Hae tästä blogista

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Unta ja leikkiä

Unikuvia on helppo ottaa pennuista, koska ne nukkuvat niin paljon.

Pennun elämä on unta ja leikkiä. Niiden pitää valmistua 8 viikossa maailmalle. Siinä jää jo ihminen jälkeen vauhdissa. Pentu tuplaa syntymäpainonsa reilussa viikossa, kun ihmisellä siihen kuluu useampi kuukausi.

Tässä kasvuvauhdissa on ruuan oltava ravitsevaa, rasvaista ja hyvälaatuista, mutta siinä pitää olla silti kohtuus. Liika on liikaa kasvavalle ja pieniä jalkoja ei saa rasittaa kasvuvaiheessa ylipainolla tai ylettömällä liikunnalla, vaikka pentu välillä vaikuttaakin energialtaan loppumattomalta.

Kun pentu ei kasva lihavana, se tuskin on lihava aikuisenakaan. Sallittua pentupyöreyttä ei ole. Päinvastoin. Kun rakastat koiraasi, se ei joudu kärsimään elintasosairauksista lihavuutensa vuoksi.

Kaikki kehitys menee niin hurjaa vauhtia eteenpäin, että ihmisellä voi olla vaikeaa ymmärtää, että pian tuo pieni pallero onkin jo aikuinen ja siltä odotetaan yhteiskunnassamme tiettyä käytöstä. Paljon pitää siis ehtiä opettamaan pentukoiralle ensimmäisen vuoden aikana. Ja totuttaa sitä yhteen jos toiseenkin asiaan, jotta se ei ole täysin villieläin ihmisten ilmoilla tai yleisillä paikoilla.

Ajattele. Koira on yksivuotiaana ekaluokkalaisen "iässä". Kenen lapsi lähtee kouluun osaamatta solmia kengännauhojaan tai osaamatta olla kusematta pulpetin alle. Tai joka lyö tai räkii päin muita lapsia. Saako sinun pentusi rähjätä remmissä muille ja riekkua miten vaan ilman kuria "rakkauden lapsena"?

Jos asut metsässä ja ette tule koskaan näkemään muita ihmisiä tai koiria, voi pentusi kasvaa "pellossa".

Älä uneksi ensimmäistä koirasi ikävuotta, vaan opeta se kaikkiin elämän asioihin tai leikit seuraavat 15 vuotta sen kanssa loputonta leikkiä: "Murre, ei vedä. Murre, nyt loppu. Murre, ei kusta lattialle. Voitteko vieraat odottaa, että laitan Murren toiseen huoneeseen. Murre, ei. Murre tänne nyt. Murre. Murre EI. MUUURRRREEEE!!".

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Fonzieeeee!!!!

Tuulitukka Fonzie.
Meillä on uusi kaninen! Hän on leijonaharjas  Fonzie.

Fonzie tulee paikkaamaan meidän pitkäkarvaisten ja pehmeiden eläinten joukkiota ja ehkä myös runsastuttamaan sitä – kukaties.

Fonzie on joka tapauksessa aivan mahtavan näköinen, kiltti ja aivan mahtavan näköinen. Se on myös suloinen ja ihana ja suloinen. Se on aivan syötävä, ihana ja mieletön.

Fonzien seikkailuja saatte seurata blogista ihan varmasti jatkossakin.

Voiko kanin omistaminen enää hauskempaa olla? Kesä, kanit ja kampaaminen. Sitä tässä ollaan odotettu jo kauan.

Welcome home Fonzie-Bonzie.

torstai 19. toukokuuta 2011

Kanit ulos!

Nyt alkaa olla aika heittää kanit, kanat ja muut pienkotieläimet ulos. Päivisin ne on voineet viettää pitkää päivää ulkona jo jokusen viikon. Pian on jo mahdollista jättää ne ulos myös yöksi, jos aitaus on petoeläimiä vastaan turvattu ja yösija on tarvittaessa katettu ja eristetty.

