Suu auki!

Ratsastaessa tuli taas monta ajatusta mieleen kommunikoinnista. Sekä hevosten, koirien, että ihmisten välisestä.

Hevosella korvat ovat kuulemisen lisäksi myös viestintäväline.

Eläimissä ja ihmisissä on samankaltaisia piirteitä kommunikoinnin suhteen, mutta myös monta aivan täysin erilaista. Eläimet näyttävät korvillaan, kehollaan ja ilmeillään varoituksen, jos ovat vihaisia. Ne myös höristävät korviaan, heiluttavat häntäänsä ja koko kroppaansa iloissaan. Murisevat ja näyttävät hampaita todella vihatessaan tai pelätessään. Ja puolustautuvat puremalla, potkimalla tai hajurauhasia tyhjentämällä vaaran uhatessa.

Ihmisellä on alkeellinen kehon kieli ja sen jälkeen sanat sekä kirjaimet. Ihminen voi puhua toista ja tarkoittaa toista. Ihminen osaa valehdella, kieroilla, juonia, huijata, vältellä, manipuloida, jättää sanomatta ja keksiä omia juttujaan. Ihminen voi olla rehellinen ja avoin, mutta mistä tiedät milloin toinen ihminen on sinulle rehellinen ja milloin ei?

Tämä on asia, jota kaipaan ja arvostan eläimissä. Kun osaat lukea eläintä, ei tule yllätyksiä. Ne ovat suoria ja saat sitä mitä ansaitset. Jos olet kova ja vaativa eläimelle, se ehkä taistelee sinua vastaan. Jos reilu ja oikeudenmukainen, eläin tuskin pettää sinua tahallaan.

En pidä ihmisistä, jotka eivät ole aitoja. Jotka pelaavat pelejä, toimivat kieroilemalla ja manipuloimalla lähipiiriään. Jotka eivät kykene viestimään haluamaansa pienillä tai isoilla kirjaimilla.

On käsittämätöntä, miten jatkuvasti huomaan valtaisien riitojen syntyvän ihmisten välille siitä, että he eivät PUHU. Sama pätee myös parisuhteisiin. Jos sinä ajattelet jotain, älä turhaan luule, että kumppanisi tai ystäväsi ajattelee juuri samalla tyylillä. Älä luule, että ajattelette samoja asioita tai että edes näette asioita samalla tavalla, vaikka seisoisitte samassa tilanteessa.

Usein tuntuu, että monet ihmiset puhuvat täysin eri kieliä, koska ajatukset ovat niin eri tasoilla. Kaikilla on erilainen kokemuspohja ja erilainen sivistys. Siihen kun yhdistyy vielä se, että joku erehtyy "luulemaan", "ajattelemaan", "kuvittelemaan" tai "miettimään" jotain toisen puolesta. Soppa on valmis. Siitä seuraa riita ja pian kokonainen sota, jos huonosti käy.

Yhtenä ratsastuskertana tässä lähiaikoina kehuin Odessaa ääneen, kun ratsastin. Se kuunteli minua ja jatkoi erittäin kevyenä ravaamista. Huomasin, miten kehu vaikutti siihen heti positiivisesti. Tietysti. Miten se voikaan tietää, mitä haluan, jos en kerro tai näytä sille, milloin olen tyytyväinen. Voin toki olettaa, että jos olen hiljaa sen selässä, enkä vaadi aktiivisesti käsillä, jaloilla tai painolla jotain, se itse tajuaa pitää sitä palkkiona. Jos kiitän sitä ääneen, se ainakin varmemmin tietää tehneensä oikein ja oppiminen tapahtuu nopeammin.

Voihan ihmisten kanssakin olettaa, toivoa ja lähettää telepaattisia sanomia. Paremmin tulee ymmärretyksi, jos kuitenkin kertoo oman asiansa ja tunteensa ääneen. Ei kannata esimerkiksi tiuskia lapselle "lopeta heti juokseminen ja tule minun viereeni" kun hän juoksee jäällä. Mitä jos hänelle sanoo tunteensa sanoman mukana? "Pelkään että kaadut, kun juokset noin lujaa siinä liukkaalla."

Aikuisten kesken varsinkin on hyvin monimutkaisia ajatusketjuja ja fantasioita, mitä luullaan toisten ymmärtävän ilman, että sanotaan ajatuksia ääneen. Suurin osa väärinymmärryksistä, riidoista ja loukkaantumisista johtuu ihmisten välisestä viestinnästä ja etenkin sen ja sanojen puutteesta.

