Suunnitelmissa kanakoppi

Kanat on nyt in! Kesäkanoja on nyt "joka toisella".

Itse olen ihastunut kanoihin vasten aikaisempaa luuloani. Poikasen isällä on ollut kanoja ja hän on jotenkin viehättynyt niistä. En ennen ymmärtänyt sitä kovin hyvin, mutta nyt olen löytänyt kanan sisältäni ja haluan niitä kesäksi.

En ole päässyt vielä sen konkreettisemmalle asteelle, kuin että olen kuvannut viime kesänä näitä kana-aitauksia Tuorlan majatalossa Kaarinassa. Näissä jotenkin yhdistyy riippuvan pihlajan kanssa pergola ja kanatarha. Toisessa päädyssä asui kanoja ja toisessa kaneja.

Vihreäksi maalattu puu teki aitauksesta jotenkin luontoon sulautuvan.

Onnellinen kana kurkkii aitauksestaan ja odotti herkkuja.

Takapihalla on panssariverkosta olevia koiratarhan elementtejä, joita voisin hyvin jatkokäyttää kana-kani-aitauksessa. Itse asiassa tarkoitus oli saada tuo aitaus valmiiksi jo syksyn aikana, jotta saisin hakea jostain kanoja jo heti kun ilmat sallivat.

Luotan siihen, että itse kanojen hankinta ei ole se ongelma. Pikemminkin se, että niitä ei ole täällä tontilla enää syksyllä. Meillä ei ole navettaa tms. ja siksi niistä on luovuttava syksyllä. Pelkään itseäni, että en maltakaan luopua niistä ja homma muuttuu minulle tuskaiseksi, kun kanat päätyvät jonkun ystäväni pataan viinin kaveriksi.

Minulla on itse tiedostettu suuri kiintymyssuhde kaikkiin eläimiin ja luopuminen on varsin vaikeaa. En halua missään nimessä olla viherpiipertäjä, joka ehdoin tahdoin haluaa pitää kanat hengissä jossain välttävässä asumuksessa tai tehdä jotain suuria ponnisteluja niiden talvisäilytykselle. Siksi kai en ole tähän päivään mennessä niitä saanutkaan meille.

Yhtä tuttua ja hänen kanojen talvisäilytys-sekamelskaa seuranneena, olen todennut järkevimmäksi olla nimeämättä niitä ja vain antaa jollekin kanlan munituskanalan kotkottajalle mukavan kesän, johon päättää taivalluksensa. Kaikkia kanoja ei voi "säästää" kiikkumassa navetan täytteenä jonkun eläintenkeräilijän pihassa. Siksi totuttelen ajatukseen, että jos kanoja otan, ne myös hävitän. Asiallisesti.

Tykkään kovasti kananmunista, mutta sekään ei ole niin välttämätöntä. Tunnen, että neljänkympin lähestyessä tämäkin elämänvaihe ja eläinlaji sopii minun tutustuttavakseni. Lampaathan olen jo kokenut kaksikymmentä vuotta sitten. Se on toinen terapeuttinen eläinlaji. Vähän kuin puutarhan hoito on jollekin, on lampaiden pitäminen hyvin rauhoittavaa. Moni niitä iltaisin laskee sängyssä, mutta onnellinen on se, joka saa niitä laskea pihassaan.

Päässäni pyörii jo kolmiulotteinen mallinnus hässäkästä, jossa on kanoja ja kaneja sulassa sovussa tai sitten ainakin seinänaapureina. Sinne Huvikumpuun saavat ehkä undulaatit muuttaa myös viettämään kesäpäiviä, jos saan tehtyä sen tarpeeksi tuulensuojaiseksi. Kanaverkkoa, koiratarhaelementtejä ja betoniharkkoja olisi jo. Enää tarvitaan vähän runkopuuta, valokatetta ja maalia. Ehkä vähän kulmarautaa tai reikänauhaa myös. Ja se Puuha-Pete, joka auttaa tämän rakennelman toteuttamisessa. Onneksi kesään on vielä aikaa, niin saan ainakin suunnitella ja harkita asiaa vielä tovin.

