Rotukoira, paperikoira, rekisteröity vai mikä?

Sain linkin yhteen netin tori.fi ilmoitukseen myytävästä koiranpennusta. Koska sitä myytiin valokuvalla ja karkeakarvaisena mäyräkoirana, ystäväni oli siihen reagoinut. Mikä on rotukoira? Miksi koiralla olisi hyvä olla rekisteripaperit? Miksi myynnissä on rekisteröimättömiä koiria?

Suloinen pentu, mutta onko se mäyräkoira?

Kaikki mäyräkoiria kasvattavat huomaavat tässä ilmoituksen koirassa heti kaksikin epäkohtaa. Puolipystyt korvat sekä pitkät etujalat. Koko pään ilme viittaa terrieriin enemmän kuin mäyräkoiraan. Koska olen mäyräkoiria kaikissa karvanlaaduissa kasvattava ja mäyräkoirien ulkomuototuomari, ystäväni näytti ilmoitusta minulle ja kysyi onko mäyräkoiralla korvat noin pystyssä pentunakaan.

Puhdasrotuisen mäyräkoiran rekisteröity pentu tyypillisine korvineen.

Ulkomuototuomarina en tietysti anna epävirallisia lausuntoja koiran ulkomuodosta, eikä se tässä asiassa olekaan jutun ydin. Kaikille kasvattajille syntyy keskivertoja ja ulkomuodollisesti huonoja pentuja. Niitä on tullut nähtyä kavereilla ja omassa pentulaatikossa. Sanoihin "rotunomainen ulkomuoto" mahtuu koiraa laidasta laitaan.

Mäyräkoiralla ei ole historiassa milloinkaan ollut puolipystyjä korvia ja se on kondystrofinen rotu, mikä tarkoittaa raajojen kasvuhäiriötä. Mäyräkoiran raajoissa on kääpiökasvuisuuden aiheuttava häiriö ja ne ovat siksi lyhyet. Kuvan pennulla on terrierimäiset korvat ja epäilyttävän pitkät eturaajat, jotka tekevät siitä täysin vieraan rodun näköisen.

Kuva voi vääristää, mutta  ilmoituksen tekstissä oli viisi merkittävää kirjainta "ei rek.". Se on lyhennetty sanoista "ei rekisteröity",  joka tarkoittaa, että koiraa ei ole rekisteröity Suomen Kennelliiton koirarekisteriin. Se on FCI:n eli koirien rotumääritelmät vahvistavan kansainvälisen koiranjalostusliiton ja eri maiden kennelliittojen kattojärjestö. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta ei tartuta siihen.

Ilmoituksen mukaan ostajan siis tulee ymmärtää, että koiralla ei ole ns. "papereita". Sen hinnaksi on laitettu 400 euroa, joka on sittemmin vielä laskettu 300 euroon. Rekisteröity karkeakarvainen mäyräkoira maksaa keskiverrosti 900-1200 euroa. Halvemmalla voi saada kasvattajalta, jolla on vaikea myydä koiria esimerkiksi maantieteellisen sijantinsa vuoksi. Tai kalliimmalla vaikka SM ajomestarin jälkeläisiä.

Miksi kaikki kasvattajat eivät silloin rekisteröi koiriaan? Rekisteripaperit maksavat halvimmillaan 33 euroa pennulta (2013), joten rahasta se ei voi olla kiinni. Oikein – rekisteröinnin hinta ei ole este sille, että myynnissä on paljon rekisteröimättömiä pentuja. Jos tämä myyjä hankkisi rekisteripaperit, koirasta saisi ainakin 600 euroa paremman hinnan. Katetta siitä jäisi enemmän vielä emän silmätarkastuksen, rekisteripapereiden, rotuyhdistyksen jäsenmaksun ja kennelliiton jäsenmaksun jälkeen. Miksi hän ei tekisi sitä?

• Vanhemmat eivät ole rekisteröity
• Vanhemmille ei ole tehty terveystutkimuksia
• Vanhemmilla on terveystutkimukset, mutta ne on todettu sairaiksi tai eivät täytä vaatimuksia
• Koiran emällä on ollut pennut edellisestäkin 2 juoksusta tai jo kerran ns. tiheä pennutus
• Koiran emä on yli 8 vuotias eikä se ole läpäissyt terveystarkastusta
• Koiran emä on yli 8 vuotias eikä sille ole tehty terveystarkastusta
• Kasvattaja on saanut rekisteröintikiellon rikkomusten vuoksi, eikä hänen kasvattamia pentuja rekisteröidä Kennelliitossa.
• Kasvattaja ei ole ottanut selvää määräyksistä (tai ei välitä niistä) ja ei saa pennuille papereita
• Kasvattaja ei ehkä omista koko koiraa oikeasti...

Selityksiä riittää ja on ostajan omalla vastuulla, mitä kaikkea hän uskoo. Perusrehellisiä suomalaisia on ilmeisesti helppoa sumuttaa kaikenlaisilla selityksillä. Samoin sääli ja koiran pelastaminen on hyvä myyntivaltti. Tähän argumenttiin perustuu ulkomailta pelastettavat kulkukoirat.

Rekisteripaperit

Harva ostaja tajuaa, että pennuille ei ehkä edes saa papereita rahallakaan. Nimenomaan. Syitä voi olla se, että vanhempia ei ole terveystarkastettu, ne voivat olla terveystarkastettu, mutta eivät täytä vaatimuksia. Saattavat olla vaikka PRA-sairaita silmistään. Kummallinen kirjainyhdistelmä mutta tarkoittaa etenevää verkkokalvon surkastumaa, joka sokeutta koiran aina. Kyllä ja lopullisesti. Hoitoa ei ole, eikä itku auta markkinoilla.

Rekisteröimättömien koirien kaupassa pätee "perävalotakuu" – se kestää juuri niin kauan, kuin autosi perävalot näkyvät myyjän ikkunasta tai peräpeilistä. Prepaid-liittymän sim-kortti vaihtuu puhelimessa ja et tavoita enää myyjää. On valitettavasti tiedossa useita tapauksia, jossa myyjät käyttävät vierasta nimeä, joten heitä ei tavoita enää milloinkaan 020202-palvelusta tai Googlesta tai yhtään mistään. Tai vaikka tavoitat ja kerrot, että koiranpentu kuoli kahden viikon päästä hakemisesta vaikkapa parvoon, ei hänellä ole mikään velvollisuus korvata mitään. Tuskin asia edes kiinnostaa.


