Hae tästä blogista

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Pörröistä ja pehmeää

Tässä kesäpäivän kunniaksi teille ihana pieni kuvamaistiainen pörröpupuista. Ne alkavat olla juuri lähtövalmiina maailmalle.


maanantai 20. kesäkuuta 2011

Nokka kohti Pariisia vol. 3

Kun Suomalaiset jo odottavat kieli pitkällä juhannusta, koirakansa tähyää siitä vielä kaksi viikkoa eteenpäin. Paris, paris, paris...

Juuri tulleessa Maailman Voittaja-näyttelyn sähköpostikirjeessä kerrotaan, että koiria on ilmoitettu näyttelyyn 36 354 kpl. Kyllä, se on jotakuinkin saman verran, kuin on asukkaita Tuusulassa, Raaseporissa tai Forssassa. Ei mikään pieni tapahtuma siis. Kaikki Tuusulalaiset mummosta koululaiseen samassa hallissa 4 päivän aikana? Ehkä ei onnistu, mutta koiria maailman joka laidalta kyllä.

Chili saapui eilen ja viettää täällä lomahoidossa aikaa Pariisiin asti. Se on kaikkein raakilein kehäkäyttäytymiseltään, joten huomisesta lähtien sillä alkaa tiukka treeni.

Tänään voisin kokeilla vaatevärjäystä, jotta kaikkien oikeanväristen asusteiden hankinta ei jää viimeiselle viikolle. Pitää sanoa, että kaiken työkiireen keskellä tämä kasvattajaryhmän suunnitteluprojekti on poikinut monta hyvää naurua. Se pitää mielen vireänä. Toivottavasti aiheutamme edes pienen oivalluksen jonkun katsomossa istuvan ajatuksissa. Oui.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Nokka kohti Pariisia vol. 2

Tätä maisemaa odotan näkeväni jälleen tänä kesänä. Kuva matkalta 2007.
Kun on jotain, mitä odottaa (kuumeisesti) ei niin haittaa, vaikka kaikki maailman asiat menisi pieleen. Hampaat purraan yhteen, nostetaan laput silmille ja tuijotetaan kaukaisuuteen siihen pienepieneen pisteeseen joka lähenee päivä päivältä.

Minun pisteeni on jo hieman suurentunut, sillä siihen ei ole enää kuin vajaa kuukausi. Valmistelut on aloitettu jo viime vuoden puolella. Oikeastaan katse kääntyi Ranskaan jo heti Tanskan viimekesäisten mittelöiden jälkeen. Raadolista, sillä upea Kisu nappasi sieltä hienon Juniori Maailman Voittaja 2010 -tittelin, jota ei noin vaan unohdeta.

Tämä blogin aihepiiri olisi pitänyt oikeastaan alkaa jo paljon aiemmin, sillä nyt tehdään jo viimehetken valmisteluja. Koirat on ilmoitettu jo talvella, lennot buukattu viimevuoden puolella ja kaikki on ollut vain toteuttamista vailla valmista. Nyt alkaa tositoimet.

Kasvattajaryhmän vaatteet käytiin valitsemassa pari viikkoa sitten. Ne on ehditty myös jo käydä vaihtamassa toisenväriseen. Osa asusteista ja kengistä puuttuu vielä, mutta ne on jo tässä kohtaa hyvin suunniteltu, eli puoliksi valmiina.

Tähän vaatetushömpötykseen pitää vaan todeta, että "Image is everything". Koiranäyttely on arvostelulaji, eikä maailmalle lähdetä sillä mielellä, että "nää nyt on vaan tällaisia meidän kivoja koiria". Sinne lähdetään sillä mielellä, että kun koirat on nyt tasokkaita, olemme me handlerit myös niiden tasoisia. Asenteella "katsokaa näitä upeita koiria!". Nyt käytetään kaikki se tietotaito valmistautuessa, mitä on opittu maailmalla reissatessa.

Eilen on ostettu kangasväriä (tulee selviämään jatko-osissa, mihin tarkoitukseen) ja kukkahörhökkeet. Samon tipahti ensimmäinen takapakki –  yksi handlereista lähteekin jo lauantaina pois ja mikäli kasvattajaryhmä päätyy "isoon kehään", siihen on saatava paikkaava sopivan pituinen, mahd. samankokoinen (vaatteisiin sopiva) ja erityisesti handlauksen hyvin hallitseva naishenkilö. Tämä on todellakin erityistä salatiedettä tai vähintään kummallista.

