutin koirat ja sain selville, missä kunnassa päivystys tällä hetkellä sijaitsi. Nostin Papun hyvin varovasti peittoon käärittynä autoon ja lähdin kunnan päivystävälle eläinlääkärille.

Meidät otti vastaan kaksikymppinen kandi, joka oli enemmän paniikissa, kuin minä. Ei hyvä. Hän tutki Papun, totesi niskassa ja reidessä olevat puremahaavat, muttei tiennyt mitä tehdä. Hän olisi halunnut, että lähdemme Helsinkiin eläinsairaalaan tehohoitoon, mutta vaadein häntä aloittamaan ensiavun ja paikkauksen välittömästi. Sanoin, että jos tilanne on koiran kannalta toivoton, on armeliaampaa päästää 13 vuotias koira pois päiviltä, eikä ajatuttaa sitä autossa uudelleen tunnin verran seuraavalle klinikalle. Hän ei osannut sanoa asiaan mitään arviota, joten aloitti nesteytyksen ja haavojen paikkauksen.

Niin teimme töitä pari tuntia ja Papu sai kaulaansa ja reiteensä monta kymmentä tikkiä. Olen aina sanonut, että se taistelee luusta, vaikka viimeiseen hengenvetoon ja nyt se oli lähellä – se viimeinen hengenveto.

Saimme alilämmön tasoitettua, haavat paikattua ja Papun tilan stabiiliksi. Koska se oli maannut tappelun jäljiltä mahdollisesti parikin tuntia, emme tienneet mitä shokkitila ja alilämpö oli tehneet sen sisäelimille. Vaarana oli, että munuaiset olivat vaurioituneet ja ilman niitä kuolema tulisi lähipäivien aikana joka tapauksessa.

Oli siis odotettava seuraavaa päivää, Papun heräämistä nukutuksesta ja sen ensimmäistä pissaa. Jos se pissaisi, olisi se merkki, että munuaiset toimivat. Muuten ei olisi mitään tehtävissä. Tämänkertaisessa arvotussa kuvassa Papu alkaa heräilemään yön tunteina sänkyni vierellä ja vielä on epävarmaa, toimiiko sisuskalut. Siksi tässä kuvassa on paljon tunnetta. Rakkautta, toivoa ja huolta.

Seuraavana aamuna sen kävely oli hankalaa, koska toinen takareisi on vahvasti syvillä puremahaavoilla. Se otti kuitenkin 3 askelta ja teki pissan niiaten hyvin huojuvasti. Voi, miten iloiseksi tuosta pissasta tulin. Hihkuin onnesta ja lähetin tekstiviestin eläinlääkärille. Papulla olisi toivoa! Kannoin sen välittömästi sisään.

Toipuminen ei ole mäyräkoiralle homma eikä mikään. Pieni jyrän alle jäänti ei niitä haittaa. Papukin siis 13-vuotiaan energialla kampesi itsensä mönkien eteenpäin ja tappelu luusta oli hetkessä unohdettu. Kaverit olivat yhtä kivoja, kuin ennenkin eikä episodia muisteltu tämän jälkeen. Koirien kesken.

Minä opin jälleen kerran karvaasti, että on tarkistettava, tarkistettava ja tarkistettava – vaikka miten tietää, että luut on kerätty pois koirilta. Niitä on voitu kuljettaa välillä jonnekin ja tällaista kotiinpaluuta ei kestä kokea toista kertaa.

Siksi, kun kenneltytöille jätän ohjeita ja painotan jotain kohtaa, toivon että se jää mieleen. Varovaisuutta on noudatettava vahvaluonteisten koirien kohdalla. Vaikka moni ohjen tuntuukin turhanpäiväiseltä, silllä saattaa olla kuitenkin vahvat perusteet. Vaikka näen kenneltyttöjen ajattelevan mielessään, että "blaa, blaa, blaa, älä siinä vaahtoa".