Suu auki, jos haluat tulla kuulluksi. Suu auki, jos haluat ilmaista itseäsi. Suu auki, jos toivot itsellesi huomiota. Suu auki, jos ajattelet viestiä jostain asiasta. Suu auki, kun haluat tuottaa läheisellesi iloa. Vain niin saat asiasi vietyä perille, kun meillä ihmsillä korvat eivät näytä mielentilaa tai ole karvaa jota nostaa niskasta pystyyn.

Ähkyhevosen ruokatehtävä

Ähky on pitkään vielä mielessä, kun sen on hevosen kanssa kokenut. 

Viikon takaisesta ähkystä on hyvin selvitty. Monella asialla vielä varmistetaan se, että sitä ei tulisi uudelleen.

Juotan Odessaa aina haalealla vedellä, kun käyn tallissa. Niin saan helpommin vettä menemään suusta alas. Kylmä vesi ei muutenkaan ole hyvää suurina määrinä. Jos vesi ei meinaa yhtään kulua, laitan vähän vehnälesettä veteen. Omenamehuakin kokeilin veden joukkoon, mutta se vinkki ei Odessalla toiminut.

Juominen, kävelytys ja usein pieninä annoksina tarjoiltu heinä on jatkohoito, jota ähkyhevoselle annetaan. Lanta pitää saada kulkemaan ja tulemaan ulos ilman mitään mutkia ja kaasuuntumisia.

Niinpä vein ulos preeriaponille heinätukkojonon, jotta se ei saisi syötyä kaikkea kerralla ja tulisi liikuttua myös tarhassa ollessa.

Ahne joutuu hakemaan heiniänsä pitkin tarhaa.

Maneesi on kuin suuri hiekkalaatikko

Talvella on liukasta kylmää ja maa kovaa. Onhan se nyt aika inhottavaa lapsille ja myös koirille. Mutta tilanteeseen on ratkaisu. MANEESI!

Hevosten esteillä voi koiratkin harjoitella. Edestakaisin vaan poing poing...

En ole aiemmin tajunnutkaan, miten hyvä keksintö maneesi on. Ei pelkästään ratsastajien kannalta, vaan myös koiranomistajien ja lasten vanhempien kannalta. Siellä voi turvallisesti ilman liukastumisen pelkoa juoksuttaa koiran tai lapset väsyksiin. Tai potkia ja heittää palloa ja hyppiä esteitä.

Me kävimme treenaamassa kasvatiani näyttelyitä varten maneesilla ja samalla perheen lapset hypyttivät terrieriäni ympäri pientä esterataa. Siinä oli sekä koirat, että lapset kieli hiekkaan asti venyneinä alle tunnin visiitillä.

Ja vetoapua lapsityövoimana. Koirat viivana perässä.

Päivisin on moni maneesi tyhjillään. Silloin niitä voisi hyvin vuokrata vaikka päiväkodin, koululaisten tai koiraharrastajienkin käyttöön. Ja pienissä kylissä, missä ei ole mahdollisuutta rakentaa sekä jalkapallohallia, jäähallia, jalkapallohallia, maneesia, agilityhallia ja yleistä markkinapaikkaa, se riittäisi, että tehdään yksi iso halli, jota voi käyttää yksi sun toinen ryhmä.

Itseasiassa Ruotsissa, missä moni asia on sekä ihmisille, että eläimille paremmin on sääntö, että jokaista jäähallia kohti pitää löytyä myös maneesi. Miksi?

Siksi, että jääkiekko on yleensäkin poikien laji. Ratsastus on tyttöjen laji. Jäähallit on kuntien ja kaupunkien rakennuttamia, ylläpitämiä, huoltamia ja vuokraamia. Eli yhteiskunta huolehtii näiden hallien rakennuttamisesta ja investoinneista. Sekä työvoiman palkkakuluista.

Oletko miettinyt koskaan, että kaikki maneesit sekä agilityhallit on joko yksityisten yrittäjien, perheiden tai ratsastus/agukutyseurojen – usein lainarahalla – rakentamia. Niitä myös ylläpidetään yksityisellä rahalla, josta maksut kerätään sen todellisten yritystalouden muodostamien kulujen mukaan. Siihen on laskettu pankin korot, kokoajan nousevat arvonlisäverot, yrittäjäriskin kattaminen, yrittäjä- tai hänen palkkaamansa työntekijävetoisesti toimiva huolto jne.