Päivittelin pulmaani Marialle kauppamatkalla, ja ennen lauseen loppumista tajusin katsovani varahandleria suoraan silmiin. "Sinähän olet siellä matkalla myös". Ja niin Mariasta leivotaan ammattihandleri - tai vähintään kuvioluistelija kolmessa viikossa. Muut muodollisuudet on muuten kunnossa. Ehkä hiukset vaihtavat väriä, mutta se on vain huumorilla.

Onneksi sisareni koira Chili (joka oli vähällä aikanaan muuttaa Marialle) tulee hoitoon ensi viikolla ja pääsemme henkilökohtaiseen valmennussuhteeseen molempien kesken.

Rokotusvaatimukset on tarkistettu joka koiralta ja matolääkkeet tilattu, sillä Suomen maahantulosäännökset vaativat kääpiöheisimatojen häätämistä koirasta, joka on vieraillut Suomen ulkopuolella enemmän kuin 24 tuntia.

Pian alkaa laukkujen testipakkaus ja listaus mitä koirat tarvitsevat mukaan. Omat kamppeet on sitten asia erikseen ja vaatteita tulee varmasti haalittua jokaiseen eri lähtöön.

Palaamisiin tähän aiheeseen.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Maailman Voittaja - UKK

Jos joku lukijoista ei vielä tiedä Maailman Voittaja -koiranäyttelytapahtumasta, teen pikakertauksen. Kertaus on omakohtaisten kokemusten ja pienen faktatiedon varassa, joten ei ole yleispätevää tietoa joka rodulle. Mäyräkoirille varsin itsekoettua.

Joka vuosi jossain päin tätä maapalloa järjestetään koirille "miss Universum"-kisat. Eli kaikkein korkea-arvoisin koiranäyttely, mikä FCI:n ("kansainvälinen kennelliitto") alaisuudessa järjestetään. Joka maalla on yleensä oma Voittaja-näyttely kerran vuodessa ja siitä saa V-11 tittelin (SV-11 on Ruotsin Voittaja -11, EEV-11 on Viron jne.). Maailman Voittaja -näyttelystä jaetaan samat tittelit MV-alulla. Englanniksi WW-11.

Titteleitä on jaossa 6. Niitä saa paras aikuinen koira uroksista ja nartuista. Eli Cacibin saanut koira. Näin Cacib-uros saa WW-11 tittelin ja Cacib narttu WW-11 tittelin myöskin. Junioreista molempien sukupuolten voittajat saavat myös Juniori Maailman Voittaja -tittelin. Suomeksi lyhenne on JMV ja englanniksi virallinen on kai WJW, mutta myös JWW on monesti käytetty. Veteraaneilla titteli on WVW World Veteran Winner.

Rodun paras valitaan joko kaikkien kuuden tittelin saaneen kesken tai vaihtoehtona on valita ensin rodun paras juniori ja veteraani, jolloin lopussa kehässä on 4 koiraa. Tällöin ei valita vastakkaisen sukupuolen parasta vaan pelkkä ROP-koira. Näissä kilpailuissa ei niinkään jahdata sertejä ja se, ketä voittaa ROP:in ei ole niin tärkeää. Jokainen haluaa tuliaiseksi jonkun himotuista rodun vuosititteleistä. Usein Eurooppalaisilla serteillä ei yksittäin valioidu vaikka olisi entuudestaan valio. Ei edes vaikka olisi voittanut sen Maailman Voittaja -näyttelyssä ja peitonnut kaikkien mantereiden parhaimmiston.

Titteleiden lisäksi valitaan eri maissa eri määrä muita rodun voittajia. Brace, eli pari on yleensä luokkavaihtoehtona, eli kaksi saman rodun edustajaa, jotka ovat eri sukupuolta. Ranskassa on mukana Couple, eli kaksi samaa sukupuolta olevaa koiraa esitetään yhdessä. Normaali kasvattajaryhmien välinen kilpailu on myös mahdollista Ranskassa 3-5 koiralla. Joskus kasvattaja- ja jälkeläisryhmien osanottajamäärää ei ole rajattu ja niinpä jollakin koiralla voi olla vaikka 20 jälkeläistä ryhmässä. Suomessa on aina tasan 4 koiraa kasvattajaryhmässä.