Ei minua ystävien keskelläkään uskottu, kun kerroin, että Papu meinasi kuolla tappeluun luusta. "Ai se vanha räähkä" tai "Eihän se tee muuta, kuin nukkuu". Ei niin – mutta on yksi asia, josta sen saa taistelemaan viimeiseen hengenvetoon – luista.

Papun päivät koittivat sitten myöhemmin 16.1.2010 hieman vajaa 15 vuotiaana. Se sai elää monta hienoa päivää nuuskien pihaa ympäri ja maaten eri pentueiden keskellä hoitotätinä. Sen mahtavan luonteen näkee päivittäin Kirassa, Kepassa ja muissa sen alenevassa suvussa. Kuvan episodissa kävi siis lopulta hyvin.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Marian heppakoulu osa 3

Centan harja saa extrakohtelua – jälleen kerran.
Marian heppakoulu on päässyt osaan kolme. Kesä kolkuttaa ja kuraa on – jossei muualla, niin ainakin hevosten selässä. Eipä hätää, sillä Maria tulee aina yhtä innokkaasti kampaamaan ja harjaamaan ystäväänsä Centaa.

Nyt kun Centalla on oma harjaboxi ja monta harjaa Marian toimesta, sen piti tietysti saada metallinen harjakampa. Centan harja on venähtänyt viime vuosien aikana. Piehtaroidessa se puikottuu mutapaakuille ja Marian hartain työ kuluu jouhia yksitellen selvittäessä.
Pusuilta ei voi välttyä. Mutta Centa ei niistä juurikaan piittaa.

Centa seisoo rauhallisesti ja tyynenä vaikka monta tuntia Day Spa hoidossaan tallin käytävällä. "Espanjalainen sisäkkö" puhuu, häärää ja selittää niin Centakin tietää mikä toimenpide on milloinkin vuorossa. Se on aika tärkeää.

Kun muiden heppakouluihin kuuluu kaikenlaisia kavion nostamisia tai muita temppuja, Centan hoivaan kuuluu pusut. Niitä saa, kun kurottuu kohti leipäpaljoja, joita Maria auliisti tarjoilee. Pusujen kera.

Huomaattehan, että Maria on pukeutunut asianmukaisesti ratsastushousuihin. Näin harjaustoimenpiteestä tulee kokonaisvaltainen ja Maria pääsee asianmukaiseen countryhenkeen.

Tällä kertaa ne tulivat alkuperäiseen käyttöönsä, sillä oman ratsastuskertani päätteeksi Maria pääsi Miss O:n selkään loppukävelyjen ajaksi. Näin Maria on kolmas henkilö, joka minun lisäksi on siihen selkään istunut. Jännitys oli kova, mutta neljä-viisi kierrosta sujuivat mallikkaasti satulan etukaarta rutistaen. Ehkä tässä kohtaa kuuma arabiveri ei ollut turvallisen tunteen luovuttaja, mutta matka maahankaan tosin ei olisi ollut korkea. Maria pinnisti selässä silti urheasti. Hyvä, urhea heppakoululainen Maria!

Rumpali: Tsädää kaikki Leijonat!

Meitsi on tsiigannut kaikki matsit.

Mä, mä, mä oon tässä tsiigannut tota menoa ton, ton, ton maailmanmestaruuden osalta. Yks homma on sellanen, mitä mä, mä, mä en oikeen snaijaa.. Se on toi, toi, toi "Leijonat". Musta on ihan väärin, että suomen pelaajia kutsutaan "leijoniksi". Mikä vitsi siinä nyt oikeen on? Häh?

Musta ne vois olla hermeliinejä. Kaneja, rusakoita tai pitkäkorvia. "Ihanaa hermeliinit, ihanaa!" kuulostais musta paljon paremmalta. Mut, mut, mut, eihän tällaselta änkyttävältä Peijaksen citykanilta kukaan kysy taas mitään.