Ihanat kuvat by Thelwell

Meidän tallin vessan seinää koristaa ihana Thelwell's kangaskuva. Nämä kuvat tuntee varmasti kaikki hevosihmiset.

Löysin netistä nettisivut, joista paljastui kaamea tosiasia: näiden parasta ponielämää sekä monta muuta elämänmakuista elämää kuvaavien kuvien piirtäjä on kuollut jo 2004! Katso Thelwell's kotisivut.

Meille muutti venakko Darja

Kovinpa on ollut hevospainotteinen tämä blogini viime aikoina. Sinänsä hauskaa, sillä en omista yhtäkään hevosta henkilökohtaisesti.

Koiria talossa on kylläkin enemmän ja vähemmän vakituisesti tällä hetkellä – herranjestas 8 yksilöä! Niitä oli juuri vielä kohtuullisesti 5, mutta eipä olekaan enää. Kaksi etsii aktiivisesti uutta kotia, yksi pentu ja yksi keski-ikäinen paluumuuttaja.

Kasvattajalla tietysti tilanne aina elää pentujen ja uusien tuontien mukaan. On ollut aikoja, että kotonani oli 13 koiraa ja sitten kauan kauan sitten vain 2. Sellainen neljä olisi ideaali, jos en kasvattaisi vaan hiukan harrastelisin. Neljä menee nykyiseen autooni kevyesti, ja miksei viisikin. Se on itselle oikeastaan sellainen kynnysasia, että tarvittaessa koko ruokakunta mahtuu samaan autoon.

Vielä viime kesänä omistin auton, johon mahtui 11 koiraa, mutta nyt takaluukkuun mahtuu kaksi boxia ja lastenvaunut. Takapenkille mahtuu tavaraa tai pari boxia. Eli sopu sijaa antaa ja tilanne elää.

Darja on erittäin persoonallinen koira, kuten siskopuolensa Andikin.

Viimeisin tulokas on rodultaan tuttu pitkäkarvainen mäyräkoira. Se tuli tällä kertaa Venäjältä, josta olen aiemmin tuonut myös yhden koiran ja astuttanut siellä kerran. Olen myös myynyt yhden koiran Venäjälle ja sikäläiset ovat astuttaneet lainauroksillani muutamia kertoja koiriaan.

Tapasimme Helsingissä McDonaldsissa.

Darja oli tullessaan 4 kuukautta vanha, eli aavistuksen luovutusikää vanhempi, ihan käytännön maahantuontisäännöksistä. Se saapui bussilla Pietarista Kampin bussiterminaaliin ja siellä tapasimme ennestään tutun kasvattajan kanssa. Miten kätevää! 

Yhtään kätevää ei ollut se, että meillä ei ollut yhteistä kieltä. Joskaan ei se ole ennenkään yhteistyötä haitannut. Minulla oli iPad mukana ja sen kautta käytimme kääntäjää, joka käänsi kirjoittamani lauseet venäjäksi. Haluaisin kyllä kovasti opetella venäjän alkeita kirjaimista numeroihin ja muutamiin tavallisimpiin sanoihin.

Halusin tietysti heti nähdä pennun, joten kasvattaja otti kuljetuskassista pennun syliinsä ja asetteli sen kauniisti näyttelyasentoon McDonaldsin pöydälle! Kunniallisena suomalaisena, pälyilin jo ympärilleni, mutta onneksi siihen ei tainnut sunnuntai-aamuna kukaan henkilökunnasta reagoida. Hetken kömpelösti kommunikoituamme lähdin ajamaan kotiin väsynyt pikkupoika ja hämmentynyt mäyräkoiratyttö kyydissä.

Venäjä on tuleva suuri koiramaa. Jo nyt sikäläiset koirat kolkuttelevat omassa rodussani parhaimmistollaan ihan Euroopan kärkitasolla. Muutama Maailman Voittaja -titteli sinne on jo mennytkin. Nyt sieltä tuli pieni Darja-neiti meille. Molemmat Darjan vanhemmat on tosin ruotsalaisia, ja Darjassa venäläistä on vain syntymämaa ja rekisteröivä kennelliitto. Uusi pentu on puolisisko kasvattamilleni Andille, Kisulle ja Paavolle ruotsalaisen isänsä kautta.