Ranskassa erikoisuutena meikäläisiin ja lähimaihin on ajue eli Packhound. Se on tietyille metsästyskoirille mahdollinen ryhmä, jossa on 6 koiraa joista kolmella pitää olla käyttötulos. Tämä ei ole vielä täysin selvinnyt, että miten koirat esitetään. Yhden vai useamman handlerin toimesta.

Olen ollut mukanaa 2003 Dortmundissa Saksassa, 2006 Poznanissa Puolassa, 2008 Tukholmassa Ruotsissa, 2009 Bratislavassa Sloveniassa ja 2010 Herningissä Tanskassa. Joka näyttely on tietyltä osalta samaa kaavaa noudattava, mutta silti kaikki on täysin erilaisia. Dortmundissa piti kaikkien olla klo 8 viemässä koiransa rekisteritodistus sihteerille. Sen sai päivän päätteeksi vasta pois leimalla varustettuna. Puolassa riippui täysin kehäsihteerin englanninkielen tasosta, miten mikäkin kehä pyöri. Tukholmassa kaikki sujui hyvin, joskin mitään glamouria ei näkynyt ilmassa. Bratislava oli osin kaaottinen ja tuomari myöhässä yli tunnin ruuhkan vuoksi. Herningissä toimi kaikki ihan hyvin joskaan koirat eivät saaneet kirjallista arvostelua. Myös eri kehässä oli eri tyyli ottaa koirat loppukilpailuun. Kaikista maista leivottiin kuitenkin rotunsa Maailman Voittajat ja ne jää kulloisen vuoden koirina historiaan.

Kasvattajaluokkien valinta on myös ollut erilaista eri kerroilla. Joskus kaikki etukäteen ilmoitetut kasvattajaryhmät menevät "isoon kehään", eli loppukilpailuun. Joskus valitaan ensin rodun paras ryhmä, joka jatkaa loppukilpailuun. Sitä harvoin tietää etukäteen ja Puolassa sitä ei tiennyt kehäsihteeritkään. 

Varmaa on aina, että näyttely ja sinne pääseminen on aina suuri seikkailu. Se seikkailujännitys ehkä ajaa keräämään koirat kasaan vuosi toisensa jälkeen. Nykyään ystäväporukka vaan lisääntyy vuosi vuodelta, sillä kaikki haluavat lähteä haistelemaan suuren maailman menoa – joko koirien kanssa tai ilman.

Tänä vuonna Maailman Voittaja 2011 -näyttely kisataan Pariisissa Ranskassa 7.-10. heinäkuuta. Sinne on ilmoitettu kisaamaan 32 548 koiraa ja näyttelyn alkuun on juuri nyt 21 päivää, 23 tuntia ja 25 minuuttia aikaa.

Viime hetken valmistautumista tehdään jo. Tulen kertomaan lähes päivittäin ennen matkaa, miten kuume nousee. Joko saa alkaa lähtölaskennan?

tiistai 31. toukokuuta 2011

Kuvamuistoja ratsastusleiriltä

Minä ja Idol voitetimme nämä leirin taitokisat. Ja Huom! Jo tuolloin HÄNTÄLETTI!!!
Aivan ehdottomasti parasta ja onnellisinta aikaa elämässäni ovat olleet ratsastusleirit. Olen niillä ollut noin 10-vuotiaasta joka kesä monen monta vuotta ja monen monta kertaa. Kesäleirejä kierreltyäni laajensin hiihtolomaleirieille ja kesäleirit pidentyivät myöskin kaksiviikkoisiksi. Monasti meitä oli sama porukka sekä talvella, että kesällä ja leirit varattiin seuraavaksi vuodeksi jo edellisenä kesänä.

Nuo ajat ovat olleet todella antoisia. Jos en ole kovin hissukka vieläkään, tuolloin olen ollut hurjapää ja aivan pelkäämätön kaikkea vaaraa kohtaan. Tuona aikana olen istunut hevosen selässä aivan joka suuntaan, kuten kuvankin näyttää ja aina yhtä luontevasti. On ollut pää alaspäin, ratsastettu väärinpäin, maailmanpyöriä, maaten selällään hevosen selässä ja seisoen! Ei ole niin ollut väliä, onko ollut satulaa ja minkälainen ratsu on ollut alla. Kaikki on käynyt ja jokaisella on menty eteenpäin.