Kun koirasta on maksettu 300 euroa eikä 900 euroa, tavara ei ole kaiketi priimaa. Ja sillä ajatuksella rekisteröimätön kannattaakin ostaa. Se on mitä on ja elää minkä elää. Paljonko olet valmis maksamaan koirasta, joka elää esimerkiksi 2 viikkoa? Maksa sen verran rekisteröimättömästä.

"Pattereita" eli patterdalenterrierin pentuja.
Rekisteröimättömiä. Eli sekarotuisia.

Sekarotuisia ovat kaikki koirat, jotka eivät ole rekisteröity FCI:n jonkin maan rekisteriin. Eli Suomessa Kennelliittoon ja sen FI-rekisteriin. On olemassa working russeleita, workin spanieleita, patterdaenterriereitä ja muita ns. rotuja joilla on omat epäviralliset rekisterinsä. Nekin ovat samaa sarjaa, kuin "rekisteröimätön saksanpaimenkoira", "mäyräkoira ei rek.", "kultainen noutaja ilman papereita" tai "labradori-saksanseisoja". Myydään näitä tahallaan tai tahattomasti tehtyjä pentuja millä nimellä tahansa, ne ovat sekarotuisia. Ilmiasu voi olla rotukoiran, mutta perintötekijät vaikka naapurin Reetun. Todellinen sika säkissä tai susi lampaan vaatteissa.

Jos maksat rekisteröidystä koirasta 700–2000 euroa, joka on luultavasti rotukoirien hintahaitari, sinulla on oikeusturvaa edes jonkin verran. Rotukoiran kaupasta tehdään aina Kennelliiton kauppasopimus. Jos kasvattaja on Kennelliiton jäsen ja allekirjoittanut kasvattajasitoumuksen, hänen on näin toimittava. Suomalaista kasvattajaa sitovat kasvattajasitoumuksen allekirjoituksen jälkeen ankarimmat mahdolliset säännökset, mitä koirankasvatuksen saralla kenties löytyy koko maailmasta.  Uskokaa, olen vertaillut asiaa monen ulkomaisen kasvattajakollegan kanssa.

Tanskalaiset rekisteripaperit

Kasvattajasitoumus on kasvattajan vakuutus siitä, että koira on, mitä hän papereissaan lupaa, kasvattaja ymmärtää Kennelliiton säännöt, eläinsuojelulain, vakuuttaa tekevänsä kaikki sopimukset Kennelliiton kaavakkeilla ja olevan salailematta tiedossaan olevia sairauksia. Hän lupaa samalla päästää Kennelliiton tarkastajat kotiinsa tarkastamaan tilat, koirien rokotukset ja vaikka ottamaan polveutumisnäytteitä koiristaan.

Tämän Suomen koiraharrastuksen kattoyhdistyksen laatiman sitoumuksen mukaan kasvattaja ei voi vedota kotirauhaan tai muihin oikeuksiinsa, jos tarkastajat tulevat ovelle. Pentutehtailija voi. Hänelle ei voi kukaan mitään niin kauan, kuin koirat eivät kärsi fyysisesti. Silloinkin kun kärsivät, viranomaisten toiminta on hidasta ja mahdollisuuksia annetaan liian pitkään.

Ruotsalaiset rekisteripaperit

Kennelliiton sääntöihin sitoutuneen kasvattajan on oltava aika varma siitä, että hommat toimivat täysin eikä vain sinne päin Kennelliiton ja Suomen valtion eläinsuojelulainsäädännön mukaan. Ja jos ei hoidukaan, tulee neuvontaa. Kun ilmenee rikkeitä, on rangaistukset enemmän kuin varmoja Kennelliiton kurinpitolautakunnassa. Tämä on ostajan kannalta todella varmaa kaupankäyntiä. Kaikki tahot ovat nimenomaan ostajan takana.

Suomen Kennelliiton kurinpitolautakunnassa istuu 8 jäsentä, joista 4 on lakimiehiä. Puheenjohtaja lautakunnassa on aina lakimies. Esittelijä-sihteeri on aina lakimies. Lisäksi 2 jäsenistä on lakimiehiä, mutta myös kokeneita koiraihmisiä. Jäsenistä 4 on kasvattajia tai kokeneita kennelpoliitikkoja, jotka ovat kokeneita. Osa vastaavien asioiden parissa siviilityönsä tehneitä.

Esimerkkinä lautakunnan ja kasvattajasitoumuksen vahvuudesta on, että jo pelkkä koiran kauppa ilman Kennelliiton kauppasopimusta on niin suuri rikos kasvattajalle, että hän joutuu olemaan kaksi vuotta rekisteröimättä pentuja. Se pistää kyllä kasvattajan ajattelemaan ja pysymään selkä suorassa kaikessa toiminnassaan, vaikka vaihtaisi kakkapaperia pentulaatikkoon. Suomalaista moraalia voi kyllä kiittää katsoisi mihin ilmansuuntaan tahansa. Rekisteröitävien koirien kaupassa nimittäin.

Siihen nähden on kumma, että kukaan edes sortuu paperoimattomaan. Markkinat luovat tilanteen näille "pimeille" myyjille. Kun halutaan koira halvemmalla ja ei ole niin siinä kohtaa olevinaan väliä, jos yksi paperi puuttuu. Nettipalstoilta löytyy kyllä aina joku, joka ne sataset ostajalta haluaa. Varausmaksuja huijaavilla ei ehkä ole ainoatakaan koiraa kotona. Miten voit varmistua siitä? Tarkistamalla Kennelliiton koiranetistä, löytyykö tällainen pentue. Hyvin, hyvin helppoa.

Lemmikin asema perheessä ja ihmisen sydämessä on niin suuri, että tuntuu ihan hullulta, että halutaan ottaa riski halpapennun kanssa. Rahaa saa pikavippi-toimistosta vaikka keskellä yötä kännykällä, jos koiran himo iskee. Eli rahan puutteella ei kaiketi voi perustella sitä, että sortuu takaluukkupentuun huoltoasemalla. Kennelliitolla on lainpitävä osamaksusopimus, jos kasvattaja haluaa harjoittaa osamaksulla pankkitoimintaa. Sijoituskoiran kustannukset hankintatilanteessa ovat myös vain puolet pennun hinnasta – ostajan ominaisuuksille on tässä kauppamuodossa yleensä korkeammat kriteerit.