Omat kanini ovat ulkoilleet jo parisen viikkoa päivät. Olen pitänyt huolta vedestä ja varjosta ja kanit ovat viihtyneet loistavasti. Pentujen aitaus on kanien käytössä, kunnes pennut pääsevät ulos. Tarpeeksi suuressa aitauksessa ei ole niin suurta kiinnostusta alkaa kaivamaan ulos. Ruoho maistuu ja pienet spurtit silloin tällöin oikaisevat jäsenet. Ei ole epäselvyyttä, miten piristävää tämä on pitkän ja lumisen talven jälkeen kaneille.

Erilaisia kesäkanien aitauksia esitellään kesän mittaan. Suomen suvi odottaa!

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Arvotaan seuraava kuva...

Nyt on taas kuvaleikin aika. Pistetään ruletti pyörimään ja katsotaan minkä kuvan kohdalle se miljoonien kuvieni joukosta osuu... surrrr.... suurrrr....hyyrrr....

Papu toipuu nukutuksesta peittojen alla.

Auts. Tämä kuva ei ollutkaan pelkästään mukavia muistoja tuova, vaan tekee kipeää katsella tätä. Samalla on suuri ikävä vuonna 1995 syntynyttä Papua ja samalla muistan muutaman erään ikävän ja traagisen tapahtuman vuosien takaa.

Tässä kuvassa Papu makaa sänkyni vierellä aamuyöllä, toipumassa kymmenien tikkien tikkauksen jäljiltä. Päivämäärä on 15.12.2008. Se on kuvan ottohetkellä melkein 13 vuotta ja juuri tapellut verisesti toisen koirani kanssa.

Näistä asioista voisi olla hiljaa ja kertoa vain hyvät kokemukset. Mutta, jotta joku voisi välttää tällaisenkin tilanteen, ymmärtää eläinten käyttäytymistä ja kenties oppia, kerron tämän kuvan tarinan.

Olin käymässä illalla jossain – kaupassa, ystäväni luona tms. Koirat olivat keskenään noin 3-4 tuntia ja keittiössä vanhat kaverukset yhdessä. Papu on kautta aikojen ollut yksi täysipäisimmistä ja rauhallisimmista koiristani. "Pystyyn kuolleeksi", olen sitä monasti haukkunut sen rauhallisuuden vuoksi. Se on jättänyt upeaa luonnettaan eteenpäin ja siitä on kiittäminen mm. Amin ja Kiran avoimia luonteita.

On kuitenkin yksi asia, millä Papun sai tuleen ja taisteluun. Luut.

Niin mukavaa, kun on koirille antaa luita järsittäväksi tai hampaiden hoitoa varten, se on tehtävä kontrolloidusti usean koiran laumassa. Tiedän sen varsin hyvin, mutta kun koirat jättävät luitaan lipastojen alle tms. voi vahinkoja sattua. Olen ollut hyvin tarkka luista, mutta tällä kertaa joku oli jäänyt huomaamatta.

Palasin kotiin ja löysin Papun keittiön lattialta kyljellään makaamassa ja takapää suuressa verilammikossa. Sen pää oli huojuvasti pystyssä, joten tiesin sen olevan vielä hengissä. Shokki iskee minuun.

Päästin kaksi muuta koiraa keittiöstä ulos pissalle ja palasin järkyttyneenä keittiöön arvioimaan tilannetta. Eläinlääkäri. Päivystävä. Viltti koiran ympärille. Voinko nostaa sitä. Pelko ja kauhu. Shokki ja paniikki.

Ulkoilutin koirat ja sain selville, missä kunnassa päivystys tällä hetkellä sijaitsi. Nostin Papun hyvin varovasti peittoon käärittynä autoon ja lähdin kunnan päivystävälle eläinlääkärille.

Meidät otti vastaan kaksikymppinen kandi, joka oli enemmän paniikissa, kuin minä. Ei hyvä. Hän tutki Papun, totesi niskassa ja reidessä olevat puremahaavat, muttei tiennyt mitä tehdä. Hän olisi halunnut, että lähdemme Helsinkiin eläinsairaalaan tehohoitoon, mutta vaadein häntä aloittamaan ensiavun ja paikkauksen välittömästi. Sanoin, että jos tilanne on koiran kannalta toivoton, on armeliaampaa päästää 13 vuotias koira pois päiviltä, eikä ajatuttaa sitä autossa uudelleen tunnin verran seuraavalle klinikalle. Hän ei osannut sanoa asiaan mitään arviota, joten aloitti nesteytyksen ja haavojen paikkauksen.