Onneksi olen unohtanut hyvin paljon nuoruuden kohelluksia, mutta kuvat palauttavat aina mieleen, mitä kaikkea hulluakin on tullut tehtyä. Täytyy tunnustaa, että nyt jo itseäkin hämmästyttää moni kuvan asia, mitä olen tehnyt, mutta tapana on edelleen elää niin, että vanhainkodissa ei tarvitse katua elämätöntä elämää. Jos muisti pelaa, niin mielummin shokeeraan mummoja kumoon kertomuksilla hurjasta nuoruudestani.

Tässä kuvassa olen vuokrausleirillä, jossa jokaisella leiriläisellä oli oma nimikkohevonen viikon ajan. Ratsastaa sai 4 tuntia päivässä ja muistaakseni ratsastimme kaksi kertaa päivässä – melko järkevästi.

Meitä oli toista kymmentä nuorta viskattuna jonnekin keskelle metsää jossa oli talli, talo, poneja ja pelto. Jostain saimme ruokaa päivittäin. Ilmeisesti. Tallin ylisillä muistaakseni oli jotain majoitustilaa ja tuolloin ei meillä olisi ollut mitään väliä, vaikka meidät olisi majoitettu lantakasaan. Kenttä oli muovinarulla aidattua kuraista peltoa vanhan navetan takana. Ei mitään puhettakaan hyvästä ja turvallisesta pohjasta, mutta hällä väliä! Hevoset ja ponit olivat 4-5 vuotiaita ja osaamattomia. Tuon kesän jälkeen ainakin kaikenlaiseen tottuneita ja valmiita myyntiin.

Muistan tuon kypärän. Se on ensimmäine kypäräni ja maksoi 110 markkaa. Se meni minulta Aipalle kisakypäräksi, jonka jälkeen palasi minulle vuosien päästä. Nyt se roikkuu seinälläni koristeena. Se on nyt noin 25 vuotta vanha! Ratsastushousut on "trendikkäät": mustat ja kokomokkapaikkaiset. Jalassa näköjään joko pitkävartiset tennarit tai luultavasti keinonahkaiset nyrkkeilykenkien kopiot. Huoh... 

Mutta tuona aikana, ei minulla ollut huolen häivää tulevaisuudesta. Ei vastuuta monista eläimistä tai pärjäämisestä päivästä toiseen. On vain riemu ratsastuksesta, hevosten kanssa yhteiselosta, yhteistyöstä ja toimimisesta. Oikeaa elämistä hetkessä – tässä ja nyt.

Näitä kaikkia kokemuksia saan kiittää vielä tänä päivänä, kun yritän muistella Miss O:n selässä ratsastuksen jaloa taitoa. Se kuitenkin ilmiselvästi pitää paikkaansa, että nuorena opitut taidot jäävät lihasmuistiin ja nyt lähes nelikymppisenä tuo taito on palautettavissa melko kohtuullisesti. Tässä iässä ja tällä selällä, en haaveilisi yhtään mitään ulottuvuuksia ratsastuksen parissa ilman tuota nuoruuden antamaa luottamusta tasapainoon, taitoon ja voimaan.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Kultainen mäyräkoira

Pitkäkarvaiset mäyräkoirat ovat aika tylsiä värivalikoimaltaan. On punaisia, mustia punaisin merkein, punaisia tummin peitinkarvoin, mustalaikullisia ja muutama hassu ruskea keltaisin merkein myös nähty.

Värijalostus ei ole – luoja paratkoon – pesiytynyt vielä tähän rotuun, vaan muut asiat ovat tärkeysjärjestyksessä ennen väriä. Terveys, rakenne, luonne ja käyttöominaisuudet. Ja vaikka hampaiden määrä ja asentokin on väriä tärkeämpi tekijä koiran elämässä.

"Hyvä koira voi olla vaikka sininen" -motto, kuvaa hyvin sitä ajatusmaailmaa, että ennenkaikkea rotutyyppi ja sitten vasta väri.