Kustannukset on mm. maneesin lanauksessa on silloin paljon kovemmat, kuin kunnallisen (ehkä työllistetyn) työntekijän tekemässä luistelujään huoltotyössä. Ja siksipä ratsastus on elitistinen laji, jota voi harrastaa vain ne, kenellä on siihen varaa. Suomessa siis. Tässä tasa-arvo ei toteudu suosittujen tyttöjen ja poikien urheilulajien kesken.

Moniko poika harrastaisi jääkiekkoa tai jalkapalloa, jos hallit ja urheilupaikat olisi varakkaiden pelaajien vanhempien rakentamisen varassa ja valmentajat olisi yrittäjiä, jotka tienaavat opetuksella leipänsä?

Haastankin jokaisen kunnanvaltuutetun ottamaan kunnallisen ratsastushallihankkeen puheeksi, kun seuraavaksi kunnan budjettiin määritellään rahoja urheilupaikkojen hoitoon, kunnostukseen ja rakentamiseen. Olisiko seuraava investointi jotain tytöille?

Suunnitelmissa kanakoppi

Kanat on nyt in! Kesäkanoja on nyt "joka toisella".

Itse olen ihastunut kanoihin vasten aikaisempaa luuloani. Poikasen isällä on ollut kanoja ja hän on jotenkin viehättynyt niistä. En ennen ymmärtänyt sitä kovin hyvin, mutta nyt olen löytänyt kanan sisältäni ja haluan niitä kesäksi.

En ole päässyt vielä sen konkreettisemmalle asteelle, kuin että olen kuvannut viime kesänä näitä kana-aitauksia Tuorlan majatalossa Kaarinassa. Näissä jotenkin yhdistyy riippuvan pihlajan kanssa pergola ja kanatarha. Toisessa päädyssä asui kanoja ja toisessa kaneja.

Vihreäksi maalattu puu teki aitauksesta jotenkin luontoon sulautuvan.

Onnellinen kana kurkkii aitauksestaan ja odotti herkkuja.

Takapihalla on panssariverkosta olevia koiratarhan elementtejä, joita voisin hyvin jatkokäyttää kana-kani-aitauksessa. Itse asiassa tarkoitus oli saada tuo aitaus valmiiksi jo syksyn aikana, jotta saisin hakea jostain kanoja jo heti kun ilmat sallivat.

Luotan siihen, että itse kanojen hankinta ei ole se ongelma. Pikemminkin se, että niitä ei ole täällä tontilla enää syksyllä. Meillä ei ole navettaa tms. ja siksi niistä on luovuttava syksyllä. Pelkään itseäni, että en maltakaan luopua niistä ja homma muuttuu minulle tuskaiseksi, kun kanat päätyvät jonkun ystäväni pataan viinin kaveriksi.

Minulla on itse tiedostettu suuri kiintymyssuhde kaikkiin eläimiin ja luopuminen on varsin vaikeaa. En halua missään nimessä olla viherpiipertäjä, joka ehdoin tahdoin haluaa pitää kanat hengissä jossain välttävässä asumuksessa tai tehdä jotain suuria ponnisteluja niiden talvisäilytykselle. Siksi kai en ole tähän päivään mennessä niitä saanutkaan meille.

Yhtä tuttua ja hänen kanojen talvisäilytys-sekamelskaa seuranneena, olen todennut järkevimmäksi olla nimeämättä niitä ja vain antaa jollekin kanlan munituskanalan kotkottajalle mukavan kesän, johon päättää taivalluksensa. Kaikkia kanoja ei voi "säästää" kiikkumassa navetan täytteenä jonkun eläintenkeräilijän pihassa. Siksi totuttelen ajatukseen, että jos kanoja otan, ne myös hävitän. Asiallisesti.

Tykkään kovasti kananmunista, mutta sekään ei ole niin välttämätöntä. Tunnen, että neljänkympin lähestyessä tämäkin elämänvaihe ja eläinlaji sopii minun tutustuttavakseni. Lampaathan olen jo kokenut kaksikymmentä vuotta sitten. Se on toinen terapeuttinen eläinlaji. Vähän kuin puutarhan hoito on jollekin, on lampaiden pitäminen hyvin rauhoittavaa. Moni niitä iltaisin laskee sängyssä, mutta onnellinen on se, joka saa niitä laskea pihassaan.