Niin teimme töitä pari tuntia ja Papu sai kaulaansa ja reiteensä monta kymmentä tikkiä. Olen aina sanonut, että se taistelee luusta, vaikka viimeiseen hengenvetoon ja nyt se oli lähellä – se viimeinen hengenveto.

Saimme alilämmön tasoitettua, haavat paikattua ja Papun tilan stabiiliksi. Koska se oli maannut tappelun jäljiltä mahdollisesti parikin tuntia, emme tienneet mitä shokkitila ja alilämpö oli tehneet sen sisäelimille. Vaarana oli, että munuaiset olivat vaurioituneet ja ilman niitä kuolema tulisi lähipäivien aikana joka tapauksessa.

Oli siis odotettava seuraavaa päivää, Papun heräämistä nukutuksesta ja sen ensimmäistä pissaa. Jos se pissaisi, olisi se merkki, että munuaiset toimivat. Muuten ei olisi mitään tehtävissä. Tämänkertaisessa arvotussa kuvassa Papu alkaa heräilemään yön tunteina sänkyni vierellä ja vielä on epävarmaa, toimiiko sisuskalut. Siksi tässä kuvassa on paljon tunnetta. Rakkautta, toivoa ja huolta.

Seuraavana aamuna sen kävely oli hankalaa, koska toinen takareisi on vahvasti syvillä puremahaavoilla. Se otti kuitenkin 3 askelta ja teki pissan niiaten hyvin huojuvasti. Voi, miten iloiseksi tuosta pissasta tulin. Hihkuin onnesta ja lähetin tekstiviestin eläinlääkärille. Papulla olisi toivoa! Kannoin sen välittömästi sisään.

Toipuminen ei ole mäyräkoiralle homma eikä mikään. Pieni jyrän alle jäänti ei niitä haittaa. Papukin siis 13-vuotiaan energialla kampesi itsensä mönkien eteenpäin ja tappelu luusta oli hetkessä unohdettu. Kaverit olivat yhtä kivoja, kuin ennenkin eikä episodia muisteltu tämän jälkeen. Koirien kesken.

Minä opin jälleen kerran karvaasti, että on tarkistettava, tarkistettava ja tarkistettava – vaikka miten tietää, että luut on kerätty pois koirilta. Niitä on voitu kuljettaa välillä jonnekin ja tällaista kotiinpaluuta ei kestä kokea toista kertaa.

Siksi, kun kenneltytöille jätän ohjeita ja painotan jotain kohtaa, toivon että se jää mieleen. Varovaisuutta on noudatettava vahvaluonteisten koirien kohdalla. Vaikka moni ohjen tuntuukin turhanpäiväiseltä, silllä saattaa olla kuitenkin vahvat perusteet. Vaikka näen kenneltyttöjen ajattelevan mielessään, että "blaa, blaa, blaa, älä siinä vaahtoa".

Ei minua ystävien keskelläkään uskottu, kun kerroin, että Papu meinasi kuolla tappeluun luusta. "Ai se vanha räähkä" tai "Eihän se tee muuta, kuin nukkuu". Ei niin – mutta on yksi asia, josta sen saa taistelemaan viimeiseen hengenvetoon – luista.

Papun päivät koittivat sitten myöhemmin 16.1.2010 hieman vajaa 15 vuotiaana. Se sai elää monta hienoa päivää nuuskien pihaa ympäri ja maaten eri pentueiden keskellä hoitotätinä. Sen mahtavan luonteen näkee päivittäin Kirassa, Kepassa ja muissa sen alenevassa suvussa. Kuvan episodissa kävi siis lopulta hyvin.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Marian heppakoulu osa 3

Centan harja saa extrakohtelua – jälleen kerran.
Marian heppakoulu on päässyt osaan kolme. Kesä kolkuttaa ja kuraa on – jossei muualla, niin ainakin hevosten selässä. Eipä hätää, sillä Maria tulee aina yhtä innokkaasti kampaamaan ja harjaamaan ystäväänsä Centaa.

