Kepan dayspa

Kurakaivuri Kepatti joutui kylpyyn, joska sen sietäminen kilo savea varpaiden välissä alkoi saavuttaa kyltymispisteensä. Sillä myös on eniten karvaa, johon savea liimautua, joten pitääkö juuri Kepan olla se innokkain kaivaja?

Muuten niin rauhallinen koira saavuttaa jonkinasteisen hysterian, kun on sateen pehmentämää savea ja nurmikkoa jossain. Ehkä savinaamiossa onkin sen turkin ja kauneuden salaisuus.

Rakastan pyyheliinoja

Peräpään tule-luokseni-kiharat

Pusuttelulla saa pari sekuntia aina taukoa föönauksesta.

Painajainen ja puuhamaa talon kivijalassa

Rossipohjainen talo ilman verkkoja tuuletusaukoissa, on houkutteleva majapaikja eläimille ja kiinnostava tietysti luolakoirarotuisille koirille. 

Muutama vuosi sitten villikissa teki pennut taloni alle. Silloin pentujen kesytys ja metsästys haavilla oli melkoinen urakka. 

Viime viikolla ongelmaksi talon alla muodostuivat ihan ikiomat koirat. Ne olivat siirtäneet kivenlohkareen ja tiiliskiven yhdestä isohkosta aukosta ja talonalaista elämää elettiin lopulta monta piinaavaa päivää. 

Ensimmäisellä kerralla talon alla oli Sara. Se kävi välillä katsomassa luukulla, joten tiesin, ettei se ole missään lattiapalkkien välissä jumissa. Huutaminen ja houkuttelu oli aivan turhaa vaikka sitä yritin kontallani ja koiratarhassa pää maassa kiinni. Vastakkaisessa kulmassa oli jotain minua kivempaa. 

Kävin välissä kaupassa ja Sara jatkoi puuhaa talon alla. Mietin, mitä teen, jos se ei tule pois. Palokuntaa on turha kutsua, kun talon alle ei pääse rikkomatta kivijalkaa tai lattiaa. Koira ei ole jumissa, joten sillä sinänsä ei ole hätää. 

Luolametsästystä autiotalojen alla harrastaa muutama tuttava. Heillä olisi käytännön kokemusta, jos purkamista pitäisi suorittaa. Kokeilin yhtä lapiollista kivijalan vierestä, mutta lopetin heti purueristeen varistessa ulkolaudotuksen välistä. 

Päätin olla hysterisoitumatta ja odottaa. Vuorokauden koira voi olla ilman nestettä ja tässä oli mennyt vasta pari tuntia. Kyllä routa tai sitä ennen jo nälkä porsaan kotiin ajaa... Luulin. 

Ruokakupin helistely ei aiheuttanut lähestymistä kohti luukkua. Sara haukkui yhdessä kulmassa lähes tauotta kolme tuntia, joten ajattelin sen olevan valmis pian myös luolakokeeseen kestävyyden perusteella. 

Pistin luukusta talon alle Kiran, josko se houkuttelisi Saran pois. Kiran metsästysominaisuudet häviävät mukavuudenhalulle, joten saisin sen pomminvarmasti pois. Ei Kiraa kiinnostanut Saran puuhat. Uskon että se laski saavansa Sarankin ruuat, mikäli se viipyisi pitkään. Opaskoira Kira tuli ulos nopeasti ja Sara jatkoi puuhiaan. 

Napsua varmasti kiinnostaisi mitä talon alla sitten olikaan. Saralla ja Napsulla ei myöskään ole ollut koskaan mitään erimielisyyttä, joten ei olisi pelättävissä riitaa siitä, mitä kulmassa sitten olikaan. 

Autettuani vähän lisää kivijalan purkamisesta, Napsu solahti talon alle. Eikä aikaakaan, kun Sara ilmestyi luukulle. Jihuu! Oveluudella mäyräkoirien kanssa pärjää pitkälle. 

Mutta siitä vasta väsytystaistelu alkoikin. Napsu on valmis luolavalio ja sitkeänä ei niin vaan tullutkaan ulos. Kuulin talon toiselta laidalta ankaraa kaivamista ja haukkua. Sitä jatkui vaikka tein mitä. 