Päässäni pyörii jo kolmiulotteinen mallinnus hässäkästä, jossa on kanoja ja kaneja sulassa sovussa tai sitten ainakin seinänaapureina. Sinne Huvikumpuun saavat ehkä undulaatit muuttaa myös viettämään kesäpäiviä, jos saan tehtyä sen tarpeeksi tuulensuojaiseksi. Kanaverkkoa, koiratarhaelementtejä ja betoniharkkoja olisi jo. Enää tarvitaan vähän runkopuuta, valokatetta ja maalia. Ehkä vähän kulmarautaa tai reikänauhaa myös. Ja se Puuha-Pete, joka auttaa tämän rakennelman toteuttamisessa. Onneksi kesään on vielä aikaa, niin saan ainakin suunnitella ja harkita asiaa vielä tovin.

Ihanat kuvat by Thelwell

Meidän tallin vessan seinää koristaa ihana Thelwell's kangaskuva. Nämä kuvat tuntee varmasti kaikki hevosihmiset.

Löysin netistä nettisivut, joista paljastui kaamea tosiasia: näiden parasta ponielämää sekä monta muuta elämänmakuista elämää kuvaavien kuvien piirtäjä on kuollut jo 2004! Katso Thelwell's kotisivut.

Meille muutti venakko Darja

Kovinpa on ollut hevospainotteinen tämä blogini viime aikoina. Sinänsä hauskaa, sillä en omista yhtäkään hevosta henkilökohtaisesti.

Koiria talossa on kylläkin enemmän ja vähemmän vakituisesti tällä hetkellä – herranjestas 8 yksilöä! Niitä oli juuri vielä kohtuullisesti 5, mutta eipä olekaan enää. Kaksi etsii aktiivisesti uutta kotia, yksi pentu ja yksi keski-ikäinen paluumuuttaja.

Kasvattajalla tietysti tilanne aina elää pentujen ja uusien tuontien mukaan. On ollut aikoja, että kotonani oli 13 koiraa ja sitten kauan kauan sitten vain 2. Sellainen neljä olisi ideaali, jos en kasvattaisi vaan hiukan harrastelisin. Neljä menee nykyiseen autooni kevyesti, ja miksei viisikin. Se on itselle oikeastaan sellainen kynnysasia, että tarvittaessa koko ruokakunta mahtuu samaan autoon.

Vielä viime kesänä omistin auton, johon mahtui 11 koiraa, mutta nyt takaluukkuun mahtuu kaksi boxia ja lastenvaunut. Takapenkille mahtuu tavaraa tai pari boxia. Eli sopu sijaa antaa ja tilanne elää.

Darja on erittäin persoonallinen koira, kuten siskopuolensa Andikin.

Viimeisin tulokas on rodultaan tuttu pitkäkarvainen mäyräkoira. Se tuli tällä kertaa Venäjältä, josta olen aiemmin tuonut myös yhden koiran ja astuttanut siellä kerran. Olen myös myynyt yhden koiran Venäjälle ja sikäläiset ovat astuttaneet lainauroksillani muutamia kertoja koiriaan.

Tapasimme Helsingissä McDonaldsissa.

Darja oli tullessaan 4 kuukautta vanha, eli aavistuksen luovutusikää vanhempi, ihan käytännön maahantuontisäännöksistä. Se saapui bussilla Pietarista Kampin bussiterminaaliin ja siellä tapasimme ennestään tutun kasvattajan kanssa. Miten kätevää! 

Yhtään kätevää ei ollut se, että meillä ei ollut yhteistä kieltä. Joskaan ei se ole ennenkään yhteistyötä haitannut. Minulla oli iPad mukana ja sen kautta käytimme kääntäjää, joka käänsi kirjoittamani lauseet venäjäksi. Haluaisin kyllä kovasti opetella venäjän alkeita kirjaimista numeroihin ja muutamiin tavallisimpiin sanoihin.

Halusin tietysti heti nähdä pennun, joten kasvattaja otti kuljetuskassista pennun syliinsä ja asetteli sen kauniisti näyttelyasentoon McDonaldsin pöydälle! Kunniallisena suomalaisena, pälyilin jo ympärilleni, mutta onneksi siihen ei tainnut sunnuntai-aamuna kukaan henkilökunnasta reagoida. Hetken kömpelösti kommunikoituamme lähdin ajamaan kotiin väsynyt pikkupoika ja hämmentynyt mäyräkoiratyttö kyydissä.