Nyt kun Centalla on oma harjaboxi ja monta harjaa Marian toimesta, sen piti tietysti saada metallinen harjakampa. Centan harja on venähtänyt viime vuosien aikana. Piehtaroidessa se puikottuu mutapaakuille ja Marian hartain työ kuluu jouhia yksitellen selvittäessä.
Pusuilta ei voi välttyä. Mutta Centa ei niistä juurikaan piittaa.

Centa seisoo rauhallisesti ja tyynenä vaikka monta tuntia Day Spa hoidossaan tallin käytävällä. "Espanjalainen sisäkkö" puhuu, häärää ja selittää niin Centakin tietää mikä toimenpide on milloinkin vuorossa. Se on aika tärkeää.

Kun muiden heppakouluihin kuuluu kaikenlaisia kavion nostamisia tai muita temppuja, Centan hoivaan kuuluu pusut. Niitä saa, kun kurottuu kohti leipäpaljoja, joita Maria auliisti tarjoilee. Pusujen kera.

Huomaattehan, että Maria on pukeutunut asianmukaisesti ratsastushousuihin. Näin harjaustoimenpiteestä tulee kokonaisvaltainen ja Maria pääsee asianmukaiseen countryhenkeen.

Tällä kertaa ne tulivat alkuperäiseen käyttöönsä, sillä oman ratsastuskertani päätteeksi Maria pääsi Miss O:n selkään loppukävelyjen ajaksi. Näin Maria on kolmas henkilö, joka minun lisäksi on siihen selkään istunut. Jännitys oli kova, mutta neljä-viisi kierrosta sujuivat mallikkaasti satulan etukaarta rutistaen. Ehkä tässä kohtaa kuuma arabiveri ei ollut turvallisen tunteen luovuttaja, mutta matka maahankaan tosin ei olisi ollut korkea. Maria pinnisti selässä silti urheasti. Hyvä, urhea heppakoululainen Maria!

Rumpali: Tsädää kaikki Leijonat!

Meitsi on tsiigannut kaikki matsit.

Mä, mä, mä oon tässä tsiigannut tota menoa ton, ton, ton maailmanmestaruuden osalta. Yks homma on sellanen, mitä mä, mä, mä en oikeen snaijaa.. Se on toi, toi, toi "Leijonat". Musta on ihan väärin, että suomen pelaajia kutsutaan "leijoniksi". Mikä vitsi siinä nyt oikeen on? Häh?

Musta ne vois olla hermeliinejä. Kaneja, rusakoita tai pitkäkorvia. "Ihanaa hermeliinit, ihanaa!" kuulostais musta paljon paremmalta. Mut, mut, mut, eihän tällaselta änkyttävältä Peijaksen citykanilta kukaan kysy taas mitään.

Meitsi on istunut ulkohäkissä ja ottanut aurinkoa ja jännittänyt näitä jääkiekon MM-pelejä. Ja sit ne, ne, ne leijonat – joita ei edes Suomessa ole – saa kaiken kunnian. Antais mennä vaikka poroillekin mielummin senkin kunnian. Jäniksiä on ollut Suomessa aina ja kanejakin kuitenkin paljon enemmän, kuin leijonia.

Onhan se ihan kiva, kun Suomi voitti, mutta olis se ollut kiva olla torilla hurraamassa "ihanaa hermeliinit ihanaa!!!". Ens vuonna mä sit tuun mukaan. Siihen asti, leidit pysykää linjoilla!

Huusholli mullin mallin

Ennen ensimmäistäkään lausetta lausun nöyrimmät anteeksipyyntöni pitkästä tauosta. Tulette seuraavista viesteistä huomaamaan, että talo on täynnä elämää. Totaalista eläinelämää. Tämä jos mikä on sitä Peppi Pitkätossu -elämää, jossa kaikki on hyrskyn myrskyn tai ainakin vinksin vonksin.
Tällainen määrä mäyräkoiramatoja vie yllättävän nopeasti kaiken liikenevän ajan.
Saran mahan sisus kahden viikon iässä onnellisina päiväunilla.

Mutta se on meille tuttua ja hyvin luonnollista, joten antaapi mennä omalla painolla eteenpäin. Kevät on aina eläinten lisääntymisen aikaa. On kanin ja undulaatin poikasia ja tietysti koiranpentuja. Niiltä ei näin keväisin voi välttyä, kun on paljon pentujen odottajia ja paljon jalostuskoiria. Kaikki eivät pääse lisääntymään, vaan vain korkeiten meritoituneet ovat ensisijalla.

