Huomio pöydälle eikä pöydän alle

Poikanen ei syö. Ruokaa on kaikkialla muualla, kuin suussa kun pää pyörii sinne tänne.

Ruokahalussa ei ole vika vaan lattialla pyörivissä pennuissa! Koita siinä kaurapuuron kanssa kilpailla pentujen kanssa, jotka nousevat syöttötuolin jalkaa pitkin nuolemaan poikasen puuroisia sormia. Ja juoksemisellaan vievät kaiken huomion.

Puurot poskilla, kun pää pyörii kuin väkkärä.

Ollaanko kavereita? Nuolen sun puuroiset sormet vaikka...

Katseen suunta on kohti lattiaa – miksiköhän.

Moi, olen sun kaveri.

Mansikkajäätelöä ja sokkoratsastusta

Kyra Kyrklund on sanonut, että on vaikea selittää miltä mansikkajäätelö maistuu, jos joku ei ole koskaan sitä itse maistanut. 

Selässä jossain ajatusten ja mielikuvituksen ihmemaassa.

Ratsastuksessa on sama, eli jos et tiedä millaista fiilistä pitäisi hakea, sellaista on vaikea selittää. Niinpä me edellisellä tunnilla harrastimme jälleen kokeellista ratsastusta. Tai lieneekö tuo nyt mitään erikoista, mutta minulla oli hyvin paljon ajatuksia tuon tunnin jälkeen jälkeen. Ja olin hurmoksessa.

Opettajani (Mia Wollsten) otti maneesin seinältä liinan ja sanoi, että tänään ratsastetaan istuntaa. Näin mielessäni satoja ravikierroksia ja syvenevän uran hiekassa joka täyttyisi hikivanastani. Tämän tunnin jälkeen olisin lihakset krampissa ja nukkuisin viikon.

Mia otti Odessan liinaan ja käski minun pistää silmät kiinni. Olin verrytellyt jo ravissa ja laukassa itsekseni ennen tätä. Tuumasta toimeen. Olen puoliksi uhkarohkea ja puoliksi yllytyshullu, joten en epäröinyt tai kyseenalaistanut tätä käskyä. En edes kysynyt, mitä tehdään.

Sitten lähdettiin. Aloitettiin käynnissä. Minun piti pitää ylävartalo suorassa, olla seuraamatta jalkojen liikettä vaan olla yläkropasta hiljaa. Tunnustella ja kuunnella hevosen selän liikettä ja saada se ratsastamalla tasapainoon.

Ensin pitäisi omalla ratsastuksellani etsiä ja saada hevosen liikkeestä "pallo" joka pyörisi. Eli hevosen liike tuntuu minusta pallon laillla pyörivältä. Ensin ihan pienenä pingispallona vyötärön ja lantioni kohdalla. Lopulta polkupyörän pyörän kokoisena tasaisella vauhdilla kulkevana liikkeenä. Silloin hevosen jalkojen liike ei tunnu tärinänä ja ylösalaspompottavana, vaan liikumme tasaisella pyörinnällä eteenpäin. Ei kaatuen pyörällä eteen tai taakse. Silmät siis edelleen kiinni.

Alussa tunne oli kuin Linnanmäen Vekkulassa, jossa kaksi laattaa liikkuu edestakaisin eri tahtiin. Tunsin selvästi että liike hevosen selässä on vaakasuora eteen ja taakse. Toinen puoli vie kroppaani toiseen suuntaan ja toinen toiseen. Jarrutin istunnalla, pidin keskivartalon tiukkana ja kyynärpäät kropassa kiinni. En saanut millään ajatusta päähäni, mitä ajetaan takaa. Opettaja antoi hieman ohjeita vierestä, mutta pääasiassa tunnustelin liikettä ja toimin istunnalla, ohjilla ja pohkeillani niiden mukana sen tunteen kanssa mitä silmät kiinni sain itseeni hevosesta.

Aiemmin olin ratsastanut harjoituksia, jossa hevonen on pienellä asetuksella ulos ja kropastaan  suorina kulmissa, joten samaa jatkettiin nyt. Ajattelin silmät kiinni hevosta täysin suoraksi. En antaisi sen liinassa kääntyä banaanille kaarteen suuntaan sisään, vaan opettaja huolehtisi ympyrällä pysymisestä. Hän käski ratsastaa niin, että tuntisin hevosen suorana. "Ratsasta suoraa polkua metsässä."