Toivoisin Suomen Kennelliiton jatkossa satsaavan kasvattajia ojentavan lakimiesarmeijan lisäksi paukkuja tiedotukseen, viestintään ja jatkuvaan kanssakäymiseen eri tiedotusvälineiden kanssa. Niin kauan, kuin kysyntää on, löytyy myös myyjiä. Esimerkkejä ja näkökantoja rekisteröimättömien koirien kauppaan riittää jaettavaksi kansalle ihan jatkuvasti. Samoin säännösten tarkistamista ja rekisteröivien kasvattajien opastusta ja kannustamista.

Norjalaiset rekisteripaperit

Kävin nopeasti Kennelliiton sivut läpi ja etusivun lisäksi olevasta yhdeksästä alavalikosta ei löytynyt yhtään projektia rekisteröimättömien koirien kauppaa vastaan. Hakusanalla "rekisteröimätön" löytyi uutisarkistosta vuodelta 2005 kampanja "Älä osta säälistä eläintä". Sanalla "paperiton" löytyy vuodelta 2007 kampanja "Paperiton tuontikoira on ihmiselle terveysriski". Nämä on tärkeitä kampanjoita, mutta luulisi edes usein kysyttyjen kysymysten joukossa olevan joku perustelu rekisteröidyn koiran ostamiseen.

Ongelma ei ole tietysti yksin Suomen Kennelliiton vastuulla vaikka koirien rekisteröinti on. SKL on saavuttanut Suomessa kansan mielissä ja tiedotusvälineissä lähes viranomaisen aseman. Sillä on ankara ja tehokas kurinpitojärjestelmä, mutta sen piiriin eivät tietysti paperittomia koiria myyvät kuulu. Suomen Koirankasvattajat tekevät paljon työtä kouluttaakseen kasvattajia ja ajaakseen koirien ja kasvattajien asemaa sekä Kennelliitossa, että lainsäätäjien edessä. Mutta vain rekisteröityjen koirien. Perustakaa joku Suomen Koiranostajat -järjestö, joka opastaisi tehokkaasti ostajia, miten toimia ostotilanteessa. Tai jos kaikki vain ostaisivat niitä rekisteröityjä koiria.

Koiranpentukauppaa Espanjassa. Suomessa myyjänä on ihminen, ei eläinkauppa. Mutta keneltä ostat?

Koirien yleistynyt kauppatapa on Suomessa yksityisten ihmisten välistä kauppaa. Monissa maissa koiria voi ostaa eläinkaupasta. Se on aika tylyä, eikä sovi meidän kulttuuriimme. Mistä ostaja täällä kylmässä Pohjolassa voisi sitten tietää, että myyjä osaa hommat ja kaikki on kunnossa? Pitäisikö sittenkin koirien, kissojen ja kaikkien lemmikkieläinten kauppaan vaatia rekisteröitymistä esim. johonkin Maa- ja metsätalousministeriön rekisteriin tai lupaa paikalliselta kunnaneläinlääkäriltä tai lääninhallitukselta. Nykyisellään ilmoitus lääninhallitukselle vaaditaan vain laajamittaisesta eläintenpidosta (6 siitosnarttua). Parit pennut voi väsätä kuka tahansa – papereilla tai ilman. Kuvitteellisen eläintenmyyntilupalapun voisi kuka ostaja pyytää näyttämään ja tarkistaa tai edes kysyä myyjän henkilötodistuksen.

Kaiken tämän monitahoisen pohdinnan jälkeen toivon, että kukaan ei ostaisi rekisteröimätöntä koiraa. Olisi yksinkertaisempaa niin. 

Kulkukoiran valssiaskeleet

Kävellessäni Espanjan Mijaksessa muutama viikko sitten, näin maassa tällaisen katulaatan. Onko se tahallaan vai vahingossa saanut jonkun tassunjäljet – sitä en tiedä.

Tästä tuli mieleen tehdä kesällä pihaan betonilaattoja, joissa on talon asukkaiden jälkiä. Kenties myös ihmisten ja kanin. Undulaatit saavat pysyä erossa tästä touhusta.

Signeerattu katulaatta Espanjassa

Hokin polkema jalassa

Pehmeän lumisessa tarhassa tallin pirteä vanhus polkaisi itseään hokkikengällä etujalkaan tässä pari viikkoa sitten. Sitä se tekee, kun vanhat rouvat pistää jalalla koreasti ja pää vetäisi enemmän kuin jalat kykenee. Pääasiassa, että irrottelevat. Vahinkoja sattuu nuoremmillekin.

Haava ammotti aluksi verisenä, mutta oli tarkemmassa tutkimuksessa kuitenkin siisti. Tein pikakyselyn tilanteesta tallimme luottoeläinlääkärille ja lähetin ylimmäisen kuvista eläinlääkäriaseman sähköpostiin kännykälläni. Elämää helpottaa nykytekniikka, sillä kuvista kävi ilmi, että eläinlääkäriä ei tarvita paikkaamaan haavaa. Riitti, että seuraavana aamuna hän tuli antamaan antibioottia ja haavanhoito-ohjeita.

Pikapaikkaus hokin tekemään haavaan onnistui tarrateipillä. Lumella viilensin haavaa ja yritin saada verenvuotoa tyrehtymään. Jatkohoitona oli viisi päivää antibioottia ja tarrateippipäällysteinen kääre jossa oli vanunauhaa ja sen sideharsotaitos ja hunajatyyny kohti haavaa. Näppärä keksintö, joka sideharson sisällä estää harsoa tarttumasta haavaan. Luonnontuote kaiken lisäksi.

Haava tuoreeltaan tarkastelussa.

Ensiapua oli ulko-oven takana monta tonnia.

Painoin lunta haavan päälle ensin vähän aikaa.

Musta tarrapinteli viimeisteli tekemäni paketin haavan päälle.