Silti on selvästi ihmisiä, jotka haluavat ehdottomasti joko punaisen (minulla käsi ylhäällä) tai vannovat mustan nimeen. Onneksi vaihtoehtoja ei ole enempää.

Meille syntyi eilen kuitenkin jotain tosi hauskaa. Keltainen mäyräkoiran pentu. Kultaiseksi tuo tosin on jo nimetty. Se hohtaa kuin 24 karaatia kultaa. Geneettisesti tämä on punaisen värin laimentuma, ja tulee muuttumaan hyvin punertavaksi ilman ainuttakaan mustaa karvaa.


Juuri nyt se hauskutta puolta maailmaa erilaisissa sosiaalisissa medioissa ja on saanut valtavasti faneja. Se imee maitoa silmät kiinni autuaan tietämättömänä siitä, että hän on jotenkin poikkeava.

Hippu kultaa ja paljo mäyräkoiraa noin 15 minuutin iässä.
Jonain päivänä alkaa hänen yksityinen elämänsä uuden perheen luona, mutta sitä ennen rakkaat blogini lukijat saatte nauttia pienen "kultaisen" kehityksen seuraamisesta ja toimia sen kummisetinä ja -täteinä.

Iiiikkkkkk!!

Fonzie ja Martta ovat muuttaneet jo pihalle tontin kauneimmalle paikalle joen rantaan. Vain yksi pieni valkoinen hermeliinityttö "Viti" istuu sisällä. Hänet arveltiin – tai pikemminkin hartaasti toivottiin – kantavaksi.

Minulla oli lainassa ja seurana Vitillä kolmen viikon ajan Pörrö-kani, joka kuitenkin on vasta vuoden ikäinen ja hiukan häveliäs. Tietysti.

Vaikka minusta ystävyys miehen ja naisen kesken on kaunis asia, tässä kohtaa se oli vähän liian yliarvostettua. Olin malttamaton ja olisin toivonut niin mieluusti jotain actionia, mutta Pörrö ei vaan osoittanut merkkiäkään luonnon kutsusta.

Tänään petti MINULTA hermot ja laskin, että nyt on parisen viikkoa mahdollisesta h-hetkestä jos noilla kahdella on tärpännyt. Niinpä tongein oksalla varovasti heinäkasaa kopin suuaukon kohdalta. Ja mikäs sieltä heti tunkikaan oletettua äitikania vastaan? Kaksi hassua kaninpoikaa! Onneksi kännykkä oli lähellä ja sain kuononpään ikuistettua.

Niin kuin tässä talossa ei olisi pentulaatikkoja tällä hetkellä jo muutenkin pari liikaa... Mutta nytpä onpi yksi pentuhäkki joukon jatkona. Ja kaninpoikia ainakin kaksi. Toinen vaikutti harmaalta (kuvassa) ja toinen ruskehtavalta. Pian ehkä näemme karvanlaadun ja korvien asennon, kun otukset tulevat ulos pesästään.

Pörrö-isähän on sekoitus kääpiöluppaa, leijonaluppaa ja vaikka mitä. Se on väriltään kaunis isabella, korvat ovat itään ja länteen ja karvaa naamasta pyllyyn. Viti puolestaan on albiinon värinen hermeliini. Toivottavasti saadaan kesäiloksi oikein kunnon pomppivia sekasotkuja kaikissa väreissä.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Jonotus on maksuton



Silittäminen 5 euroa minuutti, syliin ottaminen 12,90 ja valokuvaus 14,90.


Yritin katsoa lentojen hintoja, mutta se oli vähän vaikeaa. Ensin on hinta 39 euroa ja sitten tulee laukku 15 euroa ja polttoaine-tai-veromaksu-tai-joku ja sitten jos haluat tietyn ikkunapaikan, se on 10 euroa ja vielä ruuat 12 euroa ja peruutusturva 22 euroa. Ja ilman polttoainemaksuja ei ilmaan kuitenkaan pääse.

Sama peli missä tahansa. Ensin on katsastus 69 euroa ja sitten pakokaasut 30 euroa ja sitä ja tätä ja tuota. Kuitenkin ne kaikki on otettava tai ei saa tien päällä ajaa. Ja kaikki erilaisiin palveluihin ja tuotteisiin lisättävät käsittelymaksut ja toimitusmaksut ja kaikki muut millä tahansa verukkeella laitettavat lisämaksut. Ihan kummaa hintapolitiikkaa.