Kuvittelin eteeni metsätien, jossa suurten kuusien oksat tulee polulle niin, että minulle jää vain pieni tila siihen keskelle olla suorassa. Edessä oli valoa ja polku oli valkoinen viiva lähes mustien tummien kuusten välissä. Ratsastin tätä. Pää pystyssä ja vain tunteella.

Samoin piti tuntea tasapaino ja hakea sitä silmät kiinni vain tunnustellen hevosta. Välillä peruutimme ja yritin pitää peruutuksen jälkeen takajalat alla ja hevosen selän samalla tunteella ja samassa kohdassa. Jossain kohtaa en enää tiennyt menenkö eteen vai taakse, kun etsin vaan oikeaa tunnetta. Se oli hieno ja jännän oloinen tunne. Pari kertaa alkoi tekemään pahaa, kun en tiennyt mihin suuntaan liikuimme. Avasin silmäni kolme neljä kertaa tunnin aikana ja olimme aina ihan eri puolilla maneesia. Huvittavaa ja hauskaa.

Tätä on vaikea kirjoittaa, mutta keskittyminen pelkkään hevosen liikkeeseen ja siihen tunteeseen millaisena se liike on, tuntui puolen tunnin jälkeen huumaavalta. Olin täysin mukana siinä maailmassa ja mielikuvissani. Oli sama oliko askellajina käynti tai ravi, menin vain metsätiellä suoraan suoraan suoraan ja pidin yllä pyörivää palloa ja sen tasaista rullausta.

Jossain kohtaa ei enää ole vauhtia eikä suuntaa vaan on se yksi tunne minkä päällä istuu, jota pyrkii tasapainoilemalla korjaamaan ja ohjaamaan. Se kai oli se tavoite, että tunne menee selkärankaan ja lihasmuistiin. Luoja anna sen silloin olla oikein. En halua luulla mustikkaa mansikaksi.

Mia sanoi aina, kun ratsastus sujui ja oli tasapainossa. Se antoi vahvistusta sille tunteelle, mikä oli ja mitä pitää yllä. Yllättäen se, kun hevonen alkoi tuntua hyvältä ja liike äärettömän pehmeältä oli se kohta, kun hevonen liikkui myös opettajan mukaan oikein. Näin ratsastaen noin kolme varttia olin saanut hevosen hikeen! Haa, ja minä kun olin ajatuksissani koko ajan. Toki itse tunsin myös jossain kohdassa hien nousevan selkään ravatessa, mutten ehtinyt ajatella sitä tai yhtään mitään.

Minulle mielikuvat on hyvä tapa oppia ja etsiä tiettyä tunnetta. Kun seuraavan kerran olin maneesissa yksin ratsastamassa halusin päästä tähän samaan "haavemaailmaan", jossa olin saanut maistella mansikkajäätelöä. Halusin jälleen tunnustellen ratsastaa hevosen pehmeäksi. En tietenkään voinut sulkea silmiäni, joten katsoin hevosen niskan sijasta maneesin kattotuoleja. Seurasin sieltä, että pysyn sisäpuolella enkä rysäytä mistään nurkasta suoraksi ja seinän läpi. Hymyilin itsekin sitä, että "tämän kun joku näkisi".

Tallissa tapasin tallin omistajan, joka oli katsomassa tuntia jossa ratsastin sokkona ja liinassa. Hän kysyi, että oliko meillä edellisenä päivänä jokin erikoinen harjoitus, kun olin liinassa. Hän ei ollut huomannut, että ratsastin koko ajan silmät kiinni! Ei se voinut sitten niin pahalta näyttää. Voinko saada kouluradalle kuiskaajan?

Raporttia Norjanmaalta

Saamanne pitää. Pieni kuvaraportti Norjan matkasta. Var så vennlige!