Darjalle suomenkielen oppitunti alkoi kanssani välittömästi. Koirien kesken on paljon helpompaa ja niinpä hän sulahti kuin sukka laumaani. Daa daa ja harasoo.

Havuja, havuja!

Tässä katoaa parempiin suihin umpihangessa yksi pikkukuusi.

Vähän vanhempi sukupolvi muistaa Marjo Matikaisen hiihdon, jossa hän huutaa Havuja, havuja. Ja väitettiinpä siellä voimasanoja kuuluneen myös.

Meillä ei hevosten tarvitse päristää ärränpäitä, sillä hankeen tupsahti pari harvennettua kuusta "omasta joulukuusimetsästäni". Riittää kun hevoset alkaa pureskelemaan vinkiksi aidantolppia tai vaikkapa pureskelee yhden niistä katki. Nämä pian 10 täyttävät "varsat" ovat tottuneet olemaan laitumella kesät-talvet, niin joutilaana olo on niille tuntematon käsite. Jotain pitää saada syötäväksi ja kaluttavaksi.

Tienvarren harvennus tulee seuraavaksi tehtäväksi ja pajut saavat kyytiä. Pari vuotta sitten katkoimme vesakkoa samalla tavalla hevosille laitumelle. Äkkiähän oksat oli syöty ja ranka hautautui lumeen sitä tullessa lisää. Hangessa huostessaan yksi vähän rannetta ohuempi jäi Odessan jalkojen väliin ja katkesi lumen sisällä voimakkaasti. Odessalle tuli vaakasuoraan ruiskuttava haava polven sisäpuolelle etujalkaan.

Siitä selvittiin puristussiteellä, mutta ystäväni joka oli kylässä muistaa sen vieläkin. Tallin omistaja kun soitti minulle, että "tuutko katsomaan, kun Odessalla on haava jalassa". Kylälssä ollut ystäväni lähti mukaan talliin, kun luulimme, että kyseessä on joku pikkunaarmu. Verta pulppusi kaaressa ja
vauhtia tuli kinttuihin minun juostessa etsimässä kaikenlaisia ensiapuvälineistöjä.

Taas selvittiin säikähdyksellä. Koputan päätä eli puuta.

Lumiukkoja eteisessä

Rakastan lunta, koska silloin ei ole kuraa sisällä!

Tämän kuvan löysin kännykästäni ihan joulukuun puolivälistä. Siinä karkkarini mahaan ja jalkoihin on tullut jo kivoja lumipalleroita. Suurin kainalossa oli jo kananmunaa isompi. Näitä ei olisi kiva kanniskella pitkää matkaa mukana. Tämän vuoksi karvanlaadulla on iso merkitys karkeakarvaisissa mäyräkoirissa, jotka käyvät metsällä. Kova karva on yleensä sekä niukka, että likaa ja lunta hylkivä. Se ei ole pelkästään ulkomuototuomareiden toivoma ominaisuus.

Joskus käytännöllisyys ja kauneus yhdistyvät. Ja rotumääritelmillä on useimmiten jokin taka-ajatus siitä, millainen yksilö selviytyy alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan parhaiten.

Tämä koira metsästää oikeastaan vain maan alta ja siellä ei lunta ole, joten sen pehmeä karva kerää vain – pirusti hiekkaa ja mäyräkirppuja itseensä. Ush!

Katso millaisen pallon "äiti" otti susta pois! Rupikoira kiittää.

Onneksi olkoon kaikki hevoset!!!

Hevoset täyttävät vuosia aina vuodenvaihteessa. Kätevää!

Tämä turpa on nyt 25-vuotias!

Hevosista kerrotan iän kohdalla vain vuosiluku. Niiden tarkkoja syntymäpäiviä ei lasketa, vaan puhutaan, että "kääntyy kolmivuotiaaksi", tai "kääntyy viisivuotiaaksi".

Odessan tapauksessa se 2003 vuonna syntyneenä täytti juuri 10 vuotta! Se on syntynyt toukokuussa, joten oikeasti se on vasta 9 vuotta ja 4,5 kuukautta.

Paljon onnea kaikki hevoset!