Meitsi on istunut ulkohäkissä ja ottanut aurinkoa ja jännittänyt näitä jääkiekon MM-pelejä. Ja sit ne, ne, ne leijonat – joita ei edes Suomessa ole – saa kaiken kunnian. Antais mennä vaikka poroillekin mielummin senkin kunnian. Jäniksiä on ollut Suomessa aina ja kanejakin kuitenkin paljon enemmän, kuin leijonia.

Onhan se ihan kiva, kun Suomi voitti, mutta olis se ollut kiva olla torilla hurraamassa "ihanaa hermeliinit ihanaa!!!". Ens vuonna mä sit tuun mukaan. Siihen asti, leidit pysykää linjoilla!

Huusholli mullin mallin

Ennen ensimmäistäkään lausetta lausun nöyrimmät anteeksipyyntöni pitkästä tauosta. Tulette seuraavista viesteistä huomaamaan, että talo on täynnä elämää. Totaalista eläinelämää. Tämä jos mikä on sitä Peppi Pitkätossu -elämää, jossa kaikki on hyrskyn myrskyn tai ainakin vinksin vonksin.
Tällainen määrä mäyräkoiramatoja vie yllättävän nopeasti kaiken liikenevän ajan.
Saran mahan sisus kahden viikon iässä onnellisina päiväunilla.

Mutta se on meille tuttua ja hyvin luonnollista, joten antaapi mennä omalla painolla eteenpäin. Kevät on aina eläinten lisääntymisen aikaa. On kanin ja undulaatin poikasia ja tietysti koiranpentuja. Niiltä ei näin keväisin voi välttyä, kun on paljon pentujen odottajia ja paljon jalostuskoiria. Kaikki eivät pääse lisääntymään, vaan vain korkeiten meritoituneet ovat ensisijalla.

Tällä kertaa meillä on jättipotti, kun kahdeksan pentua pyöräyttänyt Sara on juuri kruunattu Vuoden Pitkäkarvainen mäyräkoira Suomessa. Mikä onkaan paras aika pitää pentulomaa, kuin arvokkaimman palkinnon kruunaamisen hetkellä. Ja kenties kaikkien aikojen nuorimpana mäyräkoirana ja kaikkia rotuja korkeimmilla pisteillä. Nöyrä kumarrus Tanskaa kohden, mistä Sara yllättäin meille saapui.

Meillä on tässä keväällä paljon tapahtumaa ja kesän supermatkaa Pariisin Maailman Voittaja -näyttelyyn järjestellään jo kovaa vauhtia. Se on kuitenkin loppuhuipennus ja sitä ennen on vielä paljon raakaa työtä tulevien toivojen saamiseksi maailmalle.

Pörrö alias Appelsiini on käymässä meillä  ja se nauttii
täysillä ensimmäisistä ulkoilukerroista.
Kevään kaikki viikot on täynnä pentujen uusien perheiden kanssa tutustumista, pentujen vertailua, uusien asioiden opettamista monelle ensikertaa koiraa hankkivalle. On ihana tavata perheitä, jotka aivan innoissaan saapuvat katsomaan uutta perheen jäsentään. Juuri se on asia, miksi tätä – pitkiä päiviä ja loputonta siivoamista jaksaa vuodesta toiseen. Näiden ihmisten kanssa jaetaan tulevina vuosina ilot ja surut. Osasta tulee hyviä ystäviä, osasta tiimin jäseniä ja osan kanssa kuullaan silloin tällöin. Mutta kaikilla meillä on yhteneväisenä tekijänä nämä melkoiset borderterrierit ja kahelit mäyräkoirat, joiden kanssa me elämme.

Mielessä on ainakin sata aihetta, mistä teille ihanat lukijat pitäisi kertoa. Yritän purkaa sumaa ja välittää teille tätä kevään monipuolisinta aikaa, kun luonto puhekaa kesään. Nyt menette ulos joka iikka ja nautitte keväästä. Pian se on oikeastaan jo kesä, koska tallilla on ensimmäinen pääskynen muuttanut heinälatoon!