Nyt on taas kuvaleikin aika. Pistetään ruletti pyörimään ja katsotaan minkä kuvan kohdalle se miljoonien kuvieni joukosta osuu... surrrr.... suurrrr....hyyrrr....
 |
| Papu toipuu nukutuksesta peittojen alla. |
Auts. Tämä kuva ei ollutkaan pelkästään mukavia muistoja tuova, vaan tekee kipeää katsella tätä. Samalla on suuri ikävä vuonna 1995 syntynyttä Papua ja samalla muistan muutaman erään ikävän ja traagisen tapahtuman vuosien takaa.
Tässä kuvassa Papu makaa sänkyni vierellä aamuyöllä, toipumassa kymmenien tikkien tikkauksen jäljiltä. Päivämäärä on 15.12.2008. Se on kuvan ottohetkellä melkein 13 vuotta ja juuri tapellut verisesti toisen koirani kanssa.
Näistä asioista voisi olla hiljaa ja kertoa vain hyvät kokemukset. Mutta, jotta joku voisi välttää tällaisenkin tilanteen, ymmärtää eläinten käyttäytymistä ja kenties oppia, kerron tämän kuvan tarinan.
Olin käymässä illalla jossain – kaupassa, ystäväni luona tms. Koirat olivat keskenään noin 3-4 tuntia ja keittiössä vanhat kaverukset yhdessä. Papu on kautta aikojen ollut yksi täysipäisimmistä ja rauhallisimmista koiristani. "Pystyyn kuolleeksi", olen sitä monasti haukkunut sen rauhallisuuden vuoksi. Se on jättänyt upeaa luonnettaan eteenpäin ja siitä on kiittäminen mm. Amin ja Kiran avoimia luonteita.
On kuitenkin yksi asia, millä Papun sai tuleen ja taisteluun. Luut.
Niin mukavaa, kun on koirille antaa luita järsittäväksi tai hampaiden hoitoa varten, se on tehtävä kontrolloidusti usean koiran laumassa. Tiedän sen varsin hyvin, mutta kun koirat jättävät luitaan lipastojen alle tms. voi vahinkoja sattua. Olen ollut hyvin tarkka luista, mutta tällä kertaa joku oli jäänyt huomaamatta.
Palasin kotiin ja löysin Papun keittiön lattialta kyljellään makaamassa ja takapää suuressa verilammikossa. Sen pää oli huojuvasti pystyssä, joten tiesin sen olevan vielä hengissä. Shokki iskee minuun.
Päästin kaksi muuta koiraa keittiöstä ulos pissalle ja palasin järkyttyneenä keittiöön arvioimaan tilannetta. Eläinlääkäri. Päivystävä. Viltti koiran ympärille. Voinko nostaa sitä. Pelko ja kauhu. Shokki ja paniikki.
Ulkoilutin koirat ja sain selville, missä kunnassa päivystys tällä hetkellä sijaitsi. Nostin Papun hyvin varovasti peittoon käärittynä autoon ja lähdin kunnan päivystävälle eläinlääkärille.
Meidät otti vastaan kaksikymppinen kandi, joka oli enemmän paniikissa, kuin minä. Ei hyvä. Hän tutki Papun, totesi niskassa ja reidessä olevat puremahaavat, muttei tiennyt mitä tehdä. Hän olisi halunnut, että lähdemme Helsinkiin eläinsairaalaan tehohoitoon, mutta vaadein häntä aloittamaan ensiavun ja paikkauksen välittömästi. Sanoin, että jos tilanne on koiran kannalta toivoton, on armeliaampaa päästää 13 vuotias koira pois päiviltä, eikä ajatuttaa sitä autossa uudelleen tunnin verran seuraavalle klinikalle. Hän ei osannut sanoa asiaan mitään arviota, joten aloitti nesteytyksen ja haavojen paikkauksen.
Niin teimme töitä pari tuntia ja Papu sai kaulaansa ja reiteensä monta kymmentä tikkiä. Olen aina sanonut, että se taistelee luusta, vaikka viimeiseen hengenvetoon ja nyt se oli lähellä – se viimeinen hengenveto.
Saimme alilämmön tasoitettua, haavat paikattua ja Papun tilan stabiiliksi. Koska se oli maannut tappelun jäljiltä mahdollisesti parikin tuntia, emme tienneet mitä shokkitila ja alilämpö oli tehneet sen sisäelimille. Vaarana oli, että munuaiset olivat vaurioituneet ja ilman niitä kuolema tulisi lähipäivien aikana joka tapauksessa.
Oli siis odotettava seuraavaa päivää, Papun heräämistä nukutuksesta ja sen ensimmäistä pissaa. Jos se pissaisi, olisi se merkki, että munuaiset toimivat. Muuten ei olisi mitään tehtävissä. Tämänkertaisessa arvotussa kuvassa Papu alkaa heräilemään yön tunteina sänkyni vierellä ja vielä on epävarmaa, toimiiko sisuskalut. Siksi tässä kuvassa on paljon tunnetta. Rakkautta, toivoa ja huolta.
Seuraavana aamuna sen kävely oli hankalaa, koska toinen takareisi on vahvasti syvillä puremahaavoilla. Se otti kuitenkin 3 askelta ja teki pissan niiaten hyvin huojuvasti. Voi, miten iloiseksi tuosta pissasta tulin. Hihkuin onnesta ja lähetin tekstiviestin eläinlääkärille. Papulla olisi toivoa! Kannoin sen välittömästi sisään.
Toipuminen ei ole mäyräkoiralle homma eikä mikään. Pieni jyrän alle jäänti ei niitä haittaa. Papukin siis 13-vuotiaan energialla kampesi itsensä mönkien eteenpäin ja tappelu luusta oli hetkessä unohdettu. Kaverit olivat yhtä kivoja, kuin ennenkin eikä episodia muisteltu tämän jälkeen. Koirien kesken.
Minä opin jälleen kerran karvaasti, että on tarkistettava, tarkistettava ja tarkistettava – vaikka miten tietää, että luut on kerätty pois koirilta. Niitä on voitu kuljettaa välillä jonnekin ja tällaista kotiinpaluuta ei kestä kokea toista kertaa.
Siksi, kun kenneltytöille jätän ohjeita ja painotan jotain kohtaa, toivon että se jää mieleen. Varovaisuutta on noudatettava vahvaluonteisten koirien kohdalla. Vaikka moni ohjen tuntuukin turhanpäiväiseltä, silllä saattaa olla kuitenkin vahvat perusteet. Vaikka näen kenneltyttöjen ajattelevan mielessään, että "blaa, blaa, blaa, älä siinä vaahtoa".
Ei minua ystävien keskelläkään uskottu, kun kerroin, että Papu meinasi kuolla tappeluun luusta. "Ai se vanha räähkä" tai "Eihän se tee muuta, kuin nukkuu". Ei niin – mutta on yksi asia, josta sen saa taistelemaan viimeiseen hengenvetoon – luista.
Papun päivät koittivat sitten myöhemmin 16.1.2010 hieman vajaa 15 vuotiaana. Se sai elää monta hienoa päivää nuuskien pihaa ympäri ja maaten eri pentueiden keskellä hoitotätinä. Sen mahtavan luonteen näkee päivittäin Kirassa, Kepassa ja muissa sen alenevassa suvussa. Kuvan episodissa kävi siis lopulta hyvin.