Ähkyä ilmassa

Voiko kenelläkään olla tällaista tuuria: Hevonen ja kani samaan aikaan ähkyssä? En tiennyt edes ennen tätä päivää, että kanikin voi kärsiä ähkystä.

Aamu alkoi puhelinsoitolla tallista. Odessa on outo ja vaisu. Ja mikä kertoo eniten – se ei syö. Jos Odessa ei syö, se on kuolemansairas.

Huomasin reisieni tärisevän voimattomina, kun kävelin talliin vaunuja työntäen. Pelästyminen tilanteen vakavuudesta ja miten vaakalaudalla kaikki saattaa olla, jännitti. Tie oli tietysti peilikirkas jäästä, enkä meinannut saada vaunuja lievässä ylämäessä eteenpäin. Olo oli kuin unessa, jossa yrittää juosta eikä pääsekään eteenpäin. Olin tallissa kuitenkin nopeammin, kuin koskaan!

Ovea avatessa manasin, miten kamala vuosi tämä on ollut. Monta ikävää asiaa lähipiirissä, yksi rakkaimmista koirista karkasi ja katosi ja nyt menee vielä hevonen. Onneksi tämän vuoden tappiot on auttanut kestämään sitäkin positiivisempi poikaseni, joka muistuttaa, että elämää voi mennä eteenpäin myös pelkän naurun avulla.

Odessa näytti nuutuneelta, mutta ei kuolemaisillaan olevalta. Nappasin sen karsinasta ulos kävelemään, kuten oltiin sovittu puhelimessa eläinlääkärin kanssa, mikäli se ei seisoisi sahapukkina. Sjuvetin Heidi Rosengren tuli pelastamaan tilanteen. Onneksi, sillä hän on myös meille lähin eläinlääkäri ja myös itsekin hevosen omistaja.

Vaisulla ilmeellä, mutta eteenpäin. Aamu alkoi kävelytyksellä eläinlääkäriä odotellen.

Odessan vasen kylki oli pullistunut aivan selvästi, joten diagnoosi oli arvattavissa: ummetusähky. Olimme kuitenkin vielä vaivaan nähden hyvissä ajoin liikenteessä, sillä ähky on hevoselle pitkittyessään kuolemaksi. Potilas ei vielä ollut yrittänyt käydä makaamaan ja sen suolistosta kuului vielä "pulputusta".

Ähky on vatsaontelon kiputila. Syitä ähkyn syntyyn ja tyyppejä on erilaisia: ummetusähky, kaasuähky, kouristusähky ja suoliston asentovirheet. Lisäksi jotkut muut sairaudet voivat tehdä kiputiloja.

Tässä tapauksessa luulisin ähkyn olleen monen asian summa. Hevoset ovat tottuneet olemaan laitumella keväästä lumen tuloon ja ovat syöneet aamusta iltapäivään mitä vaan milloinkin maassa kasvaa. Nyt ei ole kuin lunta, joten kaikki oksista aidantolppiin on kelvannut kaluttavaksi. Talvella laitumella ei pysy vesi jäätymättä, joten jos hevonen ei syö lunta, se on päivän juomatta, mikä lisää ähkyn vaaraa. Pilaantunut ravinto tai tässä tapauksessa jouluolkien raivoisa puputtaminen voivat tehdä tepposet, kun liian kuitupitoinen ruoka jää kuivana suolistoon ja tukkii sen.

Liian vähäinen liikunta kuljetuksen tai karsinassa pitkällisen seisomisen vuoksi on myös myrkkyä liikkumaan luodulle eläimelle. Sisäloisten suuri määrä voi myös aiheuttaa ähkyä. Eli syitä riittää. Ymmärtänette, että hevosten ruokinta on siksi hyvin tärkeää. Se tarvitsee vähän ruokaa mutta usein. Hevosen (ja kanin) pääruoka on siis heinä. Tuore tai kuivattu heinä. Muita rehuja hevonen tarvitsee vain liikunnasta ja kylmyydestä riippuen. Heinää saa olla vaikka kokoajan tarjolla, ja se olisikin ideaalitilanne.