Yöllä yhden aikaan lähdin nukkumaan. Olkoon, kun ei siellä mitään hätääkään ollut. Uni ei ollut kovin sikeän sorttista ja niinpä taas viideltä kömmin ulos katsomaan. Nyt sain Napsun pois näyttämällä taskulampulla valoa luukusta. 

Aamulla ennen yhdenkään koiran ulos laskemista korjailin aukkoa verkolla, tiiliskivellä ja kivenmurikoilla. Tuloksena kolme koiraa talon alla iltapäivällä. 

Seuraavana päivänä oli tuttava käymässä ja pihalla kävellessämne venäläinen pitkänokka Darja pisti päänsä yhdestä tuuletusluukusta. Taas niitä on siellä! Painajainen talon alla jatkui yhä vaan. Koirilla siellä oli hauskaa. 

Tätä kirjoittaessa on ollut pari päivää rauhallista. Siirsin ison tiiliharkon naapurin rakennusmateriaalijäämistöstä luukun eteen. Nyt kulkee talon alle ilmaa, mutta ei mäyräkoiria. 

Kuvissa Kepan taidonnäyte avatusta aukosta miten helposti ja kuuliaisesti kiltti mammanpoika kulkee sisään ja varsinkin ulos. 

Maailmalta takaisin arkeen

Reissu Unkarin Maailman Voittaja-näyttelyyn katkaisi ihanasti arjen, joka tällä hetkellä vie minuutitkin vuorokaudesta. Sairaalassa oleminen on tärkein asia päivässä yhä vieläkin joten se aika on kaikesta arjen pyörityksestä pois. 

Matkaan tarttui jälleen pari pokaalia merkiksi uusista Maailman Voittajista. Sitäkin arvokkaampaa kasvattajalle on se tunnustus mitä tulee Maailman Voittaja -tittelin kautta. Kira-mummon kautta olen kasvattanut Maailman Voittajia kolmessa sukupolvessa. Se tieto lämmittää. Se on sitä aineetonta pääomaa, jolla jaksaa puskea ja jonka vuoksi jaksaa tätä hullunkurista arkeakin. Oikealla tiellä ja maailman huipulla koirat ovat ulkomuodollisesti vielä edelleen. Toivotaan, että myös jatkossa, koska venäläisvahvistus sai Juniori Maailman Voittaja -tittelin.

Siinä se kaikki voittogloria sitten onkin. Ei pennin penniä vaan valtavasti työtä ja kuluja. Mutta tällä kaikella jaksaa elää taas muutaman vuodenkin. Muistoja tästä retkestä saatte lukea vielä monta kertaa blogissa, kun pääsen tykittämään valokuvakoosteita.

Näyttelykoirien ilottelua yöpaikkamme pihalla saa nauttia tässä kuvasarjassa. Meidän onnekkaat koirat eivät joutuneet elämään hotellielämää, vaan saivat nauttia myöskin juoksemisesta, kaivamisesta, juoksemisesta ja kaivamisesta.

Pokaalit yöpyivät terassilla ulkona.

Tyylinäyte Juniori Maailman Voittaja -liitäjältä.

Härdelli talon tapaan

Tänään on hyvä päivä syntyä. Tänään on nimittäin poikani syntymäpäivä ja sitä kunnioittaakseen on myös yksi narttuni päättänyt synnyttää. 

Nartun laskettu aika oli jo loppuviikolla, mutta se hautoo palleroitaan nyt koko rahan edestä. Pennut ovat nimittäin tämän superäidin viimeiset. Jotta tilanne olisi sopivan hektinen, on lapsi sairaalassa ja sinne pitäisi lähdteä juurikin nyt viettämään synttäreitä.

Apuvoimaa on tulossa pitkin päivää. Tulen iltapäivällä tähän sitten taas paikalle lähteäkseni illalla vielä Budapestiin Maailman Voittaja -näyttelyyn. Ai hengästyttääkö?