Tällä kertaa meillä on jättipotti, kun kahdeksan pentua pyöräyttänyt Sara on juuri kruunattu Vuoden Pitkäkarvainen mäyräkoira Suomessa. Mikä onkaan paras aika pitää pentulomaa, kuin arvokkaimman palkinnon kruunaamisen hetkellä. Ja kenties kaikkien aikojen nuorimpana mäyräkoirana ja kaikkia rotuja korkeimmilla pisteillä. Nöyrä kumarrus Tanskaa kohden, mistä Sara yllättäin meille saapui.

Meillä on tässä keväällä paljon tapahtumaa ja kesän supermatkaa Pariisin Maailman Voittaja -näyttelyyn järjestellään jo kovaa vauhtia. Se on kuitenkin loppuhuipennus ja sitä ennen on vielä paljon raakaa työtä tulevien toivojen saamiseksi maailmalle.

Pörrö alias Appelsiini on käymässä meillä  ja se nauttii
täysillä ensimmäisistä ulkoilukerroista.
Kevään kaikki viikot on täynnä pentujen uusien perheiden kanssa tutustumista, pentujen vertailua, uusien asioiden opettamista monelle ensikertaa koiraa hankkivalle. On ihana tavata perheitä, jotka aivan innoissaan saapuvat katsomaan uutta perheen jäsentään. Juuri se on asia, miksi tätä – pitkiä päiviä ja loputonta siivoamista jaksaa vuodesta toiseen. Näiden ihmisten kanssa jaetaan tulevina vuosina ilot ja surut. Osasta tulee hyviä ystäviä, osasta tiimin jäseniä ja osan kanssa kuullaan silloin tällöin. Mutta kaikilla meillä on yhteneväisenä tekijänä nämä melkoiset borderterrierit ja kahelit mäyräkoirat, joiden kanssa me elämme.

Mielessä on ainakin sata aihetta, mistä teille ihanat lukijat pitäisi kertoa. Yritän purkaa sumaa ja välittää teille tätä kevään monipuolisinta aikaa, kun luonto puhekaa kesään. Nyt menette ulos joka iikka ja nautitte keväästä. Pian se on oikeastaan jo kesä, koska tallilla on ensimmäinen pääskynen muuttanut heinälatoon!

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Marian heppakoulu osa 2

 Marian Heppakoulu jatkui tässä iltana muutamana harjauksen merkeissä. Maria oli kätevänä emäntänä ostanut halvennuksesta kivan harjasetin, mitä piti päästä testaamaan. Nyt on Centalla ihan omat harjat jotka ovat söpöä vaaleansinistä sävyä.

Laatikosta löytyi pitkäjouhinen pölyharja, lyhytjouhinen ja pehmeä pölyharja, kovempipiikkinen kuraan sopiva harja, pääharja, kumisuka ja hikiviila. Pikkisuan pitää Marian vielä hankkia, jotta saa putsattua jouhet ja karvat harjoista. Samoin kamman Centan pitkää harjaa varten ja kaviokoukun. Se toimenpide vaatii tosin vähän vielä rohkeutta ja luottamusta heppatytöltä.

Toki kunnon heppatytöllä pitää olla nimi laatikon päällä ja mieluiten myös sydänkuvioita. Niinpä autoin vähän Mariaa taiteilussa tussien kanssa.

Jokaista harjaa piti kokeilla ja yhdessä käytiin läpi milloin on syytä käyttää mitäkin harjaa. Ja mihin suuntaan pitää mistäkin harjata. Myötäkarvaan vaan joka kohdasta, arvasi Maria ihan oikein.

Nykyisessä kevätsäässä kura on ehtymätöntä luonnontuotetta ja sitä löytyi Centankin pinnasta kiloittain. Niinpä harjat Marian käteen ja liikkumaan karvan pinnalla rivakasti.

Centa sai nuokkua rauhallisesti käytävällä harjauksen aikana ja muut heposet kadehtia tätä huomionosoitusta.