Odessan paljastikin se, että se oli jättänyt heinää karsinaan aamuruuasta. Sitä se ei koskaan tee ja syö kaiken muunkin syötäväksi kelpaavan. Toiset hevoset yrittävät purra tai potkia kylkiään tai piehtaroida ja/tai maata.

Heidi kuunteli sydämen ja suoliston

Odessalla ei ollut lämpöä ja sen syke oli vielä hyvä. Se ei siis ollut aivan kovissa kivuissa, koska silloin syke hevosella nousee. Suolistosta kuului myös vielä ääntä. Odessa oli vaisu, mutta ei vielä tuskaisen oloinen. Onneksi. Rektaalitutkimuksessa suoli todettiin täydeksi ja massa oli kuivaa. Siispä siirryimme "letkutukseen".

Sieraimen kautta johdetaan letku mahalaukkuun.

Saimme letkun ilman rauhoitusta ja oikeastaan melko helposti paikalleen sieraimesta. Kuulemma jo letkun paikalleen saanti rauhoittaa monesti hevosia, kun kaasua pääsee sitä kautta pois. Se, että letku on varmasti mahalaukussa, eikä keuhkoissa on tärkeää, kun aletaan parafiiniöljyä päästämään. Jos parafiiniöljy päästetään vahingossa keuhkoihin, se olisi sen hevosen satu loppu. Siksi moneen kertaan Heidi varmistikin sijainnin puhaltamalla putkeen, kuuntelemalla ja pienellä vesitilkalla. Jos putki olisi keuhkossa, hevonen yskisi sinne päässtttä.

Sitten vaan vettä, öljyä ja lisää vettä. Kuten kuvasta näkyy, pikku preeriaponi tuijotti minua vieressä, että miten eläinlääkärin puuhailuun reagoin. Se ei ollut singahtamassa minnekään, mutta tällaisessa tilanteessa pienikin rasahdus olis ponnahduttanut hevosen kuin hevosen kattoon. Yritin muistaa jännitykseltä ja Heidin touhujen seuraamiselta (ja turhamaiselta valokuvaukselta) pitää äänen rauhallisena ja rauhoittaa isoa ystävääni. Meidän yhteinen taival alkoi kokonaisen vuoden maastakäsin työskentelyllä noin viisi vuotta sitten, joten tunsimme toisemme jo hyvin ennen selkään nousemistani. Siksi edelleen tunnen, että minunkin ollessa maassa meillä on paras yhteys.

Kaikki hyvin? kysyy Odessan ilme.

Lattialle sontiminen oli tässä kohtaa suuri ilon aihe. Suoli toimii!

Tarpeistoarsenaalia ähkyn tallihoidossa.

Vedellä hevosen mahassa on tarkoitus pehmentää kuivaa massaa ja saada se parafiinin avulla ulos. Lisäksi injektiona suoneen laitettiin kipulääkettä ja B-vitamiinia. Ähkyleikkaus maksaa useita tuhansia euroja, joten koko ajan oltiin kädet ristissä, että hoito tehoaa. Niinpä käytävälle tulleet parit kakkakasat olivat tällä kertaa huojennus.

Kun kaikki oli lääkinnän osalta tehty, loimitin hevosen ja marssin maneesiin liina kourassa ja kaverini vierellä. Kävelyllä yritettiin varmistaa, että suoli toimisi ja "iso pieru" tulisi ulos. Loimitus on tarpeen hevosen lämpimänä pysymiseksi. Lämmitys kuluttaa hevosella paljon energiaa. Preeriaponi pitäisi saada myös juomaan. Niinpä hain kotoa siellä onneksi olleet kaksi purkkia omenamehua. Yleinen konsti saada hevonen juomaan, on lisätä omenamehua juomaveteen. Se ei ollut tänään kovin maukas tai tehokas keino, mutta meni vettä edes vähän.

Ympäri, ympäri, ympäri vaan, nyt liikutaan hengen pitimiksi.

Vanha kikka saada hevonen juomaan. Pirkka omenamehua onneksi löytyi kotoa pari purkkia.