Norjaan lähti kolme koiraa ja tuotiin yksi. Perästä lähtee varmaan vielä yksi ja yhdestä esitettiin kiinnostusta. On tämä sellaista tämä matkailu, että ei moni ymmärrä. Enkä minä ymmärrä monta. Joten hyvä kun kaikilla on jotain kummasteltavaa ja päiviteltävää. Meitä ihmisiä oli mennessä ja tullessa kaksi aikuista ja yksi tuollainen "pätkä".

Tullissa kyllä virkailija heitti minulle "olet sitten ottanut koko perheesi mukaan", kun kuljin turvatarkastuksesta mäyräkoiranpentu molemmissa kainaloissa. Tästä lentoaiheesta pitää kirjoittaa ihan oma artikkeli, sillä se on koirien kanssa yksi taiteen laji ja siitä on kertynyt melkoisesti kokemusta.

Matkustin ensisijaisesti arvostelemaan mäyräkoiria Norjan Voittaja -näyttelyyn. Minun osalle tuli pitkäkarvaiset, jotka on myös oma harrastamani rotu. Tunnen paljon norjalaisia kasvattajia ja olen käynyt kilpailemassa ja leireillä vuonojen maassa lukemattomia kertoja. Aiemman elämäni vuoksi puhun myös norjaa ihan kelvollisesti. 

Tämän verran meillä oli tavaraa kahden yön ja kolmen päivän retkelle.

Ensin suoritettiin velvollisuudet näyttelykehässä.

 Matkaan valmistautuminen ei ollut ihan "pikku juttu", sillä mukana oli ensi kertaa lentokoneessa 6 kk ikäinen VAUVA. Herran jestas montako sataa tuhatta kilometriä olen ajanut koira takapenkillä, takaluukussa, sylissä, etupenkillä, katolla tai pään päällä, mutta IHMISVAUVA! Tämä matka jännitti sen aspektin vuoksi melkoisesti.

Tiedän miten koirat ja koiranpennut käyttäytyvät lentokoneessa – ihan tavallisesti. Mutta ei mitään aavistusta, miten vauvat reagoivat. Mitä ne tarvitsevat?

Mukana oli siis illallisvaatteet, vaippoja, korkokengät, ruokalappu, meikkejä, pilttipurkkeja, tweedtakki, talouspaperirulla, sukkahousut, kuolaräsyjä, hiuskiillettä, varatutteja, puolihame, maissinaksuja jne. jne. Onneksi tukihenkilönä, lapsenvahtina ja seuraneitinä oli mukana 5 lapsen äiti ja 9 lapsen mummo joka on tehnyt työuransa lastentarhassa. Pienokaiseni siis ainakin selviäisi hengissä tästä kolmesta päivästä. Mikä parempaa seuran kannalta, kun hän on myös yli 40 vuotta toiminut koirankasvattaja. Riittää puhetta muutamaksi tuhanneksi kilometriksi.

Tämä kaunis 8-vuotias uros oli kaunein veteraani ja uroksien toiseksi kaunein.

Poikasen piti päästä välillä maahan, kun rattaissa istuminen alkoi puuduttaa. Tyhjä kehä sopi areenaksi.

Itse näyttely meni rutiinilla ja voittajat saatiin aikaiseksi. Itse luetteloa en ole ehtinyt kuin nopeasti vilkaista vieläkään, joten minulle on edelleen arvoituksia oliko voittajat vanhoja tuttuja vaiko uudempia tuttavuuksia. Joka tapauksessa tuomarina kehän keskellä seistessä koiria tulee eteen sitä vauhtia, että jälkikäteen ei muista enää oliko se hoikka musta uros avoimessa vaiko nuorten luokassa ja tuliko se kehään ensimmäisenä vaiko viidentenä. Joten sitä luetteloa selatessa ei paljon viisaammaksi tule.

Suosittelisin jokaiselle yhden näyttelypäivän ajan istumista kehän laidalla ilman luetteloa. Illalla voisi sitten kaivaa jostain netistä tulokset ja yrittää kaivaa koirien kuvia mieleen. Mahdotonta! Kehän laidalla luettelo kädessä ei voi ymmärtää millaisessa sokkotestissä tuomari työnsä tekee. Siinä ei ehdi eikä halua tietää mitään koirista vaan arvioi ne näkemänsä perusteella. Vaikka moni tietysti luulee tuomareiden laskeskelevan, selailevan aivojensa arkistoja ja taktikoivan tuloksia. Näille luulijoille voin sanoa: katsokaa vähemmän televisiota. Totuus on paljon arkisempaa ja koirat saavat kukin ansionsa mukaan arvostelun.