Miksi kaikki laskutetaan erikseen ja lisäyksien kanssa on summa kuitenkin ihan eri luokkaa, miltä aluksi saattaa ymmärtää. Eikö kaikkea voisi tumpata "samaan hintaan"?

Varoitus herkkähipiäisille, mutta nyt revittelen aralla aiheella. Eläinten kasvattaminen ja raha.

Miksei koiranpentuja markkinoida myöskin hinta edellä. Pistetään vaikka suuri keltainen pallo ilmoitukseen, jossa lukee "Nyt mäyräkoiran pentuja huippuvanhemista – vain 399 euroa!" tai "Nyt vain 299 + toimituskulut" tai "Nyt vain toimituskulujen hinnalla" tai "Osta nyt – maksa marraskuussa!". Sitten pienellä präntti alle:

Hintaan lisätään toimitusmaksu 149 euroa, 8 viikon hoito- ja ruokintamaksu 279 euroa, rekisteröinti 199 euroa (sis. uroksen siemenmaksun)  ja sirutus 49 euroa. Jokaisesta seitsemän viikon jälkeen vietetystä vuorokaudesta veloitetaan myös hoito- ja valmennusvuorokausihintaa 37 euroa. Ensimmäisenä pentunsa valitsevan extra-korotus 179 euroa. Värilisä harvinaisesta väristä 249 euroa ja sukupuolen valinta 79 euroa. Hintaan puolestaan kuuluu Kennelliiton sopimuksen mukaisesti kirjalliset ruokinta- ja hoito-ohjeet. Mutta jos luovutettaessa haluaa myös kahvia, se on 2,50 kuppi (sis. yhden santsauksen) ja keksi 0,70 euroa tai viineri 3,50 euroa. Samoin, jos haluaa käydä katsomassa pentua useamman kerran, niistä veloitetaan 79 euroa jokaiselta alkavalta tunnilta ja kahveista aiemman taulukon mukaan. Samoin sähköpostitse lähetetyt valokuvat pennusta ensimmäisten viikkojen ajalta 8,90/kuva ja videosta 15,90 minuutti. Elinikäisen takuun aivan kaikesta mahdollisesta kasvattajalle kuulumattomastakin saa 17 990 eurolla ja avoimen 24/7/365/15 valituslinjan voi lunastaa 179 900 eurolla (sis. oman numeroliittymän valitusta varten joka ei ole koskaan varattu).

Näin pennun ostamiseen kuluisi rahaa sellainen tonnista kahteensataan tuhanteen, riippuen paljonko kasvattajan aikaa ja kahvia on kuluttanut. Eli maksut kulutuksen mukaan. Eikö se olisi sitä nykyaikaa ja valinnan mahdollisuutta? Jos haluaa säästää, ei tarvitse käydä toiselta puolelta Suomea katsomassa pentua, muttei myöskään saa valita, vaan saa sen pennun, jonka kasvattaja käteen lykkää. Palvelua saa aivan loputtomiin – kunhan siitä maksaa.

Ja mikä rahasampo se kasvattajalle olisikaan, kun jälkihoitona annetusta neuvonnasta otettaisiin vastaavat maksut kuin vaikka nettioperaattorin tekniseen tukeen soittavalta. Eli jotain (1,97 €/min + pvm/mpm). Also in English!! Ja vielä kehtaavat pitää sloaganina "Säästöä joka minuutti". 

Onko koirankasvatus vaan miellettävä yleishyödylliseksi puuhasteluksi tai aatteelliseksi toiminnaksi, kun raha on tabu? Vai onko meillä kasvattajilla "pisnes-vaisto" vähän samaa luokkaa kuin Uuno Turhapurolla? Ei sitten mitään hajua. Koiranpentuja hoitaessa ei ainakaan raha haise, vaan pelkästään se ihan itse. Se p:llä alkava.

torstai 26. toukokuuta 2011

Kouluratsastuskisoissa kisahoitajana

Häntäletit ja shakkikuvio on mun käsialaa
Kun on visualisti luonteeltaan ja vähän ammatiltaankin, ei pysty pitämään näppejä erossa mistään missä voi vaikuttaa estetiikkaan positiivisesti. Olin pari vuotta sitten rakkaiden ystävieni kisaorjana Lappeenrannan kansallisissa koulukisoissa. Kaiken puunaamisen ja siivouksen lomassa näpersin molemmille kouluhevosille kauniit häntäletit ja shakkikuvion lautaselle.