Hevoset laitettiin ulos, koska siellä ne luultavasti kävelevät vähän. Ainakin enemmän, mitä karsinassa. Iltapäivällä suoritin vielä uuden puolen tunnin kävelytyksen. Enemmänkin olisin kävelyttänyt, mutta pieni poikanen päiväunineen saneli tällä kertaa aikataulut. Illalla kävin vielä tarkistamassa, että kakkaa oli tullut. Omenamehuvettä ei ollut kulunut ämpäristä juurikaan, mutta lattian lammikosta päätellen sillä oli leikitty. Vuorokausi ilman ruokaa ja huominen kertokoon, onko tilanne lauennut. Hemmetti, että tämä episodi pelästytti. En uskalla edes ajatella, että mitä teen kaikki illat jos tämä hevonen ei selviä.

Niin kerroinko jo, että Heidin kanssa letkuttaessa ja jutellessa selvisi samalla Martta-kanini outo käytös? Sillä on myöskin ÄHKY! Niinpä siltä lähti myös kaikki muu ruoka pois ja jäljelle jäi vain vesi ja heinä. Vanha ahne kani on myös ahminut kaikkea mahdollista ja aiheuttanut itselleen ähkytilan.

On näistä eläimistä huolta, jos on paljon iloakin. Mutta otanpa jälkikasvusta mallia, enkä murehdi suotta etukäteen asioita. Elämää voi mennä eteenpäin myös naureskellen. Sitä opetellessa!

Ja valkeus tuli – maneesin hoitoa

Rupesimme "tyttöjen kesken" suunnittelemaan toimintaa maneesiin. Sitä ennen pitäisi saada pohjaa vähän huollettua. Sitä on suunniteltu ja suunniteltu, mutta sitten mulla paloi päre...

Ei kylläkään tallilaisten, maneesin tai minkään muunkaan hevosiin liittyvän kanssa. Oli vaan muuten ärsytyskynnys vähän matalalla tässä yhtenä aamupäivänä. Sanonko sen vai enkö sano? "Miehistä ei ole kuin harmia!". Muistakaa se kaikki lapset ja nuoret. Ja unohtakaa se, sillä minkä sille voi. Luonto vaan on tehnyt meidät sellaisiksi, että tikanpoika kiipeää puuhun. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Maneesi pitäisi kostuttaa, suolata ja lanata, jotta se olisi fiini ja käyttökelpoinen vieraillekin – mitä ikinä sinne sitten keksitäänkään. Vettä tulee vain talliin, 150 metrin päähän, joten kostuttaminen on jäänyt ja jäänyt ajan puutteen vuoksi. Se kun vaatii vähän enemmän urakkaa tuoda vettä säiliöissä maneesille ja käsipelillä kantaa sitä sisään.

Yhden "tavallisen taukin" kanssa kommunikoituani ja korvien välissä kiehuessa, kävelin maneesille ja tartuin toimeen. Poikanen tuhisi mukana vaunuissa päiväunilla. Ovia sivuun ja vaunut sisään. Fyysinen työ on parasta ajatusten järjestämiseen ja jos ei mikään (niihin miehiin kuitenkaan) auta, ainakin on tullut tehtyä jotain hyödyllistä.

Yksi koirankasvattaja kerran kertoi hyödyllisen vinkin. Kun hänellä ja miehellään on riitaa, jompi kumpi yleensä lähtee ulos. Silloin on tapana ottaa lapio kouraan ja purkaa höyry lapion varteen kaivamalla kuoppa. Heillä on tapana istuttaa kuoppiin sitten kesällä ruusupensaita. Piha ei ollut ruusuntuoksuinen paratiisi, joten kaiketi heillä meni ihan hyvin. Talon arvo tietysti nousee kauniin puutarhan johdosta, joten jos tulee lähtö omiin suuntiin, jotain hyötyä on ollut sitten riitelystä ainakin rahallisesti.

Kuiva ja pehmeähkö hiekka-aavikko avautui maneesilla eteen. Tasaiset dyynit kavionuran ulkoreunoilla nätisti ojossa. Siitä sitten vaan kottikärryt liikkeelle ja lunta kyytiin. Kas tuo aavikko pitäisi kostuttaa, jotta se ei pölise. Talvella veden voi viedä sisään talikolla ja kottikärryllä. Mikä onkaan viisaampi kuin nainen?