Kyllä tässä parissa vuosikymmenessä on joutunut sopeutumaan tällaiseen asioiden uudelleen järjestelyyn monta kertaa. Toisen palveluksessa ollessani piti olla tietyllä kellonlyömällä töissä ja koirat taasen eivät aina olleet samalla kellonlyömällä mun vapaapäivien ja työaikojen kanssa. Tai onkohan se pikemminkin niin päin, että en ole sopeutunut vaan omaan jotain geenejä, jotka auttavat hallitsemaan tilannetta vaikka tilanne on ei-niin-hallittavissa. Ei tätä muuten kestäisi.

Kaikessa pitää olla varasuunnitelma, mutta sitäkin tärkeämpää on toimintakyky ja luovuus, kun varasuunnitelmatkin pettävät. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma eläinten kanssa. Se on oikeastaan ainut varma asia, että mitään aikataulua ei ole. Kaikki menee päin mäntyä tai hyvin juuri oman aikataulunsa mukaan.

Olen oppinut ainakin näinä vuosina, että pakkaa aina kaksi päivää matkaa ennen. Viimeisenä päivänä tapahtuu aina. Milloin tulee korkea kuume, milloin jotain muuta. Mutta aina jotain. Silloin aina voin huokaista, että onneksi aloitin pakkaamisen jo aiemmin. Lähtöhässäkässä ei laukkuun tule mitään järkevää ja voi luottaa että siellä on jotain tarpeenmukaista.

Koirat ovat onneksi jo pian Unkarissa ja niillä on mukana kaikki niiden tarvitsemat näyttelyvarusteet sekä pesuvarusteet. Mulla on varaihminen ollut koko ajan mukana poikasta ja koiria varten apukäsinä, eli vaikka en pojasta tai muista syistä pääsisi lähtemään, koirille on hoitaja paikalla. Silti pääsi vanha muori mut yllättämään. Huvittaa oikein, miten taas luulin jo ihan kaikkeen mahdolliseen varautuneeni.

Kuvakavalkadia, raporttia ja tarinaa ensi viikolla tulevasta seikkailusta. Josko illaksi ehdin lentokentälle, niin pääsen matkaan. Nyt lähden juhlimaan sairaalaan ja maistamaan mansikkakakkua. 

Sairaalaelämää eläinperheessä

Nyt vajaa kaksi kuukautta meidän miniperheessä on ollut todellista selviytymistä. Poikanen on rankan taudin jälkimainingeissa sairaalassa edelleen ja itse olen eilistä lukuunottamatta ollut sairaalassa päivittäin ja pisimmillään 12 tunnin rupeamia.

Koirat lähtivät jo sairaalassaolon alkumetreillä hoitolaan ja palasivat eilen. Yksi astutettu narttu synnyttänee ensi viikolla, joten elämä ei voi seisahtua kokonaan.

Eläin- tai yrittäjäperheessä ei sairaslomia tunneta, eikä niitä korvaa työnantaja (minä) tai eläinten omistaja (minä itse). Samoin, kun huoltajia on vain yksi, jakaantuu kaikki eläinten- ja lastenhoito tasan. Eli minulle.

Eläinten omistajalla on silloin hyvä olla liuta ystäviä. Ja niitä yleensä riittääkin, sillä harvassa on ne sukulaiset, jotka rientävät eläinten hoitoon. Yleensä ihmisten apuun saa sukulaisia, mutta eläimet on rasite, joita suku yleensä odottaa pääsevänsä karsimaan hädän tullen.

Meillä ei ole lopullisesti lähtenyt yhtään eläintä. Toki pitää myöntää, että kun olin viikon vain yhden koiran kanssa, se tuntui luksukselta. Uskon kuitenkin, että sairastelut on pian sairasteltu ja poikkeustilanne loppuu.

Ystävistä on erottanut ne kultajyvät. Tietysti myös akanat. Eläintenomistaja ymmärtää, miten niistä on huolehdittava ja miten tärkeitä ne omistajilleen ovat. Olen saanut avuntarjouksia juuri elinten hoitoon ja eilen pyyhälsi joukko tuttavia puutarhatöihin. Mikä mukava yllätys onkaan saada piha haravoituna ja ylimääräiset rojut poisvietynä noin vain.