Häkkilinnun elämää Espanjassa ja Suomessa

Lintuhäkkiaihe on juuri ollut käsillä, kun hankin linnuilleni uuden häkin. Niinpä lintuhäkit Espanjassa käydessäni pistivät silmään. Ja pistivät ja pistivät. Niiden valokuvaamisesta alkoi tulla jo jonkinasteinen häiriö minulle. 

Suomessa eläinten pitoa tarkkaillaan ja siitä ollaan äärimmäisen tarkkoja. Tietyt kriteerit pitää täyttyä ja ne on Suomessa määritelty joka eläinlajille tarpeiden minimirajoiksi. Haluan näillä kuvaesimerkeillä kertoa, että meillä huonosti tai ahtaasti pidetty eläin elää useassa tapauksessa paljon paremmin, kuin matalamman eläimenpitomoraalin kulttuureissa.

Lintuhäkit olivat Espanjan aurinkorannan kaupoissa kauniin värisiä ja jopa muotoisia, mutta pieniä. Käsittämättömän pieniä. Järjettömän pieniä. Yleensä matkaillessani sanon, että "maassa maan tavalla", mutta se harvoin tarkoittaa eläimenpitoa.

Lintuhäkeissä on Suomessa Maa- ja Metsätalousministeriön asettamat vähimmäismitat. Tämän taulukon löysin Lemmikkilinnut Kaijuli ry:n sivulta. 

Linnun pituus* (cm)	Pinta-ala (m2)	Ryhmissä pinta-ala/lintu (m2)	Lyhyimmän sivun pituus (m)	Korkeus (m)	Esimerkkilajeja
alle 16	0,31	0,03	0,40	0,6	Ruusukaijanen
16 - 20	0,31	0,04	0,45	0,6	Undulaatti
21 - 25	0,45	0,06	0,50	0,6	Senegalinkaija
26 - 35	0,75	0,10	0,55	0,8	Neitokakadu
36 - 45	1,20	0,30	0,60	1,0	Siniotsa-amatsoni
46 - 55	1,60	0,50	0,70	1,2	Valkokakadu
56 - 65	2,00	0,80	0,80	1,4	Isokauluskaija
66 - 75	2,50	1,00	0,90	1,6
yli 75	3,00	1,50	1,00	1,6	Isot arat

* Mitattuna linnun nokasta pyrstön päähän

C5 kirjekuoren kokoinen häkki kirpparilla. Koriste vai käytetty? Jäljistä päätellen käytetty.

Katossa roikkuvat hieman isompia, mutta hyllyllä miniatyyrihäkkejä. Kauniissa väreissä kuitenkin.

Jälleen jostain kaupasta löydetty häkki, johon mahtuu kaksi kananmunaa.

Eläinkaupan seinällä muutamia "linnunkidutushäkkejä" – vai miksi näitä kutsuisi. Vrt. koiran flexitalutin.

Eläinkaupan seinällä nämäkin.

 Isomman koon häkit olivat suoraan papukaijoille eli isolla pinnavälillä.

Tavallisen marketin häkkejä. Näissä saattaisi juuri ja juuri mahtua litran maitopurkki pystyyn.

Kirpparilla näkyy hyvin lasten läppäriä vasten häkin koko.

Tämä lintu oli yhden kaupan seinällä. Toivottavasti sillä ei ole ahtaan paikan kammoa.

Mitä mielessä?

Elän ihanaa ja rauhallista aikaa, kun juuri mitän ei tapahdu. Siis konkreettisesti jokapäiväistä eläinhuoltoa lukuunottamatta. Päässä suhisee ajatuksia kyllä sitäkin enemmän ja tässä kohtaa tehdään sitä ajatustyötä, jota ei ehkä ehdi kevään touhussa tehdä yhtä huolella.

Juuri nyt ei ole yhtään narttua astutettuna. On vielä hiukan auki ketkä koiristani astutetaan ja millä. Paljon sanoo se, kenellä alkaa ensin juoksu. Yksi sijoitusnartuistani on varma astutettava, mutta muu paletti on sekaisin, kunnes alkaa rytinällä tapahtumaan. En muista aikaa, että olisi tullut juoksuja nätisti parin kuukauden välein niin, että voi astuttaa ensin yhden ja kun pennut on lähteneet, tulee seuraava. Ei, yleensä juoksut alkavat viikon välein, jotta on yhdeksän viikon päästä synnytysaikaan pää sekaisin perättäisistä valvomisista ja muutaman viikon päästä keität kahvia liukuhihnalla pennunkatsojille.

Jos astutat vain yhden nartun ja ajattelet "satsata kaiken ajan ja energian tämän pentueen hoivaan ja seuraamiseen" – narttu jää aivan varmasti tyhjäksi. Tai saa vain yhden mutkahäntäisen pennun. Jos astutat kaksi tai kolme, kaikki tulevat tiineiksi ja tekevät jokainen 7-8 pentua, jotta olet todella kusessa. Murphyn lait ovat nämä. Kokeiltu on tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi monen kasvattajan toimesta.

Olen kuullut hirveän monelta parin nartun omistajalta, kuinka he tietävät viikon tarkkuudella, milloin juoksu alkaa milläkin koiralla. En usko. En todellakaan usko, sillä ainut varma asia juoksujen kohdalla on se, että ne alkavat silloin kuin ei pitäisi. Tai kun ei niitä odoteta. Tai aivan liian aikaisin, jos on tarkoitus käyttää urosta, joka tulisi johonkin tiettyyn aikaan Suomeen. Tai kun olisit itse sopivasti ulkomailla. Näin ei valitettavasti käy, vaikka olen kuullut tällaisista suunnitelmista satoja kertoja. Se, että sanot ääneen jonkun toiveen juoksun ajasta, vakuuttaa kohtalosi siitä, että silloin ei juoksu ainakaan ala. Ja ilman juoksua ei ole astutusta. Ilman astutusta ei ole pentuja. Niin se vaan menee.

Eli kun nyt odotan tälle sijoitusnartulle A juoksua, alkaa juoksu luultavasti koirillani N ja E. Tällöin ehkä arvon jotain niiden pään menoksi ja seuraavassa hetkessä onkin A juoksussa niin, että tulee pentuja yhteen rysäykseen. Ja ei – se ei ole kivaa. Ei-koirankasvattajat luulevat – hyvin hyvin virheellisesti, että koiranpentujen tekeminen on kivaa. Ei, se ei ole kivaa. Siinä on kivoja hetkiä, mutta sitä ei tehdä siksi, että pentujen kanssa leikitään aamusta iltaan. Siinä on monasti leikki kaukana, kun p...ka haisee ja puhelin ei soi.