Takaovi auki ja talikko hankeen. Ei lopu heti lumi tänäkään talvena Etelä-Suomesta.

Reitti on selvä, antaa palaa! Poikanen sopivan matkan päässä etuovella. Ei jää lumipyörremyrskyn silmään.

Tästä lähtee!

Ajatus oli vain kokeilla onnistuuko lumettaminen ja sillä hiekan kastelu helposti. Mutta eipä aikaakaan, kun talikkoa riuhtoessani olin puuskutellut kärryineni pitkää sivua, vähän keskihalkaisijaa ja sitten kokorata leikkaa. Tankkausta takaoven kautta umpihangesta ja puuskutusta menemään taas. Kiukutus alkoi vaihtua tyytyväisyyteen oman kädenjäljen näkyessä valkoisina läikkinä hiekan pinnassa. Kas, ja valkeus tuli!

Tässä kohtaa oli jo levollinen olo. Mihin niitä miehiä oikeastaan tarvitaankaan...

Ehdin ihastella luontoakin jossain kohtaa kännykälläni.

Meillä juuri oli puhetta päiväunista paikallisessa MLL:n äiti-lapsi-kahvilassa. Siellä kotona olevat äidit voivat tavata toisiaan kahdesti viikossa ja kahvia juotaessa lapset leikkivät lämpimissä ja tilavissa sisätiloissa. Jos minulta joku nyt kysyisi, että kauanko minun poikanen nukkuu aamupäivisin, voin rehellisesti kertoa, että 23 x 40 metriä. Sen verran tuli lumetettua, ennen kuin ensimmäinen äännähdys vaunuista kuului. Mielikin oli siinä kohtaa hyvin kevyt ja seesteinen.

Tänään sitten jatkui urakka, kun tallin Anniina ihmetteli valkoisia kökkeröitä maneesissa. Lumi oli suurimmilta osin sulanut, mutta reunoilla oli vielä siellä täällä valkoisia kokkareita. Kerroin, että olin hoitanut jo suolausta edeltävän kastelun. Yllytyshulluna Anniina suostui heti ratsastuksen jälkeen hoitamaan suolauksen kanssani.

Anniina esitteli suolankylvö-taitojaan ja heitteli suolaa kuin vanha maanviljelijä.

Meillä ei suoraan sanottuna ollut kummallakaan sen kummempaa näppituntumaa, miten paljon suolaa kuuluu hiekkaan kylvää. Mutta eiköhän tuo tässä parissa päivässä selkene, onko suolaa nyt sopivasti vai aivan liian vähän. Liikaa sitä ei tuolla suhauksella, millä 40 kiloa katosi ämpäreistä kentän pintaan voi missään nimessä olla. Mutta lisää kylvetään tuota pikaa, jos tarvetta on. Sen verran kivaa oli ja kilpailtiin viimeisestä suolajämästä, kumpi sen saa.

Siinä. Tämä valkoinen on nyt suolaa.

Huomenissa sitten näemme, miltä näyttää tämäniltaisen naisenergian purkauksen jälkeen. Sitten vaan lanauksen tilaamiseen. Vielä ei ruveta itse sitä tekemään, mutta josko sitä pitää ruveta viikkokausia odottelemaan, niin kyllä nämä naiset senkin tekee – keinolla tahi toisella.

Kinkkujumppaa karsinassa

Tuliko syötyä liikaa? Onko "ähky" joulun jälkeen? 

Sitten vaan ulos liikkumaan tai jumppaamaan. Jos olet laiska, pistä edes hevonen jumppaamaan. Odessa näyttää mallia.

Tämä on muuten hevoselle ihan hyvää venuttelua ja jumppaa. Samalla voi kokeilla, onko jäykkyyksiä jommalle kummalle puolelle. Ja muuten vaan kommunikointia hevosen kanssa. Porkkana talks!

Porkkanalla toimii ahneinkin poni. Kiss kiss, tänne päääin!

Vasemmalle. Yksi, kaksi...

...oikealle ja kolme ja neljä... vielä, vielä...

.. ja päätä alas, venyy, venyy. Sinne vaan, jalkojen väliin..

...venuu, venuu ja jaksaa ja jaksaa... Kuperkeikkaa hurlumhei!