Venäjä on tuleva suuri koiramaa. Jo nyt sikäläiset koirat kolkuttelevat omassa rodussani parhaimmistollaan ihan Euroopan kärkitasolla. Muutama Maailman Voittaja -titteli sinne on jo mennytkin. Nyt sieltä tuli pieni Darja-neiti meille. Molemmat Darjan vanhemmat on tosin ruotsalaisia, ja Darjassa venäläistä on vain syntymämaa ja rekisteröivä kennelliitto. Uusi pentu on puolisisko kasvattamilleni Andille, Kisulle ja Paavolle ruotsalaisen isänsä kautta.

Darjalle suomenkielen oppitunti alkoi kanssani välittömästi. Koirien kesken on paljon helpompaa ja niinpä hän sulahti kuin sukka laumaani. Daa daa ja harasoo.

Havuja, havuja!

Tässä katoaa parempiin suihin umpihangessa yksi pikkukuusi.

Vähän vanhempi sukupolvi muistaa Marjo Matikaisen hiihdon, jossa hän huutaa Havuja, havuja. Ja väitettiinpä siellä voimasanoja kuuluneen myös.

Meillä ei hevosten tarvitse päristää ärränpäitä, sillä hankeen tupsahti pari harvennettua kuusta "omasta joulukuusimetsästäni". Riittää kun hevoset alkaa pureskelemaan vinkiksi aidantolppia tai vaikkapa pureskelee yhden niistä katki. Nämä pian 10 täyttävät "varsat" ovat tottuneet olemaan laitumella kesät-talvet, niin joutilaana olo on niille tuntematon käsite. Jotain pitää saada syötäväksi ja kaluttavaksi.

Tienvarren harvennus tulee seuraavaksi tehtäväksi ja pajut saavat kyytiä. Pari vuotta sitten katkoimme vesakkoa samalla tavalla hevosille laitumelle. Äkkiähän oksat oli syöty ja ranka hautautui lumeen sitä tullessa lisää. Hangessa huostessaan yksi vähän rannetta ohuempi jäi Odessan jalkojen väliin ja katkesi lumen sisällä voimakkaasti. Odessalle tuli vaakasuoraan ruiskuttava haava polven sisäpuolelle etujalkaan.

Siitä selvittiin puristussiteellä, mutta ystäväni joka oli kylässä muistaa sen vieläkin. Tallin omistaja kun soitti minulle, että "tuutko katsomaan, kun Odessalla on haava jalassa". Kylälssä ollut ystäväni lähti mukaan talliin, kun luulimme, että kyseessä on joku pikkunaarmu. Verta pulppusi kaaressa ja
vauhtia tuli kinttuihin minun juostessa etsimässä kaikenlaisia ensiapuvälineistöjä.

Taas selvittiin säikähdyksellä. Koputan päätä eli puuta.

Lumiukkoja eteisessä

Rakastan lunta, koska silloin ei ole kuraa sisällä!

Tämän kuvan löysin kännykästäni ihan joulukuun puolivälistä. Siinä karkkarini mahaan ja jalkoihin on tullut jo kivoja lumipalleroita. Suurin kainalossa oli jo kananmunaa isompi. Näitä ei olisi kiva kanniskella pitkää matkaa mukana. Tämän vuoksi karvanlaadulla on iso merkitys karkeakarvaisissa mäyräkoirissa, jotka käyvät metsällä. Kova karva on yleensä sekä niukka, että likaa ja lunta hylkivä. Se ei ole pelkästään ulkomuototuomareiden toivoma ominaisuus.

Joskus käytännöllisyys ja kauneus yhdistyvät. Ja rotumääritelmillä on useimmiten jokin taka-ajatus siitä, millainen yksilö selviytyy alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan parhaiten.

Tämä koira metsästää oikeastaan vain maan alta ja siellä ei lunta ole, joten sen pehmeä karva kerää vain – pirusti hiekkaa ja mäyräkirppuja itseensä. Ush!

Katso millaisen pallon "äiti" otti susta pois! Rupikoira kiittää.

Onneksi olkoon kaikki hevoset!!!

Hevoset täyttävät vuosia aina vuodenvaihteessa. Kätevää!

Tämä turpa on nyt 25-vuotias!

Hevosista kerrotan iän kohdalla vain vuosiluku. Niiden tarkkoja syntymäpäiviä ei lasketa, vaan puhutaan, että "kääntyy kolmivuotiaaksi", tai "kääntyy viisivuotiaaksi".

Odessan tapauksessa se 2003 vuonna syntyneenä täytti juuri 10 vuotta! Se on syntynyt toukokuussa, joten oikeasti se on vasta 9 vuotta ja 4,5 kuukautta.

Paljon onnea kaikki hevoset!