Eikä sitä todellakaan tehdä rahasta. Se on toinen yleinen harhaluulo. Toinen vahvistettu Murphyn laki on, että jos ajattelet saavasi vähän reissurahaa pennuista, tulee märkäkohtu, sterilointi päivystyksessä ja parin tonnin lasku. Ei ole, eikä tule pentuja sille nartulle. Koskaan. Never ever. Punkt slut.

Siinä meni sekä tuhannet ja tuhannet seuraavatkin pentueurot, sekä kaikki tulevat haaveillut loistohetket Maailman Voittaja -kehässä juhlien sen koiran jälkeläisten kanssa. Puhkeaa unelmat, kuin jättikokoinen purkkapallo keskelle naamaa. Jää vain nolo ja tahmea olo.

Minulta on kysytty pentulaatikon äärellä muutaman kerran, että "Teetkö tätä työksesi". Vastaus on tullut pienen hymyn kera, että "En vaan teen hitosti leipätyötä, että saan elätettyä tämän kirppusirkuksen".

Siellä leipätyössä taasen kysytään, että "Montako pentua syntyi?". Kun vastaat nilkkoihin asti syvät silmäpussit mustana rankan yön jäljiltä että "viisi", alkaa laskukone raksuttaa.. "Viisi tonnia", kuulet mielessäsi kateellisen työkaverin aivokuoren laskevan.

Tähän vaaleanpunaiseen unelmakuvaan työkaverin päässä ei mahdu aamulla makuuhuoneen nurkasta siivotut veriset pyyhkeet, jälkeisen ja napanuorien retaleet, tyhät neulat ja ruiskut sekä oksitosiinipullot. Paperiin kääritty kuollut pentu tai tuhannen kilometrin astutusmatka arki-iltana ja yönä. Satalappuset, jotka suhahtelevat terveystutkimuksiin, uroksen omistajan ja Kennelliiton tileille sekä mikrosiruttajalle ja pentutarkastajalle. Halvemmalla myydyt pennut, sijoituskoirat tai kotiin jätetyt, joihin oikeasti vain menee rahaa sen sijaan, että toisivat niitä tonneja.

Ja se työ. Jos "tienaat" tällä esimerkiksi tuhat euroa kulujen jälkeen, se on maksu kahden kuukauden työstä leipätyön päälle. Tässä työssä ei ole sunnuntait vapaat, eikä sairaspäivät. Se on lähinnä siivous ja ruokintatyötä. Puhelimessa puhumista ja nettisivuja päivitellen. Työtä väsyneenä hektisen työpäivän jälkeen kotona ja mahdollisesti yöllä kuihtuvaa pentua valvoen. Siinä menee varta vasten tähän säästetyt kesälomat samalla, kun työkaveri maistelee mansikka margariittaa Kanarialla.

Koirankasvattaja istuu lomaviikon, kuten seitsämän sitä seuraavaakin tienaamassa sitä tonnia, jolla ruokkii ja eläinlääkitsee ne seitsemän muutakin koiraa ehkä kolmestä kuuteen seuraavaa kuukautta. Siinä jää Karibiat näkemättä ja Chryslerilla ajamatta. Näyttelymatkoista puhumattakaan.

Mutta ne, keitä on tämä jalostuksen ja kynologian kärpänen purrut, tekee tätä silläkin uhalla, että naapurit ja työkaverit luulevat sinun tienaavan kuin Hjallis. Tai no, naapuri on jo parin pentueen jälkeen huomannut, että pentujen aikaan mustat jätesäkit lisääntyvät ulko-oven takana, silmät painuvat syvemmälle mustaan aukkoon ja tukka päässä ränsistyy viikkojen kuluessa. Sitten tulee hetki, kun piha on illasta toiseen autoja täynnä ja savupiipustakin tulee jo kahvin tuoksua.

Tämän kahden kuukauden jälkeen ei talosta lähde perhe etelään matkalaukku seteleitä turskahdellen, mutta mies on saattanut lähteä viemään roskapussia jo puolivälissä takaisin palaamatta.

Mutta näitä. Näitä on nytkin mielessä. Millä kenetkin astutan ja mikä on järjestys ja taktiikka, jos ja kun juoksut alkavat ajateltua päinvastaisessa järjestyksessä. Toiveissa vaan on, että rahat riittää siinäkin tapauksessa, että tulee keisari. Se ei tarkoita nyt minkään valtakunnan keisaria tahi loisteliasta koiraa vaan keisarinleikkausta, joka vie viimeisetkin pesästä. Joka astutus on yhtä jännittävä siksi, että se on peruuttamaton tapahtumaketju, joka on vain otettava vastaan.

Kun hommaan on lähdetty ja narttu astutettu, ei voi vetää hätäjarrusta tai lopettaa kun ei ole kivaa. Siitä huoahtaa helpotuksesta vasta neljän ja puolen kuukauden päästä, kun pennut on saatettu maailmalle. Ja senkin jälkeen on vielä pennut mielessä viisi tai viisitoista vuotta. Miten ne elämästään selviytyvät.

Täydellisen koiran tavoitteluun on valmis uudelleen ja uudelleen. Stressi, valvominen ja p...anhaju unohtuu, kun jokin pennuista joskus aikanaan saa sertin tai tulee metsästä jälkitulos plakkarissa. Järjetön uurastus muutaman tuloslapun ja tyytyväisen perheen vuoksi. Sitä se on. Muurahaisen työtä maailmankaikkeudessa. Mutta jotainhan se on ihmisen tehtävä, jotta tuntee olevansa tyytyväinen eloonsa vanhainkodissa. Minulla se on tätä ja niinpä elän elämäni kulta-aikaa. Ja jälleen pian ja taas uudelleen ja uudelleen. Sanomalehtien ja pennunruokakuppien välissä. Se on rikkautta, jos mikä. Aineetonta rikkautta.

Tuunaa kypärä!

Espanjasta löysin itselleni ja poikaselle uudet ratsastuskypärät. Ne oli ihan kivat, mutta hauskaa oli, että kypäröihin myytiin tarrasarjoja, joilla ne voi tuunata tyylikkääksi. 