Onneksi Miss O:n kouluratoihin on vielä aikaa, sillä en ole saanut kasvatettua sen risaiseksi hinkattuja häntäjouhia letityspituuteen. Pitäähän olla jokin paikka, minne sen punaisen rusetin laittaa – eli varoituksen potkivasta peräpäästä muille kilpailijoille.

Nyt alkaa kesän myötä pieni kisafiilis nousemaan, joten voisinpa lähteä taas haistelemaan sitä tunnelmaa ja kisaorjaksi ystävieni ylväille kouluratsuille. Myös raveihin lupaan itseni viedä tänä kesänä pitkästä aikaa.

Reissussa rähjääntyy

Koirien kanssa harrastaessa on kilometrejä karttunut eri autojeni mittareihin satoja tuhansia. Tai melko paljon kuitenkin. 

Ja kuten sanonta kuuluu, reissussa rähjääntyy. Meillä rähjäännyttiin kylläkin viime kesänä kertarysäytyksellä ja kolmasti. Kyseessä oli siis viime juhannuksen reissu Tanskan Maailman Voittaja -näyttelyyn. Se tehtiin kolmella autolla, joista eniten tavaraa niellyt auto oli tietysti minun rakas Junttini. Citroen Jumpy.  Tuo uskollinen  koppero, joka sai tällä matkalla nimeksi Elsa – "Elsa,  kohtalon lapsi" -kappaleen myötä.

Onneksi takana ajoivat Sindy ja Leena jotka raportoivat
sauhuavasta takarenkasta ennen katastrofia.
Ruotsin puolella, hieman ennen Helsingborgia yksi pyörä alkoi sauhuta. Olimme vasta menomatkalla ja päivä oli juhannuksen aatonaatto. Ajoitus ei ollut aivan täydellinen matkan jatkumista ajatellen. Kello oli noin 17, kun kurvasin ensimmäisestä rampista moottoritieltä ylös. Tuolloin joka ainut svenssoni-automekaanikko oli jo sulkenut putiikkinsa ovet ja lähtenyt tanssimaan juhannussalon ympärille. Olimme parkissa jonkun kebab-ravintolan ulkopuolella ja ruotsalaisten vieraanvaraisuudesta ei ollut tietoakaan, kun yritimme kysellä neuvoja korjaamoille.
Vaikka Elsaa aina parjataan, se vetää viikon reissukamat ihmisille ja koirille sekä 8 mäyräkoiraa tuosta vaan sisuksiinsa.


Autossa sisällä oli 8 koiraa ja meidän valtaisat tavaravuoret. Mietimme, miten saisimme edes minut ja Anun sekä koirat mahtumaan muihin autoihin. Kahteen farmariin. Se olisi ehkä jotenkin onnistunut, jos olisimme hylänneet kaikki muut tavaramme auton kera tien poskeen.

Kun muut jäivät pizzalle odottamaan ratkaisua, minä ja Anu marssimme pitkin läheistä teollisuusaluetta, joka selvästi vaikutti siltä että siellä voisi apu löytyä. Löysimme yhden jugoslaavien pitämän automaalaamon, jonka ovet olivat vielä tulevista pyhistä huolimatta auki.

Esitin selkeällä ja sujuvalla ruotsinkielellä asiani ja kysyin apua suoraan eteeni kävelleeltä "pääjohtajalta". Lisäsin pyyntöön avuttoman ilmeen ja huolestuneen nöyrän sävyn. Kun hän kertoi, ettei heidän pajansa tee autoremontteja, vaan maalaa pelkästään niitä, sivuutin sen ja jatkoin hiukset entistä vaaleampana selittämistä, että autoni savuttaa ja jotain on pielessä. Pääjohtaja pehmeni hitusen ja pyysi apupoikaansa katsomaan autoani. Spurttasin juosten takaisin kebab-mestan pihaan ja kurvasin hymy korvissa Jumpyllä hallin pihaan.