Näyttelyn jälkeen päästiin rennompaan osioon, joka sisälsi vanhojen tuttujen tapaamista, kuulumisten päivittämistä, pentujen katsontaa, nuorten koirien katsontaa, ruokailua, juttelua, hiukan vielä ruokaa, juttelua ja vierailua tuttavakennelissä.

On erittäin tärkeää, että
a) matkustaa. Ilman matkustamista ei saa käsitystä ulkomaisista koirista. Nettikuvista ei saa tietoa varsinkaan luonteesta, koosta, turkinlaaduista tai liikkeistä.
b) tutustuu kasvattajiin henkilökohtaisesti. Näin saat tarvittaessa ostettua häneltä lupaavan pennun, jos samasta pennusta kilpailee Ukrainalainen tuntematon harrastaja.
 c) katsoa myös kotona olevia kasvattajien koiria. Ilman sitä ei voi ymmärtää mitä kenellekin "hieno pentu" tarkoittaa. Kun näet itse kunkin materiaalin, voit muodostaa käsityksen ihmisen omasta mausta ja koirien laadun todellisesta tilasta. Samoin arvioida mitä mistäkin on mahdollisesti tulossa.
d) välttyä ostamasta – suoraan sanottuna roskaa. Yksi tärkeimmistä tiedoista on, että on ostamatta sitä pentua joka näyttää kuvassa upealta, mutta emä ja isä ovat kaikkea muuta ja itse pentukin lopulta venutettu ja vanutettu jollain vahingolla kuvan asentoon.

Kun jokainen tuontia suunnitteleva kasvattaja ylittäisi muutaman kerran Suomineitomme rajan, välttyisimme monilta huonoilta ja keskitasoisilta koirilta, joita syntyy joka tapauksessa. Se taas siitä paasausosiosta.

Vanhan kasvattajan kodikas palkintolautas-asetelma seinällä.

Yksi kauneimmista karkeakarvaisista mäyräkoirista, joita olen koskaan nähnyt.

On aina yhtä inspiroivaa kuunnella muita kasvattajia, eri maiden ongelmia ja iloja koiran kasvatuksesta. Tällä reissulla mm. kuulin, että Norjassa matolääkkeet ovat siirtyneet reseptille, joten pentujen madotus on vähän hankalaa. Samoin sen, että kutun maitoa on kautta aikojen käytetty pentujen ruokinnassa aikana ennen Royal Caninin pennunmaitovastiketta. Myös "patentoimani" tutti-ruisku-systeemi on vanha tapa syöttää villieläinten pentuja, kertoi 72 vuotias kasvattajatuttava. Samat on arjen haasteet ja systeemit oli maan valtiomuoto tai sijainti mikä tahansa.

Pentuja näin silmänkantamattomiin – lähes.

Kääpiömäyräkoiran anova katse. Anna herkkuja!

Tällä matkalla näin enimmäkseen karkeakarvaisia pentuja. Normaali- ja kääpiökoossa. Norjassa on ihan kelvollisia kasvattajia ja sieltä tulee varmasti kovia kilpakumppaneita moneen isoon näyttelyyn lähitulevaisuudessa. Materiaalivaihtoa ystäväni ovat tehneet muutaman viime vuoden aikana, joten he vertasivat nyt aikaansaannoksiaan.

Elämä ei ole pelkkää koiraa, kenneliä ja kasvatusta. Ihastelimme ruskeaa kutunjuustoa "brunost:ia", kaupassa ihmettelimme norjalaisia joululeivonnaisia, erilaisia liha- ja kalaruokia ja päivittelimme joulukukkien hintoja. Söimme norjalaisia ranskalaisia ja katselimme auton ikkunasta maisemia.