Piha olisi rehellisyyden nimissä jäänyt muuten hunningolle kokonaan. Asiat on priorisoitava tärkeysjärjestykseen ja siitä ei olisi aiheutunut kenellekään suoranaista haittaa jos piha olisi mullin mallin. Mutta nyt siistinä iloa.

Eläimille tämä on myös riemuisaa. Etupihan juoksukentän nurmikolta on talviset koiranläjät pois ja kanien kesäasumusta aloitettu laajentamaan. Josko jaksan iltaisin jatkaa urakkaa, kenties ehdimme hankkia niitä kanojakin vielä uuteen kesäeläinosioon takapihalle.

Kevättalkoissa kanat ja possut nautittiin grillatussa muodossa. Grillin hajotessa tehtiin viritys hiekkakasaan, sillä meillä ei ole tapana luovuttaa oli kyseessä sitten kovat sairaudet tai grillausinto.

Koirankakkaa, kamalaa!

Nyt juuri on se aika, kun joka taho takoo uutisia koirankakasta ja yleisönosastot antaa palstamillimetrejä tälle uudistuvalle luonnontuotteelle. Tämä on nyt niin pop aihe, että tänään polviin asti koirankakassa tarpoessani ajattelin aihetta. Mun koiratarhaa on pitkään laiminlyöty tuon jätöksen siivouksessa, koska olen suurimman osan valveajastani lapseni luona teho-osastolla. Rahallisesti tiukassa tilanteessa voisin hyödyntää tilannetta ja järjestää "p...katuristeille" matkoja takapihalleni. Siitä olisi kansantaloudellisesti paljon hyötyä oman etuni lisäksi.

Ensinnäkään yksi yksittäinen läjä kadun varrella ei aiheuttaisi muuta kuin hymyä: "Voi, voi tuollainen olematon jätös tuolla reunassa, siellä Siuntiossa se vasta kunnon miinakenttä oli...". Samoin monet koiranpentubusineksestä haaveilevat ja sitä kadehtivat voisivat tulla toisiin aatoksiin: "Pitäkööt miljoonansa, jos tällä paskan määrällä joku niitä tienaa...". Verottajakin alkaisi sääliä koirankasvattajia ja luopuisi heidän arvonlisäverovelvollisuudestaan ihan pelkästään ympäristösuojelullisesta syystä. Sillä rahalla voi perustaa lämpökompostorin tai ehkä biokaasulaitoksen keskikokoisen lähiön lämmönlähteeksi.

Mietin, että mitä jos purjehtisi juuri nyt kennelneuvojat pihaan, kun koiratarhassa on sitä itseään tonnikaupalla ja sitä paljastuu eri kerroksista lumen sulaessa. En ollut alkuunkaan paniikissa, että mitä niille selittäisin. Ehdottaisin niille, että puolen tunnin tai tunnin jeesustelun sijaan otettaisiin molemmat lapio käteen, niin olisi takapihan suuri tarha tyhjä jätöksestä siinä ajassa. Samalla voisi neuvoja kertoa minulle ohjeita, miten pitää koiria ja varsinkin ravata sairaalassa poikaa katsomassa. Jos puuskutukselta ehtisi.

Olen kyllä sitä mieltä, että meidän huushollissa hoidetaan ihmiset ja niiden välttämättömyydet ensin, sitten eläimet ja se kaikki p..ka vasta lopuksi. Oli se verbaalista tai ihan fyysistä. Se ei ole mun harrastus, vaikka sitä varten löytyy talosta useampikin lapio. Olen varma, että Suomesta löytyy pas..nsuojelijoita joiden mielestä se pitäisi hoitaa ensin ja sitten vasta lapsi sairaalassa. Suomi on nimittäin fanatismin luvattu maa. Meiltä löytyisi nyt suojeltavaa! Saa ottaa mukaan tai tulla huolehtimaan meille. Ehkä viedä myös ulkomaille asti, sillä tätä tulee joka päivä lisää.