Graafiselle suunnittelijalle tietysti on ihanteellisinta, että kypärän merkit ja tekstit saa itse asemoida ja asetella haluamallaan tavalla. Nämä on visualistille tärkeitä juttuja. Ja aiheuttaa helposti myös sen, että sitten vaihtoehdoista ei osaa valita, miten tarrat laittaisi. Päätin siis lätkiä tarrasarjan melko nopeasti ennen luovuuden tuskan puuskaa. Yksi sarja riitti hyvin meidän molempien päähineisiin. Nyt on tyylikkäät potat. Image is everything.

Urheilukauppa aurinkorannikolla ratsastajan makuun

Löysin vain yhden kaupan Espanjan aurinkorannikolta, jossa oli hevostarvikkeita. Enpä oikeastaan etsinyt hevostarvikkeita sen kummemmin – joten se yksikin kauppa riitti tyydyttämään sen puolen shoppailuhimon.

Matkaan tarttui sopivasti ja tarpeeseen kypärät itselle ja poikaselle, 90 cm ratsastushousut, harjoja, söpö vaaleansininen raippa ja lasten ratsastushanskat.

Tämä oli todellakin kauppa, jossa ratsastushousuja löytyi joka ainoasta senttikoosta ja vielä eri väreissä. Housujen hinta oli 12,95 euroa, joten tästä lastenkoon erikoisuudesta ei tarvinnut maksaa itseään kipeäksi. Hinta on oikeastaan aivan käsittämätön, sillä Suomessa sillä hinnalla ei lapselle saa juuri edes tavallisia housuja.

Lasten ratsastusvaatteet on niin syötävän suloisia, että niitä haluaisi hamstrata, vaikka pikku poikanen ei edes vielä kävele. Onneksi sentään hevoset hiukan kiinnostavat, niin tuskin kaikki varusteet menevät täysin hukkaan.

Kypärät oli hauskoja blancoja muovisia, joihin myytiin tarrasarjoja, josta voi itse päällystää kypärän joko tyylikkään yksinkertaisesti tai aivan täyteen.

Kypärät eivät myöskään maksaneet paria kymppiä enempää, joten päätin tehdä uhrauksen meille molemmille. Itselle ruskea tottakai. Vaaleanpunaisia oli tarjolla tytöille, mutta vaaleansinisien puuttuessa poikanen sai mustan.

Tarvikehyllyjä tarkastellessa saa hyvin kuvan, mitä eniten kulutetaan. Loimia ei tässä lämpimässä maassa ollut myynnissä kuin pari fleecestä tehtyä ja ötökkäloimia. Suitset oli tekonahkaa, mutta lapsille oli sitäkin hauskempia monivärisiä ohjia ja satulahuopia.

Ratsastushousuja perheen pienimmille.

Sporttisia ratsastushousuja myös vähän isommille.

Tytöille oli näin makeita kypäröitä myynnissä.

Itselleni valitsin ruskean.

Moniväriset kumiohjat lapsien ratsuille.

Yksi urheilukaupan hyllyväli molemmin puolin hevosten ja ratsastajien varusteita.

Vaatekaupasta poikasen asu täydentyi 23 numeroisilla jodhpureilla.

Hevosta ruokavaliossa

Tiedotusvälineet puhuvat paljon nyt hevosenlihan löytymisestä eineksistä. Talouselämä otsikoi "Hevosenlihan etsintä Suomessa alkaa". Uutisointi vie huomiota väärään suuntaan. 

Eläessään hieno ja uljas eläin.

Puhutaan pistokokeista, lääkejäämistä, elintarvikeiden tuoteturvallisuudesta jne. Aivan, kuin hevonen olisi myrkyllistä ja sitä ei missään nimessä saisi syödä. Uutisoinnin humussa unohtuu, miksi hevosta päätyy salassa ruokiin. Hevonen on nykypäivän ongelmajäte, joka sisältää kuitenkin yli 200 kg naudanlihan veroista hyvää lihaa. Hyvää ja hyvinhoidettua eettistä lihaa.

Toki on erittäin tärkeää, että ravinnoksi käytettävät tuotteet sisältävät sitä, mitä paketissa lukee. Hevosta käytetään hyvin harvoin Suomessa ravinnoksi ja sen syöminen on tabu. Hevonenhan on lemmikki ja ystävä. Tämänpäivän maailma on tekopyhä, jossa eläimiä inhimillistetään ja niiden käyttäminen kuoleman jälkeen on pyhäinhäväistystä. Kuitenkin samaan aikaan lautaselta syödään halpaa possua, joka on luultavimmin elänyt ulkomailla. Ehkä olosuhteissa, joita ei päivänvalo valaise.

Kun possu on paketissa marketin hyllyssä, se on elintarvike. Hevosen pitäisi nousta ilmaan lailla Pegasoksen kuollessaan. Ja hävitä. Mutta sellaisia siipiä ei olekaan, joka nostaisi 500 kiloa ilmaan ja kuljettaisi kuin tuhkan tuuleen. Jonnekin on hevonen kuollessaan loppusijoitettava. Ja asiaa mietittävä jo ennen lopetuspäätöksen tekemistä.

Hevosia ja poneja on Suomessa Hevosjalostusliittojen mukaan 75 000. Päätöksiä sateenkaarisillalle laukkaavista hevosista ja poneista tehdään joka ikinen päivä useassa tuvassa. On helppoa viherpiipertäjänä moralisoida, kun ei itsellä ole 500 kg ontuvaa tai puuskuttavaa ongelmajätettä, jonka kuukausihoito täysihoitotallissa maksaa 300-1000 euroa. Yksikään hevonen ei ole kuolematon, joten ne päätyvät jonnekin. Ei taivaaseen, vaan maahan.

Omasta mielestäni on eettisempää laskea hevonen maahan kerran käytyään ihmisen läpi, kuin polttaa tuhkaksi tai kaivaa maahan mätänemään. Hevosen saa haudata, mutta ei aivan minne tahansa. Evira suosittelee olemaan yhteydessä kunnan ympäristösihteeriin ja kunnaneläinlääkäriin asiaa suunnitellessaan. Kaivinkonekuskille joka tapauksessa on jokunen seteli annettava kuopan kaivamisesta ja lupa kuopalle saatava maanomistajalta. Mitä jos tällaista kultasielua ei ole tuttavapiirissä, joka antaisi kaivaa rantasaunan kokoisen montun mailleen?