Harjauskoulun lopuksi havaitsimme kevään ensimmäisen hyttysen kiiltävän karvan pinnalla! Juhuu! Nyt ne ovat taas täällä ilonamme. 

Lopuksi moiskahti kiitospusu keskelle pehmeää turpaa. Nyt Centan jouhet kiiltävät ainakin hetkisen, kunnes se taas piehtaroi pihalla. Mutta sittenpä Maria pääsee taas heppaharjalaatikkonsa kanssa hommiin.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Luova tauko

Joskus on hyvä pitää treenaamisesta ja työstämisestä taukoa, vaikka menisi miten hyvin. Ihan sama onko kyseessä kouluratsastus, verijäljen treenaus koiralla tai upean esitteen tai lehden suunnittelutyö. Kun pitää pienen tauon ja tekee välillä jotain ihan muuta, voi katsoa asiaa uusin silmin. Siinä tulee huomattua, miten hevonen tai koira on edistynyt, omat solmut koulutuksessa on auennut tai työn jälki parantunut.

Jos siis koirallasi tulee haava tassuun, nenäpunkki tai juoksuaika kesken parhaan treeni tai kisakauden, käännä se voitoksi. Hevosen pieni jalkavamma, joka tulee juuri parhaimpaan treenivaiheeseen, voi vain parantaa sen motivaatiota levon aikana. Samoin itselle tekee hyvää katsoa töitään ja miettiä tekemisiään pienen välimatkan päästä.

Treenasin kerran yhtä saksanpaimenkoiraani palveluskoirien jälkikokeeseen. Se oli tosi herkkä, sähäkkä ja nopea liikkeissään. Se teki vauhdilla sivulletulot hyppäämällä edestä suoraan vasemmalle sivulleni, istui sadaosasekunnissa, tipahti maahanmenoon suoraan ilmasta ja lähti eteenkäskyn saatuaan aina täysillä. Sen kanssa oli ilo treenata ja se palvoi minua koko olemuksellaan. Jouduin silloin opiskeluajan kesätöiden vuoksi pitämään sillä kaksi viikkoa taukoa ja a vot! Tajusin, miten piippuun sen olin treenannut. Se oli vielä entistä parempi. En ollut huomannut sen innon laskua ja tottelevaisuuden muuttumista konemaiseksi. Sen ilo oli jälleen ylimmillään, työmotivaatio kova ja saimme upeat pisteet tottiksen osalta kokeista. Se koira opetti minulle, että meidän suomalaisten perisynti eli laiskuus on välillä hyvästä. Kutsutaan sitä vaikka luovaksi tauoksi, niin sen antaa itselle paremmin anteeksi.

Tänään loppuu luova tauko Miss O:lta, koska sen vasempaan takajalkaan tarhassa telmiessä tullut haava on kunnolla parantunut. Itselläni on ollut tuskaista seurata viikko auringonpaistetta ja lumen sulamista, kun ei ole voinut nauttia siitä ratsain. Hoblaa!

Viimeksi kun ratsastin, oli vielä lunta jonkin verran maassa.

Eläimet erotilanteessa

Koira on ihmisen paras ystävä,
mutta toinen ihminen pahin vihollinen.
Ihmisillä on vastuu eläimistään ja useimmat sen myös ovat sisäistäneet. Mutta entäs vastuu omaa puolisoaan kohtaan. Tai hänen tunteitaan.

Ihmiset pelaavat monesti melkoista peliä keskenään ja kumppanin tunteilla.  Mikä sopisikaan paremmin välikappaleeksi satuttamiseen, kuin rakas lemmikki. Koira. Siihen on monasti kummallisuuksiin asti meneviä tunteita. Se on tärkeämpi, kuin isoäiti tai puolison lapset.

Hyvin julma esimerkki on erossa viedä kumppanin rakastama ja enimmäkseen hoitama lemmikki vain kostoksi. Tai antaa se kokonaan pois vieraalle. Vain jotta pystyy kostamaan oman pahan olon eron hetkellä kumppanille ja maksimoimaan kumppanin tuskan.