Kotiin palattuani halusin hyödyntää sitä intuition tunnetta, jota koin kun menin vierailulle uuteen kenneliin. Miltä siellä tuoksui – tai haisi. Mikä oli ensivaikutelma ja ensinäkymä sisään astuttaessa. Näin hienon kennelin, jossa kaikki on aina tip top. Sitten näin koirien kuraisen aitauksen – jota ei myöskään Norjassa voi välttää. Tämän yhteispohjoismaisen kura-ahdistuksen vuoksi tilasin tänään 10 kuutiota soraa. Se saapuu huomenna juuri parahiksi ennen illaksi luvattua lumimyrskyä. Saan soran odottamaan kevättä tarhan pohjaan ja täten ensi kevät sujuu kurattomammin. Ihana olla kotona.

Pieni tikkuparta harjoittelee vasta vetoavaa ilmettä.

Pieni pentu, suuri maaailma.

Monta on mutkaa ja kuoppaa tälläkin pennulla ihmeteltävänä.

Tässä neljän kuukauden ikäinen keskenkasvuinen tuijottaja.

Matkailu avartaa ja lähentää

Tulin vuorokausi sitten kotiin Norjasta arvostelu ja koiran vienti-tuonti -matkalta. Saatte pian täyden matkaraportin.

Kaikessa koetussa riittää kirjoitettavaa moneen tarinaan, mutta yksi on tämä: on ihana palata kotiin, nähdä omat rakkaat eläimet ja todeta, että miksi mennä merta edemmäs kalaan.

Pitää mennä pitkälle nähdäkseen lähelle.

Halatkaa lemmikkejänne!

Käytävänäkymää rotuosastoilta.

Mustat miehet eli veteraani- ja juniorivoittaja. Taisivat olla isä ja poika.

Kepatti armas kura varvas. Riehui päivällä takapihalla kurassa, mutta se ei yhtään laimenna rakkautta tähän eläimeen.

Pikkumies pöydällä lukemassa näyttelyluetteloa sertinauha tutissa.

Virosta linnunruokaa halvalla

Tämän näköisissä paketeissa Viron Prismoissa myydään linnunsiemeniä.

Hintavertailu kannattaa ja muutenkin pitää silmät auki, kun kulkee maailmalla.

Tuon aina Virossa käydessäni 5-10 kg ruokaa undulaateille. Siellä Prismassa maksaa 1 kg siemeniä 1,90 €. Suomessa kilohinta on jossain 3–5 euroa. 600 g pussi lähimmässä S-marketissa taitaa olla jotain 3 euroa. Myös kalkkikivet, hiekat yms olen ostanut lintujen loppuelämäksi Virosta noin 5-6 euron yhteishintaan. Suomessa taitaa olla lintuharrastuksen lama tai sitten harrastajat tilaavat kaiken ruuan ja tarvikkeet jostain netistä. Muuten en voi ymmärtää, miten pienet valikoimat tavaroita ja ruokia on esimerkiksi undulaateille.

Parhaillaan etsin netin kautta isoa lentohäkkiä linnuilleni. Yhden jo ostin, mutta se osoittautui epäkäytännölliseksi kiinteän jalkatelineen kanssa. Sain sen sitten myytyä. Haluan koirien vuoksi häkin seinälle, joten muuten kätevä pyörällinen teline jalkoineen on minulle ihan ylimääräinen ja hankala. 

Elävät leikkikaverit

Heiluva asia poikasen kädessä on nalle...

Kävimme kylässä tuttavalla, jolla on 5 karkeakarvaista kääpiömäyräkoiran pentua. Niin kuin kotona ei olisi tarpeeksi vilskettä 11 pennun kanssa. Poikanen sai olla niiden kanssa lattialla, koska pennut olivat sopivan pieniä vielä pysymään niin, että poikasen näppejä saatiin kontrolloitua. Tuollainen puolivuotias on aika hyvä tarraamaan kaikkeen irrottamatta kuitenkaan.

Olen omista hiuksista sitä irrottanut lukemattomia kertoja ja kotona Sara on saanut kärsiä, kun työntää jatkuvasti päänsä poikasen syliin sitterissä. Sitten se on siinä korvakarvoistaan jumissa, eikä pääse minnekään.