Kun parikymppinen mustatukkainen adonis komennettiin hommiin auton kimppuun, me Anun kanssa kerroimme jugoslaaveille matkamme määränpäästä ja mistä olemme. Nämä maahanmuuttaja-ahertajat olivat jo aloittamassa juhannuksen viettoa ja niinpä meillekin tarjottiin odottelun ratoksi olutpurkit kouraan. Omani tosin meni autoon odottamaan myöhempää mahdollista avaamisajankohtaa.

Nämä koirat ovat nähneet reissuilla
yhtä jos toista. Ja monta korjaamoa!
Opastimme karskeja keski-iän reilusti ylittäneitä miehiä, että Tanskassa tulisi olemaan viikonlopun aikana yli 20 000 koiraa kilpailemassa kuluvan vuoden Maailman Voittaja -titteleistä. Miesten hämmästykseksi repäisimme Elsan takaovet auki, josta tuijotti 16 kappaletta tummia silmiä. Koirat olivat olleet hiiren hiljaa ja kenelläkään miehistä ei ollut niistä hajuakaan, vaikka auto oli tunkattu puoliksi ilmaan.

Ilmapiiri alkoi muuttua leppoisaksi ja jutustelun lomassa auton alta kerrottiin vian olevan melko pieni. Joku jarrujuttu vain oli juuttunut kiinni, kertoi nuorukainen. Muistaakseni käsijarrun joku osa. Näin aika muuttaa kiperät muistot hataraksi hapuiluksi ja mieli paikkaa traumapaikat. Näin voin tässä kohtaa jo todeta.

Autosta irrotettiin jokin osa jota kuulemma "ei tarvita". Näin luottavaisina me yleensä olemme matkassa! Johtaja oli hövelillä päällä jutustelumme lopuksi ja sanoi, ettemme ole velkaa kuin sen verran, mitä auton alla ahertanut adonis haluaisi itselleen. Terästimme parhaimman hymymme kohti häntä ja maksoimme auliisti 200 kruunua (20 euroa), jonka hän pyysi. Annoimme myös yhden tuliaiseksi tarkoitetun salmiakkikossun nuorukaiselle, joka teki ehkä hänet iloisemmaksi kuin setelit. Karjuimme autossa riemusta (eikä vähiten korjauksen hinnasta), kun starttasimme kohti Tanskaa lähes aikataulussa edelleen.

Lupasimme pyhästi palata takaisin kyseiseen korjaamoon, josko tämän korjauksen johdosta pääsisimme perille ja voittaisimme jotain. Emme palanneet, vaikka saavutimme onnellisesti Kisulle Juniori Maailman Voittaja 2010 -tittelin. Lupaan kyllä lähettää jonain päivänä kortin  korjaamolle ja kiittää miehiä vielä kerran.

Yksi muoviosa sinne tai tänne.
Romuttamolta löytyi uusi 50 eurolla.
Paluumatkalla Suomeen lensi ensin motarilla takalampusta ja vilkusta kaikki muoviosat taivaaseen ja viimeisessä yöpaikassamme auto luisui alamäkeen parkissa ollessaan kohti valopylvästä, jolloin koko etuosa meni lyttyyn. Luojan kiitos se valopylväs oli siinä! Seuraava kohde alamäessä oli yksi mökeistä usean kymmenen metrin päässä.

Tuolloin en vielä tajunnut olla huolissani mahdollisesta jäähdytinjärjestelmän vaurioitumisesta, joka huomattiin vasta Suomessa kolarikorjaamolla. Siispä ennen matkaa huollattamani ilmastointijärjestelmä uusittiin kokonaisuudessaan, samoin konepelti ja paljon muuta pikkusälää. Nämä saatiin onneksi vakuutuksen piiriin, eikä konkurssi ollut niin totaalinen. Tukholman satamassa muille suomalaisille saatoimme jo nauraa koko auton rähjäiselle ulkonäölle.

Tämä ruttu näytti aluksi aika pieneltä, mutta korjaus
maksoi lopulta 3927 euroa, kun peltiä ja ilmastoinnin kennoja
myöten osaa oli vaihdettu tarpeeksi uuteen.
Tämä reissu muistetaan monesta asiasta, mutta ainakin siitä että Jumpystä tuli Elsa kohtalon lapsi.