Oikein odotan sitä tilannetta, että tulee joku "kenneljeesustelija" käymään. Minulla nimittäin ei ole koskaan vielä käynyt. Jos löytyy joku, jolla on ollut enemmän koiria ja kilometrejä mittarissa, niin mielelläni juttelen asioista. Yleensä vaan näiksi neuvojiksi valikoituu nuoria ja innokkaita, joilla maailma on täynnä ideaalistisia ideoita. Paantuneet kasvattajat ja vanhat ämmät, joihin jo itseni melkein luen, ei jaksa enää käydä kurkkimassa muiden huusholleihin. Niillä on omia koiria tarpeeksi, ettei ole aikaa käydä vahtimassa montako koiranp..kaa kenenkin pihalla lepää.

Nyt varmaan joku innokas soittaa ihan vaan, koska pääsen asialla retostelemaan. Ja syytä olisikin. Antaisin Kepan hänelle käteen ja käskisin antaa Kepalle seksuaalivalistusta. Nimittäin ei ole oikein, että vaikka onkin ainut uros talossa, hurvittelee kaikkien narttujen kanssa. Se ei ole nimittäin kivaa minullekaan, jos tulee lisää noita pursottimia, jotka tekevät tarpeitaan sisälle. Minulle riittää aivan hyvin se, että ulkona on miinaa miinan vieressä. Sisällä haluan syödä välillä lounasta ilman, että keskeytän sen p...nhajuun ja sen siivoamiseen.

Tänään pääsin koiratarhan p..katalkoissa vasta alkuun. Jatkan sitä taas huomenna. Tulisipa joku minulle sinne juttuseuraksi.

Mielenpuhdistusmaasto

Poikani on ollut sairaalassa nukutettuna kolme viikkoa. Jokaisen äidin huoli on keuhkot kasaan puristavaa, kun lapsi on sairas. Saati, että pitää käydä tapaamassa lasta teho-osastolla, missä lapsen ympärillä on kerrostalon verran koneita ja letkuja.

Miten sellaisesta voi selvitä itse ja pysyä tervejärkisenä? Lastenklinikan teho-osastolla on hoitajien ammattitaito rauhtaa. Perheen kokonaistilanteen huomioonottaminen on kultaa. Sieltä varmistettiin heti kaikki perustarpeet ruokinnasta majoitukseen myös vanhempien osalta. Samoin annettiina apua taloudellisten ja psyykisten seikkojen huomioimiseen. Lapsen, kuten perheenjäsenen asemassa olevat lemmikkieläimen sairastuminen koskettaa enemmän, kuin vain kulutetun lääkärikäynnin ajan osalta.

Tapasin psykiatrisen sairaanhoitajan ja kävimme läpi keinoja, miten saan säästettyä omia voimavarojani tämän stressin ja shokinkin keskellä. Syömisen ja nukkumisen perustarpeen ymmärtää jokainen aikuinen. Mutta miten pitää huolta henkisestä jaksamisesta?

Sain ohjeen, että aamupäivän tunteina, kun en voi olla teho-osastolla lääkärikierron vuoksi, en saa linnottautua kotiin. Silloin on se aika, kun minun pitää itse ulkoilla ja kerätä voimaa koko päiväksi. Hoitaja kysyi, mistä itse saan onnistumisen kokemuksia. Kerroin, että harrastuksiani ovat koirien kasvattaminen ja ratsastus.

Koirat ovat työmäärän vuoksi hoitolassa, mutta jäljellä on hevonen. Sain suorastaan määräyksen ratsastaa aamupäivisin. Se on sopivasti fyysistä ja vastapainoa paikallaan sängyn vieressä istumiselle. Samalla en voi välttyä saamasta ulkoilmaa.

Tästä olen haaveillut pikkulapsesta asti! Lääkärin, tai ainakin sairaanhoitajan, määräys ratsastaa. Jo pienenä haaveilin jostain vammasta, jonka ainoa hoitokeino on ratsastus. Kertoo putkinäköisestä katsannastani rakkaaseen harrastukseen. Lapsena en nähnyt mitään muuta, kuin hevoset. Ensin hevoset ja sitten koirat. Olin tosiaan valmis vaikka vammautumaan, jotta saisin määräyksen ratsastaa. Hauskaa, miten naiivi olen ollut fanaattisessa eläinrakkaudessani.