Olen myynyt koiria monille pariskunnille. Eihän siinä ole mitään erikoista. Nykyään nuorten avoparien kohdalla teen kauppakirjan vain yhden henkilön nimiin. Yleensä sen, joka koirasta on soittanut, keneen olen luonut luottamussuhteen ja ollut aktiivinen yhteydenpidossa. Toki myös toisinpäin on käynyt, mutta periaate on pitänyt. Ei niinkään ketään sorsiakseni, mutta nuoren parin mahdollisesti erotessa ei koirasta tarvitse juridisesti tapella. Kauppakirja vahvistaa viimekädessä omistussuhteen ja ratkaisee tilanteen. Miksi?

Olin alle parikymppinen, kun minulta ostettiin koiranpentu vuonna 1993 mukavaan perheeseen. Pentue oli vasta toinen kasvattamani, mutta sain nopeasti kokea kasvattajana ja myyjnä olemisen raadollisuutta. Minut kutsuttiin hakemaan perheestä avioeron vuoksi koira pois. Koirasta pidettiin hyvää huolta, se oli ollut miehen metsästyskumppanina ja lasten paras kaveri. Olin myös kuullut siitä melko säännöllisesti. Mikä sitten oli vikana?

Ihmisen ilkeys ja kiusa toiselle erotilanteessa. Tajusin sen, kun perheen mies istui olohuoneen sohvalla vuolaasti itkien seisoessani koira sylissä ulko-ovella. Vaimo oli soittanut minulle ja kertonut miten heidän on luovuttava koirasta. Kauppa oltiin tehty vaimon ja hänen tyttärensä nimissä. En silloin puhelimessa kysynyt tarkempaa, vaan sovein ajankohdasta ja hain koiran pois. Tässä kohtaa tosin mentiin täysin kauppakirjan mukaisesti.

Viikon mietein soittavani miehelle, jonka metsästyskumppani tuo mainio koira oli, että tule hakemaan tämä koira itsellesi. Olin nähnyt, miten tätä miestä loukattiin koiraa välikappaleena käyttämällä. Mitä lie mies tehnyt ennen eroa, mutta läksynsä hän sai ainakin kokea eron sekä koiran menetyksenä. Olin nuori, vielä melko arka ja ajattelin, ettei minulle kuulu ihmisten riidat. Eikä tietysti kuulukaan. Koira sai ihanan uuden perheen ja eli pitkän hyvän elämän.

Saattaa olla, että joillain erossa tulee enemmän ikävä perheen lemmikkiä, kuin sitä tanssilavalta riiattua morsianta. Koira ei sano koskaan vastaan, vaikka muija nalkuttaa. Koira on aina ovella iloisena vastassa vaikka mies mököttää. Koira myös lohduttaa itkevää ja antaa turvaa lapselle, joka ei osaa käsitellä vielä tunteitaan. Eläin on silti aina eläin, eikä se saa olla järjestyksessä ihmistä tärkeämpi. Tunteilla leikkimisellä on silti oltava jotkut kohtuulliset rajat.

Kun olin nuori, ihmettelin, miksi kaikki vanhat kasvattajat olivat suorapuheisia ja lihavia. Lihavuutta vastaan taistelen kyllä jatkuvasti, mutta suorapuheisuuden olen tässä hullunmyllyssä oppinut. Ihmisille ei kertakaikkiaan voi puhua hienovaraisesti "rivien välistä". Jos koira on sikalihava, on sanottava, että se on sikalihava. Samoin huomautettava, jos rakki ei ole enää ollenkaan hallinnassa, vaan muuttumassa kovaa vauhtia terroristiksi. Pelkkä "onpas Sessellä vähän ylipainoa" tai "ompa Sesse pikkaisen vallaton" ei tarkoita Sessen omistajalle yhtään mitään. Se korkeintaan hymyilyttää vähän, ja tuo mielihyvää, koska lemmikki huomioidaan. Sanoma ei välity perille, saati aiheuta toimenpiteitä.

Tänäpäivänä en varmaankaan puuttuisi edelleenkään ihmisten toisilleen aiheuttamiin sotkuihin. Uskaltaisin silti tarttua vastaavassa tilanteessa sen verran asiaan, että kysyisin molempien kesken, onko tilanne nyt todella tämä, vai koira pelkkä eroriidan välikappale. Enkä epäröisi sekuntiakaan sanoa että, "hävetkää nyt vähän, isot ihmiset!"