Hevosen lihasta maksetaan teurastamolla 0,30-0,50 euroa kilolta hevosen omistajalle – jos maksetaan ollenkaan. Tämä on alle 100 euroa/hevonen riippumatta siitä, oliko hevonen ostettaessa 2000 vai 150 000 euron hintainen. Hevosen kuljettaminen teuraaksi maksaa myös, varsinkin jos itsellä ei ole kuljetuskalustoa tai ajokortissa tarpeellisia kirjaimia.

Hevosen ja ratsastajan varusteet 5 000–10 000, hevosen arvo lihana 75 euroa.

Jos taas haluaa lopettaa hevosensa eläinlääkärin toimesta lääkkeillä, hommaan uppoaa useita satoja euroja. Eläinlääkärille hupenee pari sataa ja sen lisäksi kuolleen hevosen ruho pitää hävittää. Luonnollisesti tätä myrkytettyä lihaa ei voi käyttää ravinnoksi. Keskikokoisen hevosen tuhkaus maksaa 870 euroa, ponin tuhkaus on satasen halvempaa. Myös ongelmajätelaitos hävittää eläinperäistä jätettä, mutta ruhon kuljettaminen laitokselle maksaa varmasti myös vielä jonkun satasen ja hävitys myös.

Moni hevonen on arvokkaimmillaan juuri tuolloin. Kulkemassa omistajansa seteleinä eri toimijoiden taskuun vain siksi, että sen ruho on iso ja sen kadottaminen on hankalaa. Ruho, joka on eettisintä lihaa heti riistan jälkeen. Ruho, jonka hyvinvointiin ja liikuntaan on joku satsannut kaiken energiansa ja rahansa.

Voin sanoa oman mielipiteeni: aivan järjetöntä! Jos hevonen ei ole syönyt lääkkeitä, sen teurastus ja käyttäminen ihmisen tai eläinten ravinnoksi on paljon järkevämpää. Koiraharrastajat suosivat hevosenlihaa sen vähärasvaisuuden vuoksi. Luineen kahteen kertaan jauhettu hevonen on ollut myös minun koirien ruokalistalla, kun oli mahdollisuus saada sitä. Näillä kerroilla olen itse onnekkaana syönyt jauhettavan hevosen sisäfilettä, koska se nyt vaan on liian hyvää koirille jauhettavaksi.

Ensimmäinen kerta oli minullekin ajatuksia herättävä. Rakastan hevosia, mutta kauan alaa seuranneena tiedän pelisäännöt. Kun en tiedä syömäni hevosen nimeä, nautin vain sen naudanlihaa paremmasta mausta. En kysy S-marketissakaan onko paketissa Nisseä vai Nassea tai Mustikkia vai Mansikkia. Tuskin tiskillä myytävillä lihajalosteilla onkaan ollut muuta kuin numero, joten hurskasteluun ei ole kaupasta ruokansa ostavalla lihansyöjällä varaa. Olen sitäpaitsi syönyt itse kasvattamani lampaan lihaakin, joten miksen silloin tuntematonta hevosta.

Muistan ajan, kun olin aloittanut ratsastusharrastusta ja hevoset olivat arvokkaita teuraseläiminäkin. Keskikokoisesta hevosesta sai jopa 3000 mk teuraana.  Se tekee noin 15 markkaa kilolta (200 lihakiloa) ja se on sentään 2,5 euroa nykyrahaa. Nykypäivän valuutalle muutettuna teurashevosen hinnaksi tulee 500 euroa ja inflaation kera tarkasteltuna jotakuinkin toista tuhatta euroa.

Hevoset eivät vain laukkaa vihreille laitumille.
Ne syödään, kaivetaan maahan tai poltetaan.

Ei aavistustakaan, minne lihat tuolloin päätyivät teurastamoilta. Ymmärrykseni ja lehtien mukaan EU:n teurastamoille asetettuihin säännöksiin aikanaan tyssäsi hevosten teurastus Suomessa pitkäksi aikaa. Nykyisellään Suomessa on vajaa 20 teurastamoa, jotka ottavat vastaan hevosia. Hyvä sekin, vaikka määrä on aivan liian vähäinen maamme 75 000 hevoseen nähden.


Tämä taasen aiheuttaa eläinsuojelullisia ongelmia. Hevosia saa jatkuvasti ilmaiseksi, 100 eurolla tai mitä suostuu maksamaan. Hidas tai jalkavikainen ravihevonen ei ole minkään arvoinen. Nämä päätyvät sitten kiertelemään eläinrakkaille hyväsydämisille ja pikkutytöille. Mahdollisesti kivusta kärsivinä. Onko tämä ollut tarkoitus säädöksiä tehdessä? Ei taatusti, mutta kun maailmasta yritetään tehdä "täydellistä" ja jokaiseen asiaan vedenpitäviä EU-säännöksiä – joita suomalaiset eivät riko missään tilanteessa – katoaa järki. Tilalle tulee eläintensuojeongelmia.

Hevosia teurastavat kuitenkin metsästäjät ja kylän miehet, jotka syövät hevosen sitten itse tai ainakin heidän koiransa. Tällöin lihaa ei kukaan tarkasta ja koska sitä ei saa virallisesti myydä, sitä saavat tuttavat. Tällaista lihaa olen itsekin syönyt. Eettistä olisi järjestää jakelukanava lihalle, niin että se tulisi virallisesti ja tarkastettuna kauppaan lihaa syövien ekoihmisten ostettavaksi. Se olisi parasta eläinsuojelua.

Tämä olisi win-win-tilanne sekä hevosille, niitä rakastaville, että vihreästi maailmaa katsoville. Hevonen on hieno eläin ja se on myös monta sataa kiloa rakkaudella hoidettua ja eettistä ruokaa.

Ei ole ystävää karvoihin katsominen

Vielä juuri ennen vuorokauden vaihtumista haluan toivottaa kaikille eläinrakkaille ystäville ja lukijoille Karvaista Ystävänpäivää!

Lentokentällä, lentokentältä, lentokentälle

Lentokenttäalue alkaa olla jo toinen kotimme. Tänään siellä hoidettiin vienti- ja tuontitoimintaa. Koirien, kuinkas muuten.