Lapsen sairastuminen hengenvaarallisesti on melkoisen kokonaisvaltaisesti vammauttava kokemus. Tällaisena aikana toimintakyky ei ole parhaimmillaan. Olen ratsastanut joka päivä, jollei yritykseni asioiden hoito ole vaatinut aamupäivän tunteja. Samalla olen saanut pientä viitettä, että tänä samana ajankohtana talvi on muuttumassa kevääksi. Tuskin muistan sitä enää hetken kuluttua, mutta olen ainakin ollut paikalla. Vaikkakin ihan pihalla.

Maastoratsastus pyyhkii hyvin kaikki surut mielestä. Nautin valtavasti luonnosta ja metsästä. Pelkään vaan kulkea metsässä aivan yksin. Mielikuvitukseni on rikkaus, mutta myös kovin petollinen. Minussa todellakin on myös heikkoja kohtia. Jos mukana on kaveri, koira tai hevonen, muuttuu metsässä kulkeminen suureksi nautinnoksi. Jos alla on viisi sataa kiloa hevosta, joka kiihtyy nollasta viiteenkymppiin pienessä hetkessä, ei sarjamurhaajat, viikatemiehet tai muut varjot pelota ollenkaan.

Pahoitin mieleni riideltyäni läheisen ihmisen kanssa ja sen jälkeen yrittäessäni selvittää asiaa. Riita ja kuulemani pahat sanat veivät mielen tosi maahan. Kaikki energia tuntui katoavan hetkessä, eikä ollut voimaa tai iloa tehdä mitään. Olin kuitenkin menossa talliin, joten suuntasin maneesin sijasta kohti maastoa.

Jo ensimmäisen pitkän peltosuoran läpi ravattuani alkoi huolia tipahdella lumeen. Aurinko teki takkiini pitävän kalvon, joka kirkasti oloa. Katselin jylhiä kallioita tien sivuilla, ihailin kelopuita, valokuvasin kännykällä näkymiä ja nautin. Tällaisella hetkellä mikään ei pääse vaikuttamaan tunteisiin haavoittavasti.

Kuljin parin kolmen kilometrin lenkin metsässä hiljaisuuden vallitessa. Odessan kanssa meillä on kiinteä luottamus ja yhteys toisiimme viiden vuoden ajalta. Se kiipeää kanssani vaikka puuhun tai voin ratsastaa sen vaikka päin seinää. Luotamme toisiimme, sillä molemmilla on samanlainen pieni varovaisuus, mutta myös paljon uteliaisuutta. Siksi kahdestaan olemme niin vahvoja, että meitä ei voi metsän pahat möröt vahingoittaa.

Takaisin pitkälle peltosuoralle päästyäni nostin vielä laukan. Päästimme viimeiset voimat puolen kilometrin suoralla, kun aurinko loisti kohden kasvoja. Suoran päässä silmät sirrillään päästin pitkät ohjat ja hymyilin. Tämä tehoaa.

Erämaassa vai tunnin päässä pääkaupungin keskustasta?

Tyhjää tyhjää metsätietä. Molempiin suuntiin kilometri takaisin tielle.
Odessan korva ja silmä kuuntelee minua, josko havaitsen uhkia. Se on valmis kiidättämään meidät turvaan.

Aurinko seurasi meidän menoa.

Vaikea sanoa kumpi nauttii enemmän. Odessa vaiko minä.

Pääsiäismunia koirille

Tässä tuliaiset Englannista koirilleni. Ne saivat erivärisiä pääsiäismuna-puruluita. Koska ne olivat hoidossa pääsiäisen, on munat edelleen syömättä.

En uskalla ehkä antaa niitä koirille, josko ne ahneuksissaan vetävät purupallon kurkkuunsa. Ehkä testaan jollakin vähiten ahneella niitä, ennen kuin elvytän koko porukkaa yskiviä mäyräkoiria.