Tämä myös meidän oman kodin pentuvaihe on aiheuttanut sen, että puolivuotisneuvolassa poikanen ei reagoinut kuulotestiin. Se tehtiin pienellä digitaalisella vempaimella, joka laitettiin molemmille sivuille vuorotellen. Siitä lähti pieni vinkuva ääni. Aloin nauraa neuvolan tädille, että "eihän tuo nyt noin vaimeaan vinkunaan edes reagoi". Kotona on nimittäin välillä korvia hipova kiljunta, kun 11 mäyräkoiran pentua kiljuu. Onneksi sitä on hyvin harvoin ja lapsesta ei tule oikeasti kuuro.

Tallirattaat

On ihan tavallista, että itse kullakin on tallitakki, tallikengät, tallipipo, tallikassi, tallihanskat, tallipyyhe jne. Monellako pienokaisella on tallirattaat?

Minun pienokaisella on kotona hyvät ja jousitetut yhdistelmärattaat. Sitten kulkee autossa ultrakevyet kaupparattaat ja tallissa kapeat, mutta kestävät Brion rattaat.

Meillä on talliin matkaa vain pari sataa hassua metriä. Mutta ei tuikun tuikkua pylvään nokassa lähimaillakaan. Pimeys täällä on nielevää. Ainakin 160 cm äiti lastenrattaineen humahtaisi pimeyden sekaan kadoksiin ikiajoiksi. Tai ainakin kunnes aamu sarastaa. Siksi karautamme syyspimeällä talliin autolla. Siellä kävelemätön ponipoikani saa tarkkailla touhujani rattaista ja kun työnnän häntä mukana puuhissa.

Rattaat on muut ajat parkissa tallilaatikoiden vieressä. Ne on vielä vähän isot, joten ponipojan selän takana on taiteltuna yksi puhdas satulahuopa. Onneksi tallissa on myös tyhjiä karsinoita sitä aikaa varten, kun pienokainen alkaa kävelemään. Saa laittaa poikasen karsinaan hiekkalelujen kanssa ja ovi kiinni niin ei huomaamatta karkaa (vitsi!!).

Itse asiassa yksi tyhjä karsina oli käytössä edellispäivänä, kun yksi hevosista pääsi ulkona vapaaksi. Työnsin rattaat karsinaan ja suljin oven, jotta vauva on turvassa, josko hevonen ryntää talliin sisään.

Ponityttökerhosta heissulivei

Tämä bloggaus on kuin ponikerhosta - mutta niin saa ollakin. Olen sanonut jo pienenä, että olen ikuinen ponityttö.

Ostin tallikaverilta kivan pieniruutuisen satulahuovan. Se sopii hyvin lampaankarvaromaanin kanssa. Tulee ihan juhlavan näköinen.

Samoin tasoitin "ponin" otsiksen. Oli kiva ilta taas tallilla.

Pentu suojassa pennuilta

Ihmispennun on parempi olla suojassa koiranpennuilta, kun ne päästelevät lattialla. Eikä ole aikaakaan, kun osat kääntyvät ja koirat laitetaan suojaan...

Pitkäkarvaiset mäyräkoiran pennut saavat juosta olohuoneessa, kun vaihdan papereita. Ja kun olen ensin siirtänyt kaikki pissattavan ja sopivasti revittävän suojaan. Lattialla on tässä olohuoneessa vuoroin koirien ja vuoroin vauvan lelut.

Tällä järjestelyllä tästä selvitään mainiosti ja kaikki ovat iloisia. Pysyy minullakin aivosolut aktiivisena, kun muistelen, että oliko sukka tai majava pojan vaiko pentujen leluja. Siili ainakin pitää ottaa pois, kun poika palaa lattialle... (kts. edelliset viestit).

Linkki YouTubeen, jos et näe videota tässä

Haaveratsastaja ja aaveratsastaja

Olemme vuorotellen olleet pojan kanssa flunssassa. Ratsastus on siis ollut vain haaveissa reilun viikon ajan.

Viime viikolla sain upean kuvan sumuisessa illassa Odessasta. Siinä taas on fiilis, kuin aaveratsastaja olisi menossa halki usvaisten niittyjen.

Kuvasta saa hyvän mielen, joten ajattelin teettää sen suurena seinälle.