Jos poikanen jo osaisi puhua, hän varmaan tänään olisi kysynyt, että "minne nyt lähdetään?". Kuukauden sisällä ollaan oltu lentokentällä neljä kertaa.

Kuskasin ystävääni jo toistamiseen Finnairin Cargoon. Kävimme kuukausi sitten jo kääntymässä lentokentällä saman pennun kanssa. Tuolloin cargo soitti juuri lentokentälle kääntyessämme, että Englanti ei ota ystäväni kasvattamaa koiraa vastaan.

Maahantuontimääräykset ovat helpottuneet valtavasti aiemmasta, mutta Englanti lyö edelleen kaikki muut maat laudalta nipotuksellaan. Heillä ei saarivaltiona ole monia sairauksia, mitä Euroopassa, joten he varjelevat niitä asettamalle tiukat ja ehdottomat maahantuontisäännökset. Koirat ja muut eläimet saavat saapua Englantiin vain cargolla, eli rahdilla, vaikka omistaja olisi samassa koneessa.

Koiran tulee lentää Heathrow:n lentokentälle. Rahti maksaa pikkukoiralta noin 350 euroa ja vastaanottajan pitää maksaa 250 puntaa vielä Englannin päässä. Mitään halpaa lystiä se ei siis ole. Eikä tapahdu vahingossa huomaamatta, sillä niin paljon tuskaa ja hikeä saa vuodattaa koiran lähdön eteen.

Papereita pitää täyttää jo lentoa varatessa. Passin sivut pitää lähettää Englantiin hyväksyttäväksi. Vain Finnair Cargo hyväksytään Suomesta tällä hetkellä, jos lähettäjä on yksityishenkilö. Muuten pitää olla huolintaliike hoitamassa lähtöä ja hintaa tulee lystille noin 800 euroa.

Koiran rabieksen pitää olla 21 päivää aiemmin vähintään annettu, mutta ei vuotta vanha. Tänään lähteneellä pennulla viimeksi matka katkesi siihen että sen saamaa rabiesrokote-merkkiä ei saanut antaa alle 12 viikkoiselle. Pentu oli saanut sen vähän ennen tuota ikää. Pennun epäonneksi kaikki muut valmisteet hyväksyttäisiin siinä iässä, mutta ei juuri tätä. Tätä ei tietysti oltu ohjeistettu DEFRAn (Englannin Eviraa vastaava viranomainen) sivuilla. Tämän tapauksen johdosta jatkossa on, siitä on nyt pidetty huolta.

Nyt toisella lähtöyrityksellä paperit hyväksytettiin jo meidän toimesta etukäteen Heathrown Animal Centerissä ja uudelleen vielä Finnair Cargon taholta. Mutta ette uskokaan, miten meille kävi, kun pääsimme rahtiterminaaliin? Finnairin virkailijat torppasivat boxin, jossa pentu oli lähdössä. Ulvahdin jo tuskasta, että ei ole totta! Ystäväni on kasvattanut koiria 40 vuotta ja ei missään nimessä laittaisi pentua liian pieneen boxiin. Mutta ei auta viserrys, kun virkailija jotain sanoo. Me lähdimme ostamaan uutta boxia ja minä laskin mielessäni kolmeen triljoonaan.

Tietysti oli kolmastoista päivä, mutta että onko tämän koiran tarkoitus koskaan mennäkään Englantiin? Tai ylipäätään mikä on sen kohtalo? Ensin oli nimittäin täysin mahdotonta saada tälle pentueelle rekisteripapereita milloin minkäkin liitteen puuttuessa Kennelliitosta ja väärästä informaatiosta johtuen. Ensimmäinen tuskahiki valui ja nippu rautalankaa kului siis jo tässä vaiheessa.
 
Vihdoin uudelle boxille näytettiin vihreää valoa. Juomakuppi kiinni oveen, oven kunnollisuuden tarkistus ja paperit teipillä boxiin. Pentu hetkeksi ulos boxistaan, boxin läpivalaisu ja uudelleen oven tarkastus. Pikkuinen mäyräkoira "Finn" olisi valmis lähtemään. Tätä kirjoittaessani olen juuri saanut tekstarin Englannista, että se on jo perillä ja kaikki hyvin. Oli siis tarkoitus, että se päätyi sinne.

Päivän ensimmäinen lentokenttärasti suoritettu ja yksi koira lähetetty maailmalle. Vatsa huutaen suuntasimme lounaalle ja hetkisen kuluttua ajaisimme uudelleen kentälle vastaan Norjasta tulevaa koiraa. Tämä mäyräkoira puolestaan on ollut Norjassa jalostuslainassa ja se tuli ihmisen kanssa lentokassissa. Tilanne siis paljon selkeämpi. Norja on EU:n ulkopuolinen maa ja koirasta pitää maksaa tullimaksut kun se viedään sinne tai ostetaan sieltä. Tämä koira palasi omistajalleen, joten tullimaksua ei tullut.

Vielä tämänkin tapaamisen hoidetuamme lähdimme undulaattikaupoille. Koska viimeviikkoinen onnettomuus vei Tuukalta kaverin, piti sille hankkia uusi. Nyt istuu Santtu häkissä Tuukan kanssa ja hyvin tuntuu menevän. Otan valoisalla parempia kuvia Santusta ja Tuukasta. Iloinen viserrys soi jälleen.

Kolme virkailijaa boxin kimpussa. Kyllä se on liian lyhyt. Tätä ei hyväksytä.

Juomakupin siirto uuteen halpaboxiin ja koira sisään. Laadusta viis, kunhan mitat täyttyy.

Boxiin lisättiin tarroja ja lopulta asiakirjat muovitaskussa myös päälle.

Tarrassa merkitä miä eläin boxissa on. Koko rahan edestä virkailijat tekivät kyllä töitä lähetykseen.

Finn katselee iloisesti boxista tietämättä tulevaa kotimaataan.

Monta virkailijaa tarvitaan pienenpienen koiran turvatarkastukseen.

Tämä pikkuherra löysi asemapaikkansa Englannista.

Viimeinen päivän etappi oli undulaattien kasvattaja, josta tuli vasemmanpuolimmainen Santtu meidän iloksi.