Uudet tallisaappaat Englannista

Kun olin Englannissa maaliskuussa, näkyi monilla koirien kanssa lenkkeilijöillä kivoja nahkakärkisiä ulkoilusaappaita.

Samankaltaisia saappaita myy jotkin hevostarvikekaupat Suomessakin, mutta harvoin niitä näkyy muuten.

Cruftsin näyttelyssä asia palautui mieleen, kun niitä oli myynnissä useallakin myyjällä. Päätin ratkaista ongelman, johon olin joutunut uusien nahkasaappaideni kanssa.

Uudet hienot italialaiset ratsastussaappaani ovat juuri sellaiset, mitä halusinkin väriä ja mallia myöden. Mutta en voi käyttää niitä kurakelillä, nuoskalumella tai jos on muuten ulkons vähänkin kosteaa. Niiden paras käyttöaika on keskikesällä, kun on kaunista ja kuivaa. Eli harvoin.

Piti saada sopivat saappaat kaikkiin suomalaisiin keleihin ja normaaliin arkeen. Hööksin ratsastuskenkäni on palvelleet jo neljä vuotta ilman mitään hoitoa. Ne on vahvaa rasvanahkaa. Niillä on tehty tallihommia, ratsastettu ja lompsittu kurassa. Niiden kanssa olen käyttänyt minichapseja. Kura-aikana minichapsien kuminauha, joka kulkee kannan alta, kesää tosi paljon kuraa ja suttaa sitten joka paikan. Ilman minichapseja ratsastushousujen lahkeet lähtevät nousemaan ja pito on huonoa, kun housujen paikat loppuvat polven alle.

Tällaiset arkisaappaat, jotka kestävät käyttöä, mutteivat liian hienot kovaan käyttöön, olisi sopiva tuliainen itselleni. Koirat saivat pääsiäismunia ja karstan, linnut siemenkelloja, Odessa uuden turpahihnan, kani termospullosuojuksen vesipulloon ja vielä olemattomat kanatkin tunnisterenkaat. Poikanen sai yhtä jos toista myös pehmonallesta tennistossuihin, joten toki minäkin olin ansainnut oman tuliaisen.

Englanti jos mikä taitaa kuran ja veden. Samoin myös ulkoilun ja varsinkin ratsastuksen. Löysin kuin löysinkin Cruftsin koiranäyttelystä loputtomista myyntihalleista kojun, jossa valikoimaa oli malleissa sekä hinnoissa. Valitsin halvimmat, mutta kokonahkaiset saappaat, jossa sivuissa oli nyöritys. Piti kyllä ostaa vähän erilaiset, mutta ihastuin näihin, koska nahka oli samanlaista paksua rasvanahkaa kuin Hööksin kestävissä ratsastuskengissä.

Myyjää piti vain haastatella, kestääkö saapas ilman lisäpohjallisia -25 asteen pakkasen. Hänelle piti selventää, että olen Suomesta. Englannissa kun tuskin tavataan ratsastaa -25 asteessa tai muutenkaan näy sellaisia lukemia. Rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että silloin minäkin pysyn sisätiloissa.

Nämä on ihanat! Nilkka taipuu helposti, mutta muuten jämäkät. Ei tule kylmäkään. Hinta oli 49 puntaa. Ihanan halpaa.

Pääsiäispupun pesä

Pääsiäinen on jo mennyttä, mutta meille on tulossa pyhiä pupunpoikasia. Martta nimittäin teki pääsiäisenä pesän häkkiinsä nyppimällä karvoja itsestään ja vuoraamalla heinäpesän niillä.

Pyhiä ja neitseellisiä nämä tulevat tai kuvitellut pikkupuput olisivat siksi, että Martta on asustellut yksin häkissään jo pian puoli vuotta.

En ole kuullut, onko kaneilla valeraskautta, mutta tämä on jo toinen Martan pesä, jonka se valmistaa. Muuten se kyllä on oma ahne itsensä, vai kerääköhän se vararavintoa poikasten varalle...